Carnival of Souls (1962)

Kuvaus: Mary Henry (Candace Hilligoss) ystävättärineen nauttii rauhaisasta päivästään autolla suoritettavan retkeilyn merkeissä. Jostain paikanpäälle pälähtävät pojannaskalit pilaavat mainitun rauhan haastamalla tytöt kisaamaan varttimailin herruudesta, johon ratin takana istuva tytöntyllerö toteaa vienosti hymyillen, jotta challenge accepted, täysin tietämättömänä siitä, että kyseinen kisa tulisi hetkeä myöhemmin päättymään sillalta alla kimmeltävään jorpakkoon suistumiseen.

Viranomaisten käydessä läpi vesistöä onnettomuuden uhrit löytääkseen, ilmestyy Mary yllättäen hieman sekavan, mutta muutoin hämmästyttävän hyväkuntoisen oloisena rannalle tepastelemaan, ainoana hengissä tapahtuneesta rytäkästä selviytyneenä.

Onnettomuudesta toivuttuaan Mary päättää vaihtaa maisemaa, ottaen vastaan urkurin toimen Utahissa sijaitsevasta pikkupitäjästä. Matka sinne on kuitenkin kaikkea muuta kuin tavanomainen. Autonsa radio soittaa hetkellisesti vain ja ainoastaan oudohkoa orgaanimusiikkia, ja hetkeä myöhemmin ajoneuvonsa sivulasiin ilmestyy aavemmaiset, alla olevassa kuvassa näkyvät (ohjaaja Herk Harveyn krediitittömät) kasvot. Samaisen miehen kasvot, jotka Mary tulisi vielä näkemään useammin kuin kerran.

Uuteen kotikaupunkiinsa saavuttuaan Mary asettuu taloksi rouva Thomasin (Frances Feist) ylläpitämään asuntolaan. Rakennuksessa majailee toinenkin asukki. Niljakkaan oloinen nuorimies John Linden (Sidney Berger), joka niin kovin haluaisi tehdä lähempää tuttavuutta viehättävän tulokkaan kanssa, Maryn jatkuvista estelyistä huolimatta. Oudot tapahtumatkin saavat jatkoa. Väliin Marystä nimittäin tuntuu siltä, ettei häntä ole olemassakaan. Kanssaihmiset kun eivät tunnu noteeravan häntä millään muotoa, ja työpaikallaan kirkossakin soittamansa hengellinen musisointi muuttuu kuin taikaiskusta paholaisen masurkaksi, josta pastori (Art Ellison) tykkää isosti kyttyrää. Kaiken kukkuraksi kaupungista löytyy hylätyksi tuomittu huvipuisto, joka tuntuu mystisesti vetävän Marya puoleensa....

Tuomio: Aavemmaisen painajaismaista tunnelmaa sisällään kosolti pitävä, pienen budjetin psykologinen kauhupätkä, joka amatöörimäisestä toteutuksestaan, paikoin pökkelöstä dialogistaan ja kesäteatterimaisesta näyttelemistyöstään huolimatta onnistuu olemaan kokonaisuutena erittäin nautittava katselukokemus. Ilman tätä pätkää Adrian Lynen Jacobin painajainen olisi luultavasti jäänyt tyystin tekemäti, eikä meillä liioin olisi siten Silent Hill aiheisia pelejäkään pelattavaksi. Niin ja onhan Helvetilliset toiminut jossain määrin vaikutteena myös sellaistenkin elokuvantekijöiden kuten David Lynchin tai vaikkapa Elävien kuolleiden yöllä ihmisiä onnistuneesti pelotelleen George A. Romeron tuotannoissa. Tehtiin uudestaan vuonna 1989 Wes Cravenin esittämän Kuolleiden Karnevaalin muodossa.