tiistai 29. lokakuuta 2019
sunnuntai 27. lokakuuta 2019
Lokakuu kuuluu kauhulle: The Howling (1981)
Kuvaus: Enkelten kaupungin pimeillä kaduilla ja kujilla on jo hyvän tovin liikuksinut naisia hengiltä ottava sarjamurhaaja. Mainittu tappaja, Eddie Quist (Robert Picardo) nimeltään, on myös suorittamiensa veritöidensä ohella jonkinasteinen uutifriikki, fanittaen ylikaiken kuvaakin kaunimpaa televisiotoimittaja Karen Whitea (Dee Wallace). Tapaamisestakin sovitaan ja yönä eräänä Karen lähtee vahvasti virkavallan toimesta mikitettynä kaupungin katuja mittailemaan, saapuen ennen pitkää ennakkoon tarkoin valitulle puhelinkopille, jonka sisuksissa olevaan luuriin Eddie hetikohta jo soittaakin. Quist ohjeistaa Karenia jatkamaan puhelun päätyttyä matkaansa lähistöllä sijaitsevalle pornopuljulle, joka lehtien, lelujen ja vaatetuksen lisäksi tarjoaa asiakkailleen myös mahdollisuuden katsella privaatisti vahvasti pornograaffisia leffoja. Yksitysnäytös hydrauliikkaleffan parissa päättyy kummankin osapuolen kannalta äärimmäisen epäonnekkaasti. Karen menettää Eddien väkivaltaisen lähentelyn vuoksi muistinsa. Eddie taasen menettää henkensä samaisen lähentelyn ja herkän liipasinsormen omaavan korttelikytän toimesta.
Kaiken tapahtuneen jälkeen Karen on täysin kykenemätön jatkamaan töitään, joten parantuakseen hän kääntyy pollatohtori George Waggnerin (Patrick Macnee) puoleen, joka määrääkin toimittajallemme hermolomaa ylläpitämässään parantolassa kaukana kaikesta kaupungin hälinästä ja hulinasta. Yksin Karen ei matkaan kuitenkaan lähde, vaan ottaa reissulle kumppanikseen kumppaninsa "Bill" Neillin (Christopher Stone), jota niin kovin rakastaa. Parantolan sijainti metsikön keskellä puolestaan suorastaan tihkuu idyllistä luonnon rauhaa, ollen siten mitä mainioin lokaatio kaikensorttiseen parantumiseen. Harmi vain, että muut parantolassa olevat potilaat kantavat sisällään karmaisevaa salaisuutta, joka paljastuesssaan saa karvat kenen tahansa selässä nousemaan pystyyn. Kirjaimellisesti...
Tuomio: Gary Brandnerin samaa nimeä kantavaan opukseen pohjaava ihmissusihukkapätkä, joka edelleenkin kuuluu lajinsa parhaimmistoon, vaikkakin ajan hammas on ehtinyt vuosikymmenten vieriessä syömään siitä parhaimman terän. Danten ohjaus on paikoin taidokasta ja tunnelmaa hyvin luovaa, hetkittäin jopa selkäpiitä karmivaakin. Rob Bottinin taidokkaasti luomat praktikaaliefektit pelaavat nekin edelleen mainiosti. Muodonmuutokset ihmisestä sudeksi ovat tasokkaita ja näyttäviä, lyöden kevyesti laudalta nykyiset tietokoneella tehdyt vastaavat. Pino Donaggion säveltämästä musasta on siitäkin pakko antaa plussaa, sillä omalta osaltaan se lisää elokuvan tunnelmallisuutta varsin mainiosti.
Jotakin miinusta. Noh, siellä on kesken leffan käytetty animaatiota erään muodonmuutoksen yhteydessä, mistä en ole koskaan oikein pitänyt. En silloin, kun ensikertaa tämän pätkän kakarana näin FilmNetiltä, enkä liioin nytkään uudestaan juuri katselleena. Mainittu kohtaa saa minut joka kerta tajuamaan, että katson elokuvaa, eikä se ole ollenkaan hyvä juttu se. Toinen minus tulee lopussa nähtävästä metamorfoosista, josta siitäkään en ole edellä mainitun tavoin koskaan pitänyt. Ruudussa nähtävä ihmissusi kun ei minusta muistuta ulkonäöltään hukkaa sitten niin yhtään. Vesikauhuista Pomeraniania ehkä, mutta ei ihmissutta mitenkään. Jos minulla olisi valta muuttaa jotaikin juttuja tästä leffasta, niin nuo kaksi ehdottomasti ainakin. Antamani tähtimäärä onkin ainakin osittain, ellei sitten kokonaankin, noiden syiden vuoksi kolme neljän sijasta. Saattaa kuulostaa hölmöltä, varmasti ollenkin sitä, mutta hitot minä siitä. Minun arvosteluni ja silleen nääs. Jatkoille päästiin vuonna 1985 Howling II: Your Sister is a Werewolf aka Stirba - Werewolf Bitch:n muodossa. Se leffa, kuten muut jatkot sen jälkeen, ovat kaikki omanlaisiaan tapauksia, enkä ole aivan varma haluanko ottaa niitä täällä missään vaiheessa sen isommin puheeksi. Ihan vaan oman mielenterveyteni takia.
