Sivut
▼
perjantai 30. syyskuuta 2016
The Adventures of Indiana Jones by Patrick Schoenmaker
Jos olette joskus ja taasen miettineet, että miltähän Indiana Jonesin seikkailut mahtaisivat näyttää lauantaiaamun animaatiotuokion formaattiin mukautettuna, niin älkäätten miettikö enää. Animaattori Patrick Schoenmaker antaa nimittäin seuraavassa pätkässä vastauksen kaikille asiaa pohtineille.
Viisi pitkää vuotta Schoenmakerilta meni tuon intron tekemiseen, mutta turhaan ei mies sen parissa ole kyllä sekuntiakaan pakertanut, sen verran onnistuneen oloinen intro se nimittäin on. En pistäisi yhtään pahitteeksi, jos Patrick saisi mahdollisuuden päästä tekemään tuon intron perusteella täysimittaista animaatiosarjaa, sillä olisihan se sääli, ellei tästä tämän enempää enää tulevaisuudessa tulisi.
torstai 29. syyskuuta 2016
Bloodsuckers (1970) aka Incense for the Damned aka Freedom Seekers aka Doctors Wear Scarlet
Kuvaus: Oxfordin maineikkaan yliopiston professori (ja ulkoministerin poika) Richard Fountain (Patrick Mower) katoaa jälkiä jättämättä lomareissullaan Kreikassa, saaden siten ystävänsä Tony Seymourin (Alexander Davion), morsiamensa Penelopen (Madeleine Hinde) ja Bob Kirbyn (Johnny Sekka) kotona brittilässä huolestumaan kohtalostaan. Pahinta mahdollista peläten mainitut ystävät matkaavat Kreikkaan etsiäkseen hukan teille joutuneen toverinsa käsiinsä, ja tuodakseen hänet sitten mukanaan takaisin Englantiin.
Kreikkaan saavuttuaan etsintäpartio saa yhden lisäjäsenen brittiläisen majurin Derek Longbown (Patrick Macnee) hahmossa, ja asiaa eteenpäin tutkittuaan ryhmälle selviää, että Fountain on matkansa aikana tutustunut salaperäisyyden kaapuun verhoutuneeseen naiseen nimeltä Chriseis (Imogon Hassall), väkivaltaisen ja vampirismiin taipuvaisen kultin johtajaan, jolla on omat katalat suunnitelmansa professorin päänmenoksi. Kultin jälkeensä jättämiä jälkiä seuratessaan etsivät päätyvät lopulta Hydran (Hail Hydra!) saarelle, onnistuen ripeillä toimillaan pelastamaan Richardin kammottavan kultin kynsistä. Richard palaa ystävineen takaisin kotiin Oxfordiin, jatkaakseen rauhaisaa elämäänsä siitä, mihin se ennen lomareissuaan jäi. Painajainen on kuitenkin vasta aluillaan, sillä Chriseisin pahansuopa henki elää edelleenkin, voiden paksusti Richard Fountainin sisuksissa, odottaen hetkeä oikeaa päästäkseen valloilleen yleistä hämminkiä aiheuttamaan...
Tuomio: Keskivertoinen, tarinan kuljetukseltaan sekavahkon oloinen mukakauhistelu, jota kukaan tekemässä ollut ei muistele lämmöllä. Ohjaajana toiminut Robert Hartford-Davis kielsi hänkin tämän leffan tyystin, sillä hänen mielestään se jäi pahoin keskeneräiseksi, ja siten tirehtöörin krediitti onkin suunnattu heppulille nimeltä Michael Burrowes.
Peter Cushingin mukana olo on pidennetty cameo, eikä Edward Woodwardinkaan ruutuaika järin pitkäksi jää. Sitten on vielä Patrick Macnee, mutta niin vain käy hänellekin, että lyhyestä virsi kaunis koituu hänenkin kohtalokseen tässä tuotoksessa. Parhaansa toki kaikki yrittävät, vaan tämän leffan kohdalla se paras nyt vain ei millään muotoa riitä, ja niinpä Bloodsuckers monine eri aliaksineen vaipuu helposti loputtoman unohduksen syövereihin, jonne se täysin oikeutusti katsotun perusteella kuuluukin. Pohjautuu Simon Ravenin kynäilemään novelliin Doctors wear scarlet. Turhana tietona mainittakoon vielä tähän loppuun, että Patrick Moweria harkittiin James Bondiksi kahteen eri otteeseen. Ensin vuonna 1967, jolloin mies piti kuitenkin itseään liian nuorena Bondiksi, ja uudestaan 80-luvun alussa, jolloin Roger Moore harkitsi muita hommia, mutta palasi lopulta kuitenkin Bondiksi.
