Road House (1989)

Kuvaus: Dalton (Patrick Swayze) on ulosheittäjistä parhain, joka nakkaa sinut alta aikayksikön takaisin luontoon, mikäli muita asiakkaita häiritsevä känniääliöintisi karkaa pahemman kerran lapasestasi. Vuosien varrella miehestä tästä onkin muodostunut elämää suurempi legenda, jonka uskomattomista urotöistä paikalla olleet aikalaiset kertovat edelleenkin kiikkustuolissa kiikkuessaan lattialla istuville lastenlapsilleen.

Samainen legenda on kantautunut monen mutkan kautta myös Double Deuce nimistä kapakkia pyörittävän Frank Tilghmanin (Kevin Tighe) korviin, ja iltana eräänä hän saapuukin tapaamaan Daltonia työpaikalleen työtarjous mielessään. Frankin Missourin Jasperissa sijaitseva juottola on nimittäin ajan saatossa rappeutunut järjettömän väkivallan ja maallisten paheiden likaiseksi pesäkkeeksi, jonka siivoamiseen vain Dalton erikoistaitoineen on kykeneväinen. Vastaansa Dalton saa sikäläisen hämärämiehen Brad Wesleyn (Ben Gazzara) ja tämän kovanyrkkiset sikaniska-apurit, jotka keinoja kaihtamatta ovat valmiita pistämään pisniksiinsä sekaantuvan bouncerin tuhannen halki, poikki ja sitä myöden myös pinoon. Lopullisesti.

Tuomio: Zenbuddismia, läskin tummumista, machopullistelua, tissejä ja takapuolia, ja homoerotiikkaakin tasapuolisesti tihkuva kasariäksöneeri, josta on turha lähteä etsimään älyllistä tarinankerrontaa, sillä sellaisen löytäminen tästä pätkästä on yhtä vaikeaa, kuin heinän löytäminen neulasuovasta. Kyseessä onkin hyvin pitkälti totaalinen aivotoiminnan nollaava turpaanmättöooppera, jonka parissa viihtyy parhaiten pienessä sievässä ja kaveriporukan kanssa sitä katsoen.

Jeff Healey Bandin soittama musa luo mukavasti tunnelmaa, ja tärkeässä sivuroolissa mukana heiluva Sam Elliott on olemukseltaan supercool ilmestys. Swayze osoittaa puolestaan hallitsevansa hojohojon salat kohtuullisen hyvin, saaden tiukan vastuksen taistelulajeja harjoittavasta Marshall R. Teaguesta, jonka naama on monelle meistä tullut tutuksi monenmonituisista tv- ja elokuvarooleistaan. Onpa mukaan menoon saatu huijattua myös showpainikehistä mainetta itselleen roppakaupalla haalinut Terry Funk, jonka verenkyllästämät Hardcore-matsit alan toista legendaa Mick Foleya vastaan ovat luokkaa legendaarisia.

Niin ja sitten siellä on vielä itse pääpahista esittävä Ben Gazzara, joka on kyllä tässä leffassa sen luokan ketku, että meikäläisenkin teki mieli käydä sipaisemassa kaveria leukaan jalastani ottamalla sukalla. Naiskauneutta tässä elokuvassa edustaa pääosin Kelly Lynchin esittämä lekuri, jonka roolina on paranella Swayzen taiston tuoksinassa saamat haavat, näyttää silmälaiseneen fiksulta, ja olla se nainen, jota kaikki elokuvan kaksilahkeiset itselleen tavoittelevat.

Kokonaisuutena Road House - kuuma kapakka on kaikessa pölhöydessään tyypillinen 80-lukuinen väkivaltasirkus, jonka parissa pari tuntinen vierähtää oltermannisissa tunnelmissa, sillä onhan tämä pätkä kaikilta osiltaan sen luokan juustoa, ettei paremmasta väliä. Mutta oikealla tavalla niin, ja se tekeekin leffasta sillä kurin ajattoman klassikon, jonka pariin on helppo palata useammankin katselukerran jälkeen.  Jatkoille päästiin yllättävän myöhään, eli vuonna 2006 Road House 2 - Last Callin muodossa.