lauantai 19. lokakuuta 2019
torstai 17. lokakuuta 2019
Lokakuu kuuluu kauhulle: Candyman (1992)
"Be my victim"
- Candyman
Kuvaus: Chicagossa opiskeleva Helen Lyle (Virginia Madsen) antaa väitöskirjaansa varten kertoa itselleen selkäpiitä karmaisevan kaupunkitarinan Candymanista (Tony Todd), koukkukätisestä murhamiehestä, jonka kuka tahansa voi kutsua paikalle toistamalla nimensä viisi kertaa peräkkäin peilin edessä seisten. Tolkun naisena Helen pitää kuulemaansa täytenä taruna, suhtautuen koko juttuun lähinnä huvittuneen epäuskoisena.
Eräänä iltana Helen päättää ystävättärensä Bernadetten (Kasi Lemmons) kanssa hengaillessaan kokeilla, onko Candymanin legendassa mitään perää, toistaen tämän nimen vessan peilin edessä sen tarvittavat viisi peräjälkeistä kertaa. Mitään ei tunnu tapahtuvan, mutta se on silkkaa harhaa ja tyyntä myrskyn edellä. Pian koko kaupunkia nimittäin ravisuttaa veristen surmien sarja, eikä Helenille jää lopulta muuta vaihtoehtoa kuin myöntää karvaasti, ettei Candymanin hurmeen kyllästämä faabeli olekaan tuulesta temmattu, vaan valitettavan totisinta totta...
Tuomio: Candyman on brittiläisen kauhukirjalijan Clive Barkerin The Forbidden nimiseen lyhyt tarinaan pohjautuva ysärikauhu, jota en ole koskaan lukenut, mutta omistan kuitenkin opuksen, josta se löytyy. Leffan olen kuitenkin nähnyt useampaankin kertaan. ja siitäkin huolimatta pidän siitä edelleenkin paljolti, vaikken ehkä enää niin paljolti kuin ensi kertaa sen katsottuani.
Visuaalisesti sekä äänimaailmallisesti Bernard Rosen ohjastama Candyman on upeaa katsottavaa ja kuunneltavaa. Näyttävimpänä erinäiset slummialueet, joista suorastaan huokuu synkeähkö pahaenteisyys ja surumielisyys. Philip Glassin taustalla soiva piano- ja kuoromusa puolestaan luo mukavasti sopivan creepyä ja vähän vinksahtanuttakin fiilinkiä, täydentäen siten omalta osaltaan katsomiskokemusta loistavasti. Vaikka Candymanin voi helposti luokitella tarinansa puolesta slasheriksi, eroaa se kanssakumppaneistaan siten, että se ei keskity pelkästään verellä ja suolenpätkillä mässäilyyn, vaan se antaa ohessa katsojalleen myöskin ajattelemisen aihetta. Pelottavakin se osaa olla. Lähinnä Tony Toddin toimesta, joka kähisee lihakoukkuineen nimiroolissa sen verran selkäpiitä karmivasti, että iskee suorituksellaan itsensä helposti samaan joukkioon Freddy Kruegerin, Jason Voorheesin ja/tai Michael Myersin kera. Kaikkiaan hyvä pätkä edelleenkin, joskin pienoisen inflaation kärsineenä. Kolme tähteä siltikin, joten ei ollenkaan hassummin. Jatkoille päästiin vuonna 1995 Candyman: Farewell to the Flesh:n sekä vuonna 1999 ilmestyneen Candyman: Day of the Dead:n muodoissa. Niistä sitten lisää joskus toiste.
lauantai 12. lokakuuta 2019
Lokakuu kuuluu kauhulle: The Dead and The Damned (2011) aka Cowboys & Zombies aka Django vs Zombies
Kuvaus: Villiäkin villimpi länsi. Eletään suuren kultarynnäkön aikaa. Palkkionmetsästäjän tointa työkseen harjoittava Mortimer (David A. Lockhart) saa tehtäväkseen etsiä käsiinsä Brother Wolf (Rick Mora) nimisen alkuperäisasukkaan, sillä tämä on ollut tuhma, ja mennyt eräiden tietojen mukaan raiskaamaan vastakkaista sukupuolta edustavan naisihmisen. Saadakseen Brother Wolfin satimeen Mortimer värvää avukseen maksua vastaan miesten kanssa makaavan Rhiannonin (Camille Montgomery), käyttääkseen tätä syöttinä operaatiossaan. Ovelahkon katalaa, vai mitä?