Kreikkaan saavuttuaan etsintäpartio saa yhden lisäjäsenen brittiläisen majurin Derek Longbown (Patrick Macnee) hahmossa, ja asiaa eteenpäin tutkittuaan ryhmälle selviää, että Fountain on matkansa aikana tutustunut salaperäisyyden kaapuun verhoutuneeseen naiseen nimeltä Chriseis (Imogon Hassall), väkivaltaisen ja vampirismiin taipuvaisen kultin johtajaan, jolla on omat katalat suunnitelmansa professorin päänmenoksi. Kultin jälkeensä jättämiä jälkiä seuratessaan etsivät päätyvät lopulta Hydran (Hail Hydra!) saarelle, onnistuen ripeillä toimillaan pelastamaan Richardin kammottavan kultin kynsistä. Richard palaa ystävineen takaisin kotiin Oxfordiin, jatkaakseen rauhaisaa elämäänsä siitä, mihin se ennen lomareissuaan jäi. Painajainen on kuitenkin vasta aluillaan, sillä Chriseisin pahansuopa henki elää edelleenkin, voiden paksusti Richard Fountainin sisuksissa, odottaen hetkeä oikeaa päästäkseen valloilleen yleistä hämminkiä aiheuttamaan...
Tuomio: Keskivertoinen, tarinan kuljetukseltaan sekavahkon oloinen mukakauhistelu, jota kukaan tekemässä ollut ei muistele lämmöllä. Ohjaajana toiminut Robert Hartford-Davis kielsi hänkin tämän leffan tyystin, sillä hänen mielestään se jäi pahoin keskeneräiseksi, ja siten tirehtöörin krediitti onkin suunnattu heppulille nimeltä Michael Burrowes.
Peter Cushingin mukana olo on pidennetty cameo, eikä Edward Woodwardinkaan ruutuaika järin pitkäksi jää. Sitten on vielä Patrick Macnee, mutta niin vain käy hänellekin, että lyhyestä virsi kaunis koituu hänenkin kohtalokseen tässä tuotoksessa. Parhaansa toki kaikki yrittävät, vaan tämän leffan kohdalla se paras nyt vain ei millään muotoa riitä, ja niinpä Bloodsuckers monine eri aliaksineen vaipuu helposti loputtoman unohduksen syövereihin, jonne se täysin oikeutusti katsotun perusteella kuuluukin. Pohjautuu Simon Ravenin kynäilemään novelliin Doctors wear scarlet. Turhana tietona mainittakoon vielä tähän loppuun, että Patrick Moweria harkittiin James Bondiksi kahteen eri otteeseen. Ensin vuonna 1967, jolloin mies piti kuitenkin itseään liian nuorena Bondiksi, ja uudestaan 80-luvun alussa, jolloin Roger Moore harkitsi muita hommia, mutta palasi lopulta kuitenkin Bondiksi.
keskiviikko 28. syyskuuta 2016
tiistai 27. syyskuuta 2016
maanantai 26. syyskuuta 2016
sunnuntai 25. syyskuuta 2016
Never Made Movies: Red Sonja (2010)
Red Sonjan toisesta elokuvallisesta tulemisesta on huhuttu jo pidemmän aikaa, mutta mitään valmista asian suhteen ei tähänkään päivään mennessä ole aikaiseksi saatu.
Ensin oman lusikkansa Sonjan soppaan työnsi ohjaajatuottajakäsikirjoittaja Robert Rodriguez (mm. Machete, Predators, From Dusk till Dawn), joka ilmoitti Comic-Conissa vuonna 2008 vieraillessaan, että hän on nyt se mies, joka tuottajan ominaisuudessa palauttaisi Sonjan takaisin valkokankaalle seikkailemaan, ja että pääroolia tässä miekka ja magia pätkässä tulisi esittämään silloinen morsmaikkunsa Rose McGowan (mm. Conan The Barbarian (2011), Scream, Bio-Dome). Megafonia kuvauspaikalla oli tarkoitus heiluttaman Douglas Aarniokosken (mm. The Day, Highlander - Endgame), mutta kävipä sitten niin, että Rodriguezin ja McGowanin tiet erosivat, ja samassa rytäkässä heidän yhteinen projektinsa lensi sukkana roskakoppaan. Erään tiedon mukaan Rodriguezilla olisi myös ollut jonkinasteisia vaikeuksia saada rahoitusta kokoon, joka sekin on varsin oivallinen syy elokuvan tekemättömyyteen. Sonjan paluu yritys valkokankaille ei kuitenkaan päädy vielä tähän, sillä...
...helmikuussa 2011 tuottaja Avi Lerner jutteli mukavia Empire Onlinelle, paljasten Sonja projektin olevan edelleenkin elossa, ja että Simon West (mm. The Expendables 2, Lara Croft - Tomb Raider, Con Air) tulisi vastaamaan elokuvan ohjaamisesta. Sonjan ketjubikineihin Lerner sovitteli tuolloin Zombielandista ja myöhemmin Drive Angrystä tutuksi tullutta Amber Heardia. Marcus Nispellin teattereissa huonosti menestynyt Conan The Barbarian uudelleenlämmittely kuitenkin hyvin pitkälti romutti haaveet Red Sonjan uudesta tulemisesta. Toivo kuitenkin elää vielä, vaikka pulssi onkin olemattoman heikko. Mikäli Arnold Schwarzeneggerin edelleekin alkutekijöissään oleva The Legend of Conan valmistuu joskus lähitulevaisuudessa, ja menestyy lippuluukuilla hyvin, saattaa se tarkoittaa hyvinkin sitä, että saamme vielä jossakin vaiheessa uuden uutukaisen Red Sonja pätkänkin ihmeteltäväksemme. Oddsit on aika laihanlaiset, mutta niin kauan kuin toivo elää, elää lapamatokin.
