Katsottua

Muutaman leffan (ja yhden musiikkituokion) olen tässä tullut katsoneeksi. Arvostelujen kirjoittaminen niistä ei tosin jaksa pahemmin tällä hetkellä kiinnostaa, vaikka joukossa oli muutama varsin mainiokin tapaus. Jatkan siis samalla kaavalla, kuin edellisessä vastaavanlaisessa postauksessanikin.

Turbo Kid (2015): Ydinsodan jälkeiseen maailmaan ajallisesti sijouttuva retrosplatteri, joka kokonaisuutena on varsin messevä tapaus. Michael Ironside esittää vaihteenvuoksi tarinan konnaa, ja pitää siinä ohessa hauskaa. BMX-pyörät ovat edelleenkin nastoja kapistuksia, ja taustalla soiva syntsamusa luo oivallisesti 80-lukuista tunnelmaa. Jos jotakin negatiivista pitää sanoa, niin VHS-nauhana tämä olisi ehdottomasti pitänyt julkaista, eikä minään dvd-läpyskänä.

The Dead Inside aka Infected (2013): Joukko brittinuoria lähtee illan viettoon paikalliseen ravinteliin. Kesken rankan bilettämisen viruksen raiskaamat juoksuzombiet hyökkäävät, eikä kenellekään ole enää yhtään kivaa sen jälkeen. Keskivertoa zombailua, joka ei eroa muusta massasta juuri mitenkään.

Raising Cain (1992): Jännityksen mestarin Brian De Palman tirehtöröimä trippi skitsofrenian mieleipuolisiiin syövereihin. Ei millään muotoa De Palman parasta tuotantoa, mutta silti katsottava tuotos enimmäkseen Lithgowin esittämien multipersoonien vuoksi. Kärsii paikoittaisesta sekavuudesta, jonka kuitenkin oletan olevan tarkoituksellista ottaen huomioon leffan teeman.

Ennio Morricone Arena Concerto (2007): Kuten olettaa saattaa tämä oli loistavaa katsottavaa ja kuunneltavaa. Niin ja antoipahan se meikälle hieman esimakua siitä, mitä tuleman pitää, kun Helsinkiin menen Morriconea oikein livenä kuuntelemaan. Sain nimittäin joululahjaksi lipun konserttiin. Paras joululahja ikinä :D Postauksen päätteeksi Morriconen sijasta musiikkia elokuvasta Turbo Kid. Take it away, Le Matos....