Samaan aikaan Jamestownin liepeillä lävähtää avaruudesta tonttiin kosmisen oloinen meteoritti, joka päätyy erään ohi kulkeneen prospektorin muassa muiden kyläläisten luo yhteisesti ihmeteltäväksi. Niin kovin he tuota ulkomaailman murikkaa tutkivat, että onnistuvat suureksi epäonnekseen hajoittamaan sen. Suureksi epäonnekseen siksi, että pulterin sisältä vapautuu ihmisten ilmoille väriltään vihertäviä hiukkasia, jotka etsivät itselleen uuden isännän juurikin heidän maallisista tomumajoistaan, kammottavin seurauksin. Kyläläiset muuntuvat yksitellen ihmislihaa lounaakseen halajaviksi zombeiksi, joiden pysäyttämiseksi Mortimerin, Rhiannonin ja Veli Suden on lyöttäydyttävä yksiin, halusivat he sitä sitten tahi ei.
Tuomio: Pienellä budjetilla (30,000 dollaria) kokoon kyhätty amatöörituotanto, joka yhyttää yksiin kaksi toisistaan normaalisti mittavaa etäisyyttä pitävää elokuvallista lajityyppiä, lopputulemanaan helposti unohduksiin painuvaa gorehöttömöttöä, jolle kaksi tähteä (kun en yhtä ja puolta voi antaa) on enemmän kuin sopiva määrä. Teemoiltaan astetta erilaisimille jatkoille päästiin vuonna 2014 The Dead and The Damned 2:sen ja vuonna 2018 The Dead and The Damned 3: Ravaged:in muodossa.
perjantai 11. lokakuuta 2019
Lokakuu kuuluu kauhulle: Lighthouse (1999) aka Dead of Night
Kuvaus: On synkkä ja myrkyisä yö. Syrjäistä vankilaa kohti seilaava vankilaiva Hyperion joutuu tahtomattaan ja pyytämättä mainitun myräkän keskelle, sillä seurauksella, että paatti pamahtaa karille, upoten sitten meren syvyyksiin. Vangeista ja vahdeista koostuva sekalainen selviytyjien sakki taistelee tiensä läheisen Gehenna Rocksin rantaan, jonka kivikkoista maastoa vartioi ylhäisessä yksinäisyydessään pönöttävä majakka. Kauhukseen saarelle tuoreeltaan saapuneet saavat pian huomata, etteivät ole ensimmäiset sinne astuneet. Leo Rook (Christopher Adamson), Euroopan pelätyin murhamies nimittän on jo siellä ja sehän ei ole alkuunkaan hyvä juttu se. Tämä kun tahtoo niin kovin ottaa hengiltä muut onnettomuudesta selvinneet. Taistelu elämästä ja kuolemasta on valmis alkamaan...
Tuomio: Keskivertoa hitosti kehnompi brittislasheri, joka sisältönsä puolesta ei tarjoa katsojilleen oikeastaan mitään sellaista, mitä he eivät olisi jo aiemmin nähneet. Paljolti paremmin tehtynä ja toteutettuna vieläpä. Niin ja pelottavampanakin, sillä sitä Lighthouse ei todellakaan ole, saati edes milläänmuotoa jännittävä. Enemmänkin tylsä ja unettava. Varsinainen epäkauhuilu siis ja todiste siitä, ettei ne Brititkään aina onnistu luomaan laatua. Ei edes joka kerta.
keskiviikko 9. lokakuuta 2019
sunnuntai 6. lokakuuta 2019
Lokakuu kuuluu kauhulle: Summer of Fear (1978) aka Stranger in our House
Kuvaus: Auto-onnettomuudessa vanhempansa dramaattisesti menettänyt Julia (Lee Purcell) muuttaa kesäksi serkkunsa Rachelin (Linda Blair) ja tämän perheen luo asumaan. Sinänsä siinä ei ole mitään pahaa, mutta siltikin Rachelillä on sisuksissaan outo tunne, ettei Julialla ole kaikki aivan kohdillaan. Toisaalta Julia on juuri jäänyt orvoksi, joten se saattaa hyvinkin selittää hienoisen outouden käytöksessään.
Rachel on tuntemuksissaan tietämättään enemmän oikeassa kuin osasi ehkä epäilläkkään, sillä pian serkkunsa saapumisen jälkeen salaperäisiä asioita alkaa tapahtua. Odottamattomia sairauksia, mystisiä kuolemantapauksia, selittämättömiä onnettomuuksia ja kaikenlaista muuta epäkivaa, kuten poikaystävänsä Miken (Jeff McCracken) päätyminen hieman yllättäen Julian kainaloiseksi. Kaiken tapahtuvan keskellä Rachellille selviää, että Julia on kaikkea muuta kuin sitä, mitä ulkoisesti ilmi muille antaa. Julia on jotakin paljolti pahempaa ja hänellä on pahat muita kohtaan mielessään...
Tuomio: Wes Cravenin telkkarille aikoinaan pätevähkön puoleisesti ohjastama noitakauhistelu, joka pienistä fiboistaan huolimatta toimii edelleenkin kokonaisuutena yllättävän hyvin. Lopussa pedataan paikkaa mahdolliselle jatko-osalle, jota ei sitten kuitenkaan koskaan tehty. Kolme tähteä. Siitäkin huolimatta, että Suomi-VHS:n kansipaperi väittää Linda Blairin esiintyneen erheellisesti elokuvassa Ennustus eikä niinkään Manaaja, kuten me kaikki hyvin tiedämme.