Ensin oman lusikkansa Sonjan soppaan työnsi ohjaajatuottajakäsikirjoittaja Robert Rodriguez (mm. Machete, Predators, From Dusk till Dawn), joka ilmoitti Comic-Conissa vuonna 2008 vieraillessaan, että hän on nyt se mies, joka tuottajan ominaisuudessa palauttaisi Sonjan takaisin valkokankaalle seikkailemaan, ja että pääroolia tässä miekka ja magia pätkässä tulisi esittämään silloinen morsmaikkunsa Rose McGowan (mm. Conan The Barbarian (2011), Scream, Bio-Dome). Megafonia kuvauspaikalla oli tarkoitus heiluttaman Douglas Aarniokosken (mm. The Day, Highlander - Endgame), mutta kävipä sitten niin, että Rodriguezin ja McGowanin tiet erosivat, ja samassa rytäkässä heidän yhteinen projektinsa lensi sukkana roskakoppaan. Erään tiedon mukaan Rodriguezilla olisi myös ollut jonkinasteisia vaikeuksia saada rahoitusta kokoon, joka sekin on varsin oivallinen syy elokuvan tekemättömyyteen. Sonjan paluu yritys valkokankaille ei kuitenkaan päädy vielä tähän, sillä...
...helmikuussa 2011 tuottaja Avi Lerner jutteli mukavia Empire Onlinelle, paljasten Sonja projektin olevan edelleenkin elossa, ja että Simon West (mm. The Expendables 2, Lara Croft - Tomb Raider, Con Air) tulisi vastaamaan elokuvan ohjaamisesta. Sonjan ketjubikineihin Lerner sovitteli tuolloin Zombielandista ja myöhemmin Drive Angrystä tutuksi tullutta Amber Heardia. Marcus Nispellin teattereissa huonosti menestynyt Conan The Barbarian uudelleenlämmittely kuitenkin hyvin pitkälti romutti haaveet Red Sonjan uudesta tulemisesta. Toivo kuitenkin elää vielä, vaikka pulssi onkin olemattoman heikko. Mikäli Arnold Schwarzeneggerin edelleekin alkutekijöissään oleva The Legend of Conan valmistuu joskus lähitulevaisuudessa, ja menestyy lippuluukuilla hyvin, saattaa se tarkoittaa hyvinkin sitä, että saamme vielä jossakin vaiheessa uuden uutukaisen Red Sonja pätkänkin ihmeteltäväksemme. Oddsit on aika laihanlaiset, mutta niin kauan kuin toivo elää, elää lapamatokin.
Vendetta (1999)
Kuvaus: Eletään vuotta 1891. Joukko sisilialaisia maahanmuuttajia saapuu New Orleansiin aloittaakseen siellä elämänsä uudestaan. Se onkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä pian saapumisensa jälkeen paikallinen poliisipäällikkö surmataan raa'asti, ja veriteosta syyttävä sormi osoittaa tiukasti kohti maahan juuri saapuneita sisiliaanoja. Satoja pidätetään epäiltynä murhasta. 19. heistä saa syytteen veriteosta, mutta vain yhdeksän päätyy lopulta oikeuden eteen tuomiota kuulemaan. Yhtäkään ei kuitenkaan tuomita kiven sisään tiilenpäitä lukemaan, ja se saa tavallisten tasamaan tallaajien veren kuohahtamaan yli äyräiden. Oikeutta saadakseen tyytymättömät kansalaiset ottavat lain tylysti omiin käsiinsä suorittaakseen USA:n historian suurimman, ja samalla pahimman joukkolynkkauksen....
Tuomio: Tositapahtumiin pohjautuva televisiodraama, jossa osaavat näyttelijät (mm. Clancy Brown, Bruce Davison ja Christopher Walken, jota lehmänkellon tavoin tämä pätkä olisi kaivannut lisää) tekevät pätevähkön puoleiset roolisuoritukset, tarinan itsensä laahatessa kohti loppuaan vähän turhankin verkkaisissa merkeissä. Kertaalleen katsottavaa viihdettä, jolle kaksi tähteä lienee mitä sopivin määrä annettavaksi.
perjantai 23. syyskuuta 2016
torstai 22. syyskuuta 2016
keskiviikko 21. syyskuuta 2016
Päivän sarjisbongaus: Hellraiser - Pursuit of the Flesh
HELL HAS COME HOME
CLIVE BARKER has touched HELLRAISER only twice: once to write THE HELLBOUND HEART, and once more to write and direct the original HELLRAISER film. Now Barker returns to tell the long-awaited next chapter in the HELLRAISER series! Begin the epic journey to hell and back as PINHEAD devises a plan to change his fate and become human once again. But what does his plan have to do with KIRSTY COTTON, who searches to destroy the device that brought PINHEAD to our world? Follow this saga born from blood as CLIVE BARKER'S HELLRAISER comic series begins here!
