Body Slam (1986)

Kuvaus: Laulu ja lyömäsoitinryhmittymiä manageroivalla M. Harry Smilacilla (Dirk Benedict) ei kulje kovinkaan kaksisesti. Uusia kykyjä ei tahdo löytyä sitten niin millään, ja ainoa siipensä alla oleva bändi Kick saa keikkoja vain maatalousnäyttelyjen avajaisista, jos edes sellaisistakaan. Ei ollenkaan hyvä, sillä Harryn käyttämä auto on edelleenkin maksamatta, ja korealainen herrasmies Kim (John Fujioka) haluaisi hänkin lainaamansa rahat korkojen kera takaisin. Näin ollessa Smilac ottaa vastahakoisesti hoitaakseen epäsuosioon joutuneen senaattorin varainkeruutapahtuman, johon siihenkin pitäisi löytää jostakin tasokkaita esiintyjiä etunimiltään tyyliin 'Frank', 'Barbra' tai vaihtoehtoisesti 'Julio'.

Edellämainittujen nimien sijasta Harry törmää ensitöikseen senaattorin kuvankauniiseen tyttäreen, Candace Vandervageniin (Tanya Roberts), jonka kanssa syntyy pienehköä romanssipoikastakin, ja melkein heti perään ladonovea muistuttavaan Rick Robertsiin (Roddy Piper), erehtyen luulemaan tätä tietenkin muusikoksi. Harry ottaa Rickin palkkalistoilleen vain huomatakseen, ettei uusi suojattinsa ole muusikkoa nähnytkään, vaan onkin itseasiassa narutetun neliön sisällä ihmisiä työkseen telova ammattipainija. Harry ei vähästä kuitenkaan hätkähdä, vaan ryhtyy manageroimaan niin Rickiä kuin myös tämän tag team partneria Tonga Tomia (Sam Fatu). Sekös sitten ärsyttää Rick Robertsin entistä manageria, Captain Lou Muranoa (Captain Lou Albano), aivan älyttömästi. Jopa niin älyttömästi, että Murano Kannibaaleineen (tag team mestarit) murjovat kehässä Smilacin, Robertsin ja Tonga Tomin lasarettiin lukua ottamaan.

Harry ei kuitenkaan anna periksi. Vammoistaan toivuttuaan hän saa idean yhdistää rockmusiikin ja painin keskenään, ryhtyen siten kiertämään shownsa kera ympäri Amerikkaa. Moinen tempaus saa Lou Muranon entistä vihaisemmaksi, ja pian mies haastaakin Smilacin painijoineen otteluun, jossa voittajat saavat jatkaa, häviäjien puolestaan vetäytessä showpainikehistä lopullisesti.

Tuomio: Kanuunakuularallien ohjaajan Hal Needhamin heppoisan oloinen kertakäyttöviihdepläjäys, jossa yhdistyvät laimeahkosti rockmusiikki ja amerikkalainen showpaini. Sisältää muutaman naurahtamisen arvoisen vitsin tyngän, mutta muutoin etenee tasaisen tappavasti loppuun saakka valitsemallaan keskinkertaisuuden kaistalla.