Leffasarja on jo aikaa sitten uponnut syvälle suon silmäkkeeseen, eikä sitä sieltä saa ylös ihmisten ilmoille edes itse Swamp Thing. Mutta miten mahtaa olla tuon vieressä näkyvän graafisen novellin laita? Kuitenkin Barkerin itsensä kynäilemä? Jotenkin minulla on sellainen tunne tuon läpyskän suhteen, että helvetti on tosiaankin palannut takaisin kotiin. Vaan olen minä ennenkin tuntemuksieni suhteen ollut pahastikin väärässä, joten ei tässä taida muu auttaa, kuin lukaista HELLRAISER - PURSUIT OF THE FLESH pois kuleksimasta, sillä se on ainoa keino saada selville osuinko fiilistelyni suhteen oikeaan, vaiko enkö?
tiistai 20. syyskuuta 2016
Ash in 3D
Kikkailin taasen Gimpillä ja tein kolmiulotteisen kuvajaisen Evil Deadin Ashistä. Ei muuta kuin 3D-kakkulat silmille ja kuvaa kovasti tsekkailemaan nääs. Palautetta voipi tuttuun tapaan laittaa tämän postauksen alta löytyvään kommenttiosioon...
sunnuntai 18. syyskuuta 2016
lauantai 17. syyskuuta 2016
Batman-päivää että pätkähti
Tänään vietetään kansainvälistä Batman-päivää, joten hyvää Batman-päivää kaikille siellä ruutujenne ääressä. Juhlapäivän kunniaksi laitan tämän tekstin alle parisen kappaletta Batman-maskeja, jotka halutessanne voitte printtailla, laittaa naamalle ja osallistua siten asiaankuuluvalla tavalla tämän merkittävän päivän viettoon. :D
perjantai 16. syyskuuta 2016
Hardcore (2015) aka Hardcore Henry
Kuvaus: Henryltä on mennyt muisti, josta syystä hänellä ei herätessään ole haisua harmaintakaan siitä kuka oikeastaan on. Kyberneettisiä ruumiinosia Henkan kroppaan kiinnitelevä valkotakkinen blondi väittää olevansa vaimonsa Estelle (Haley Bennett), mutta mitään varmuutta sanojensa todenperäisyydestä ei tässä kohdin sen kummemmin ole. Henryn tekisi mieli tiedustella asianlaitaa tarkemmin, vaan ei ole moiseen kykeneväinen. Puhemoduulinsa on nimittäin toistaiseksi vielä kytkemäti.
Tovia myöhemmin laboratorioon ryntää sisään telekineettisillä voimilla varustettu albiinoketale Akan (Danila Kozlovsky) huippuunsa viritettyine kyborgisupersolttuineen. Akan on selvästikin mieleltään pahoin vikainen, sillä hän haaveilee maailmanvalloittamisesta tyrannimaisen valtansa alle. Kuinka Bond-rikollista häneltä. Vain valkoinen kissa sylissä silitettäväksi uupuu. Kuin ihmeen kaupalla Estellen ja Henryn onnistuu kuitenkin paeta Akanin kynsistä, vain päätyäkseen ojasta allikkoon. Estelle kidnapataan pahisten toimesta ja hänet pitäisi siten saada takaisin. Se onkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä Moskovan kaduilla kulkiessaan jokainen vastaantulevista haluaa ottaa Henryn hengiltä, paitsi Jimmy (Sharlto Copley), joka vaikuttaa päällisin puolin ystävälliseltä, vaan onko hän oikeasti sitä? Henry ei tiedä, mutta tietää kuitenkin sen, että Akan supersotilaineen on pysäytettävä, ja vain ja ainoastaan Henry itse on siihen kykeneväinen...
Tuomio: First Person Shooterin muotoon väännetty ultraväkivaltasirkus, joka alkumetreillään tuntuu POV-vinkkelinsä ansiosta varsin raikkaalta idealta, mutta edetessään käy yllättävän nopeasti vanhaksi. Juonta ei ole juuri nimeksikään, ja sekin vähä mitä löytyy, mahtuu helposti kokonaisuudessaan tulitikkuaskin kanteen. Aivan kuten vastaavissa peleissäkin siis, joten jos tämä leffa jossakin onnistuu, niin se onnistuu juuri mainittujen pelien apinoinnissa. Henkilöhahmot jäävät nekin melkolailla yksitoikkoisiksi tapauksiksi, eikä heidän kohtaloistaan jaksa kovinkaan kauheasti välittää. Pääkonna Akan on valjuhko tapaus, ja Sharlto Copleyn esittämät monituiset versiot hahmostaan menevät nekin kokolailla hukan teille. Tim Roth puolestaan vilahtaa hetkellisesti ruudussa pikku-Henkan tätä toruvana isäpappana. Tosin Rothin roolin olisi hyvinkin voinut vetäistä ihan kuka muu tahansa, sillä sen verran mitätön osasuoritus se lopulta on.
Kamera, joka ilmentää Henryn näkökulmaa tapahtumiin heiluu väliin niin villisti sinne ja tänne, että tapahtumien seuraaminen puuroutuu epäselväksi mössöksi, saaden katsojan ohessa hapuilemaan lääkitystä merisairauteen. Oh shaky cam, how I loathe thee. Mukaan tosin mahtui muutama ihan näppäräkin kamerakikka, joten jotain positiivista sekin kaiketi on.
Verta ja suolenpätkiä. Kumpiakin mainittuja tässä pätkässä sitten piisaakin oikein roppakaupalla ja lopputaiston aikana ruumiita tulee kuin apteekin hyllyltä. Queenin Don't stop me now:n säestämänä vieläpä. Gorehoundit saavat näin ollessa sentään vastinetta rahoilleen, jos ei juuri muut. Kaksi tähteä lähinnä siksi, että jotakin erikoista ja massasta poikkeavaa tässä on kuitenkin yritetty tehdä. Harmi vain, että se yritys ei riittänyt tämän parempaan suoritukseen.
Tovia myöhemmin laboratorioon ryntää sisään telekineettisillä voimilla varustettu albiinoketale Akan (Danila Kozlovsky) huippuunsa viritettyine kyborgisupersolttuineen. Akan on selvästikin mieleltään pahoin vikainen, sillä hän haaveilee maailmanvalloittamisesta tyrannimaisen valtansa alle. Kuinka Bond-rikollista häneltä. Vain valkoinen kissa sylissä silitettäväksi uupuu. Kuin ihmeen kaupalla Estellen ja Henryn onnistuu kuitenkin paeta Akanin kynsistä, vain päätyäkseen ojasta allikkoon. Estelle kidnapataan pahisten toimesta ja hänet pitäisi siten saada takaisin. Se onkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä Moskovan kaduilla kulkiessaan jokainen vastaantulevista haluaa ottaa Henryn hengiltä, paitsi Jimmy (Sharlto Copley), joka vaikuttaa päällisin puolin ystävälliseltä, vaan onko hän oikeasti sitä? Henry ei tiedä, mutta tietää kuitenkin sen, että Akan supersotilaineen on pysäytettävä, ja vain ja ainoastaan Henry itse on siihen kykeneväinen...
Tuomio: First Person Shooterin muotoon väännetty ultraväkivaltasirkus, joka alkumetreillään tuntuu POV-vinkkelinsä ansiosta varsin raikkaalta idealta, mutta edetessään käy yllättävän nopeasti vanhaksi. Juonta ei ole juuri nimeksikään, ja sekin vähä mitä löytyy, mahtuu helposti kokonaisuudessaan tulitikkuaskin kanteen. Aivan kuten vastaavissa peleissäkin siis, joten jos tämä leffa jossakin onnistuu, niin se onnistuu juuri mainittujen pelien apinoinnissa. Henkilöhahmot jäävät nekin melkolailla yksitoikkoisiksi tapauksiksi, eikä heidän kohtaloistaan jaksa kovinkaan kauheasti välittää. Pääkonna Akan on valjuhko tapaus, ja Sharlto Copleyn esittämät monituiset versiot hahmostaan menevät nekin kokolailla hukan teille. Tim Roth puolestaan vilahtaa hetkellisesti ruudussa pikku-Henkan tätä toruvana isäpappana. Tosin Rothin roolin olisi hyvinkin voinut vetäistä ihan kuka muu tahansa, sillä sen verran mitätön osasuoritus se lopulta on.
Kamera, joka ilmentää Henryn näkökulmaa tapahtumiin heiluu väliin niin villisti sinne ja tänne, että tapahtumien seuraaminen puuroutuu epäselväksi mössöksi, saaden katsojan ohessa hapuilemaan lääkitystä merisairauteen. Oh shaky cam, how I loathe thee. Mukaan tosin mahtui muutama ihan näppäräkin kamerakikka, joten jotain positiivista sekin kaiketi on.
Verta ja suolenpätkiä. Kumpiakin mainittuja tässä pätkässä sitten piisaakin oikein roppakaupalla ja lopputaiston aikana ruumiita tulee kuin apteekin hyllyltä. Queenin Don't stop me now:n säestämänä vieläpä. Gorehoundit saavat näin ollessa sentään vastinetta rahoilleen, jos ei juuri muut. Kaksi tähteä lähinnä siksi, että jotakin erikoista ja massasta poikkeavaa tässä on kuitenkin yritetty tehdä. Harmi vain, että se yritys ei riittänyt tämän parempaan suoritukseen.
keskiviikko 14. syyskuuta 2016
Swamp Creature!
Kikkailin tuossa aikani kuluksi taasen hieman Gimpillä...
Tavoittelin tuolla kuvalla semmoista 50-luvun scifipätkän alkutekstiplanssin fiilistä. Mielestäni onnistuin siinä vähintäänkin kohtuullisesti, vaikka itse niin sanonkin. Jos nyt jotakin tuosta vaihtaisin, niin ehkä tuon käyttämäni fontin johonkin toiseen. Tuota kun käytettiin nimittäin aikoinaan Ritari Ässässä, joten se ei ihan edusta sitä aikakautta, jota tuo kuva yrittää keinotekoisesti edustaa. Vaan oli menneeksi, sillä eihän tuo mikään virallinen kuva ole, vaan kikkailu mielessä tehty sellainen, joten saapi kelvata kaikelle kansalle niine hyvineen, heh.
Edit: Tämän aamun (15.9.2016) kikkailun tulos....
A Comedy Adventure on the Wrong Side of the Screen.
Lisää peräkonttikirppislöytöjä...
Ja sitten vielä nämä...
maanantai 12. syyskuuta 2016
sunnuntai 11. syyskuuta 2016
Päivän palapelibongaus: Six Million Dollar Man Jigsaw Puzzle - Car Attack
Peräkonttikirppiksellä tuli tuossa aamusella jälleen kertaalleen kierreltyä. Tai kierreltyä ja kierreltyä, sillä siellä oli porukkaa kuin pipoa, ja eteneminen kaiken sen ihmismassan keskellä oli kiertelyn sijasta enemmältikin matelua. Onnistuin kaikesta huolimatta tekemään mateluni aikana muutaman löydöksen. Yksi niistä näkyy tuossa yllä, eli Six Million Dollar Man aiheinen palapeli. Normisti en palapeleistä paljoltikaan perusta, mutta kun tuo nyt kuitenkin liippaa aihepiiriltään tätä meikän blogia,ja kun erinäistä oheiskrääsää olen nurkkiini pyörimään aiemminkin hankkinut, niin ostin sen siksi pois kuleksimasta. Niin ja onhan tuo kuvakin aikasta hieno, eiköstä vain? Kaikki palasetkin pitäisi olla tallessa, joten jos nyt sallinette, niin poistun takavasemmalle hankkimaani palapeliä kokoilemaan...
lauantai 10. syyskuuta 2016
perjantai 9. syyskuuta 2016
Two-Lane Blacktop (1971)
Kuvaus: Tarina Kuskista (James Taylor), Mekaanikosta (Dennis Wilson) sekä tuhkanharmaasta Chevy '55:sta, jolla vähäpuheinen kaksikko matkaa läpi Amerikan kiihdytysajoissa muita vauhtikalloja vastaan väliin kilpaillen. Huoltoasemalla lounastaessaan kaksikon autoon hiippailee tien päällä oleva Tyttö (Laurie Bird), joka on menossa jonnekin, eikä sitten niin yhtään minnekään. Matkan jatkuessa kolmikko kohtaa myös G.T.O:n (Warren Oates), keski-ikäisen, enimmäkseen sontaa suustaan ulos suoltavan miekkosen, jonka kanssa lyödään veto kiinni siitä, kumpi ennättää ensiksi ajokkeineen Washingtoniin. Panoksena hävijäjän auto...
Tuomio: Elokuva, jossa ei oikeasti tapahdu juuri yhtään mitään. Tienpäällä tosin ollaan ahkerasti, mutta mihinkään ei olla varsinaisesti kuitenkaan menossa. Ei, vaikka henkilöhahmot jatkuvasti puhuvatkin siitä, kuinka hienoa elämä olisi jossakin New Yorkissa, Floridassa tai vaihtoehtoisesti vaikkapa Chicagossa. Tienpäällän ollaan aina vaan, mitä nyt välillä pysähdytään kilpailemaan kiihdytysajojen merkeissä tai käydään huoltiksella syömässä. Sitten ollaan taas tienpäällä. Matkalla kohti päämääräntöntä määränpäätä.
Entäs henkilöhahmot sitten? Noh, niistäkään ei jää käteen mitään kouriintuntuvaa. Taustat, oikeat nimet ja tulevaisuuden kuviot jäävät kaikki hämäränpeittoon. Tiedämme vain sen, että hetken pienen saamme kulkea heidän mukanaan, ja että elämässään ei juuri ole muuta kuin tuota mainittua kulkemista. Siinä se. Ei mitään muuta. Ja kaikesta yllä mainitusta huolimatta tässä pätkässä on jotakin hypnoottisen maagista meininkiä koko kestonsa ajan menossa. Jotakin sellaista selittämätöntä, joka vangitsee katsojansa lumoutuneen katsomaan leffan loppuun saakka sohvaltaan hievahtamatta. Jotakin sellaista, joka jättää elokuvan päättymisen jälkeen jotakuinkin tyhjähkön olon. Kolmen tähden arvoisesti.
torstai 8. syyskuuta 2016
keskiviikko 7. syyskuuta 2016
Today We Kill, Tomorrow We Die! (1968) aka Today It's Me, Tomorrow It's You! aka Oggi A Me... Domani A Te!
Kuvaus: Django... ei kun siis.. eh...Bill Kiowa (Brett Halsey aka Montgomery Ford) vapautuu vankilasta vietettyään siellä viimeiset viisi vuotta vaimonsa murhasta, jonka tekijäksi tuhma rosvon ketale James Elfego (Tatsuya Nakadai) jengeineen hänet niin kovin katalasti aikoinaan lavasti. Ennen rangaistuslaitoksesta poistumistaan Kiowa saa vankilanjohtajalta takaisin takavarikoidun omaisuutensa, jääden kuitenkin paitsi kuudesti laukeavaansa, sillä sen palauttaminen olisi vastoin sääntöjä. Onneksi Amerikassa aseen hankkiminen on helpompaa kuin heinänteko, ja niinpä Kiowa karauttaakin polleine polleineen lähimpään pueblon pahaseen pyssyä pätevää hankkimaan.
Aseen oston ja kahden Elfegon lähettämän viestin välittäjän listimisen jälkeen Kiowa suuntaa tiensä isäpappansa maatilalle, sillä sieltä löytyy lipas, jonka sisuksista taasen löytyy iso nivaska vihreäselkäisiä, joiden käyttökohdekin on jo valmiiksi määritelty. Kostonsa saadakseen Kiowa aikoo nimittäin palkata avukseen neljä maan parasta pyssymiestä, eli jykevän jätin Walrus O'Bannionin (Bud Spencer), lainvalvojaksi ryhtyneen ex-rikollisen Jeff Miltonin (Wayde Preston), naisten kanssa alati pelehtivän Bunny Foxin (Franco Borelli aka Stanley Gordon) sekä kovan korttihuijarin maineessa olevan Francis 'Colt' Moranin (William Berger). Autiomaan läpi ratsastaessaan tuoreeltaan muodostettu viisikko löytää ryöstetyksi tulleet postivaunut, päästen siten Elfegon ja tämän jengiläisten jäljille. Koston veret seisauttava hetki on pian koittava...
Tuomio: Peruskostoteemalla valjastettu perusspaguwestern, joka olemassa olollaan ei juonensa puolesta tarjoile mitään tutuksi tulleesta kaavasta poikkeavaa. Kertakatsomisella siltikin kohtuullisen viihdyttävä tapaus. Edustaa hiljattain edesmenneen Bud Spencerin vakavamman puoleista tuotantoa.
maanantai 5. syyskuuta 2016
lauantai 3. syyskuuta 2016
perjantai 2. syyskuuta 2016
Raw And Rough As Today's Billion-Dollar Whiskey War!
Tuli taasen tehtyä erinäisiä löydöksiä...
Alarivi vas. oik: The Initiation, My Life's On The Line/The Hot, The Cool And The Vicious, Once Upon a Time in China
Ja sitten olisi vielä nämä...
Batman: The Killing Joke (2016)
Kuvaus: Batman (Kevin Conroy) on pohdinnoissaan tullut siihen lopputulemaan, että jatkuva kahinointi arkkivihollisensa Jokerin (Mark Hamill) kanssa koituu pitkässä juoksussa jomman kumman kuolemaksi. Niinpä Yön ritari ottaa ja lähtee siltä istumalta kohti Arkhamin vankimielisairaalaa puhuakseen sellissään viruvalle Rikoksen klovniprinssille järkeä, mikäli moinen nyt ylipäätään millään muotoa mahdollista edes on. Jokerin pakeille saavuttuaan Batman kuitenkin havaitsee suureksi ärsytyksekseen, että pehmustetussa kopissa korttia itsekseen pöytään iskevä Jokeri ei olekaan oikea Jokeri, vaan halpa jäljitelmä, jolla Batmanin tiukasta tivaamisesta huolimatta ole haisua harmaintakaan siitä missä oikea Jokeri on.
Noh, Jokerihan on hankkimassa itselleen aikoja sitten hylätyksi jäänyttä huvipuistoa, laittaakseen siellä täytäntöön katalan kierohkon suunnitelmansa, johon liittyy niin Barbara Gordon (Tara Strong) kuin tämän isäpappa komisario James Gordon (Ray Wise), jonka päästään pahoin vinksahtanut rikollinen kaapaa väkivalloin matkaansa. Huvipuistolle palattuaan Jokeri friikkisirkusmaisine apureineen ryhtyy nöyryyttämään, ja ajamaan Gordonia kohti hulluuden portteja ihan vaan Batmanin kiusaksi, jolla onkin täysi työ yrittäessään pelastaa kiipelissä oleva ystävänsä maanisen nemesiksensä mielipuolisesta otteesta...
Tuomio: Alan Mooren kirjoittamaa ja Brian Bollandin kuvittamaa alkuperäistarinaa melko uskollisesti seuraileva animaatiopläjäys, johon on kuitenkin jostakin käsittämättömästä syystä menty lätkäisemään puolen tunnin mittainen Batgirl-intro, jolla ei kokonaiskuvaa ajatellen ole hitonkaan tekemistä itse päätarinan kanssa. Tämä täysin irrallinen ja sitä kautta tarpeeton lisäys onkin ilmiselvästi ympätty mukaan vain ja ainoastaan kestoajan kasvattamiseksi. Muuta käyttöä en sille näe tässä kohdin nimittäin olevan. Suosittelenkin lämpimästi skippaamaan tämän turhan sisäänajon tyystin, sillä mitään et menetä, vaikket sitä koskaan katsoisikaan.
Jälkimmäisellä puoliskolla päästäkin sitten vihdoista viimein itse asiaan, ja kannessakin isosti mainostetun Tappavan pilan pariin. Alun Batgirl sekoilun jälkeen tunnelma muuttuu astetta synkemmäksi ja sitä kautta myös sairaalloisen vinksahtaneeksikin. Jokerin rooliin palaileva Mark Hamill ilmentää äänellään ja äänenpainoillaan klovniprinssin mielenvikaisuutta jälleen kerran varsin loistokkaasti, eikä Batmanin äänenä kuultava Kevin Conroy ole hänkään alkuunkaan huono, vaikkei roolissaan pääsekkään irroittelemaan samaan tapaan kuin Hamill pääsee. Gordonin äänenä kuullaan mm. Twin Peaksistä tutuksi tullutta Ray Wisea, joka on kyllä pätevä näyttelijä, mutta jotenkin hänen vokalisointinsa ei mielestäni istunut siihen kuvajaiseen, jota Gordon tässä pätkässä edustaa. Batgirl vilahtaa tässäkin osiossa Tara Strongin äänellä varustettuna, mutta tällä kertaa siviilivaatteissa. Roolinsa ei ole kovinkaan iso, joten suoritus on varsin rutiinin omainen, eikä liioin tarjoa mitään isompia elämyksiä. Animaatiojälki puolestaan toimii sekin, tosin paikoittain se tuntuu tarinaan verrattuna hieman turhankin pelkistetyltä. Pieni mielipuolinen irroittelu silloin tällöin sen suhteen olisi ollut väliin poikaa, vaan meneehän tämä näinkin. Kokonaisuutta ajatellen varsin onnistunut animaatiosointi, joka saa sapiskaa yhden tähden verran täysin turhan Batgirl-intronsa vuoksi. Ilman sitäkin oltaisiin nimittäin pärjätty vallan mainiosti.
Noh, Jokerihan on hankkimassa itselleen aikoja sitten hylätyksi jäänyttä huvipuistoa, laittaakseen siellä täytäntöön katalan kierohkon suunnitelmansa, johon liittyy niin Barbara Gordon (Tara Strong) kuin tämän isäpappa komisario James Gordon (Ray Wise), jonka päästään pahoin vinksahtanut rikollinen kaapaa väkivalloin matkaansa. Huvipuistolle palattuaan Jokeri friikkisirkusmaisine apureineen ryhtyy nöyryyttämään, ja ajamaan Gordonia kohti hulluuden portteja ihan vaan Batmanin kiusaksi, jolla onkin täysi työ yrittäessään pelastaa kiipelissä oleva ystävänsä maanisen nemesiksensä mielipuolisesta otteesta...
Tuomio: Alan Mooren kirjoittamaa ja Brian Bollandin kuvittamaa alkuperäistarinaa melko uskollisesti seuraileva animaatiopläjäys, johon on kuitenkin jostakin käsittämättömästä syystä menty lätkäisemään puolen tunnin mittainen Batgirl-intro, jolla ei kokonaiskuvaa ajatellen ole hitonkaan tekemistä itse päätarinan kanssa. Tämä täysin irrallinen ja sitä kautta tarpeeton lisäys onkin ilmiselvästi ympätty mukaan vain ja ainoastaan kestoajan kasvattamiseksi. Muuta käyttöä en sille näe tässä kohdin nimittäin olevan. Suosittelenkin lämpimästi skippaamaan tämän turhan sisäänajon tyystin, sillä mitään et menetä, vaikket sitä koskaan katsoisikaan.
Jälkimmäisellä puoliskolla päästäkin sitten vihdoista viimein itse asiaan, ja kannessakin isosti mainostetun Tappavan pilan pariin. Alun Batgirl sekoilun jälkeen tunnelma muuttuu astetta synkemmäksi ja sitä kautta myös sairaalloisen vinksahtaneeksikin. Jokerin rooliin palaileva Mark Hamill ilmentää äänellään ja äänenpainoillaan klovniprinssin mielenvikaisuutta jälleen kerran varsin loistokkaasti, eikä Batmanin äänenä kuultava Kevin Conroy ole hänkään alkuunkaan huono, vaikkei roolissaan pääsekkään irroittelemaan samaan tapaan kuin Hamill pääsee. Gordonin äänenä kuullaan mm. Twin Peaksistä tutuksi tullutta Ray Wisea, joka on kyllä pätevä näyttelijä, mutta jotenkin hänen vokalisointinsa ei mielestäni istunut siihen kuvajaiseen, jota Gordon tässä pätkässä edustaa. Batgirl vilahtaa tässäkin osiossa Tara Strongin äänellä varustettuna, mutta tällä kertaa siviilivaatteissa. Roolinsa ei ole kovinkaan iso, joten suoritus on varsin rutiinin omainen, eikä liioin tarjoa mitään isompia elämyksiä. Animaatiojälki puolestaan toimii sekin, tosin paikoittain se tuntuu tarinaan verrattuna hieman turhankin pelkistetyltä. Pieni mielipuolinen irroittelu silloin tällöin sen suhteen olisi ollut väliin poikaa, vaan meneehän tämä näinkin. Kokonaisuutta ajatellen varsin onnistunut animaatiosointi, joka saa sapiskaa yhden tähden verran täysin turhan Batgirl-intronsa vuoksi. Ilman sitäkin oltaisiin nimittäin pärjätty vallan mainiosti.