WolfCop (2014)

Kuvaus: Woodhavenin pikkukaupungin apulaissheriffi Lou Garoulla* (Leo Fafard) on ongelma. Nimittäin alkoholiongelma, josta johtuen mies viettääkin enimmän osan työpäivästään paikallisessa ravitsemusliikkeessä paukkuja kitusiinsa naukkaillen. Ryyppääminen käy kuitenkin pidemmälti lompuukin päälle, joten Loun on väliin hoideltava krapulapäissään poliisin hommiaan, jotta pysyisi siten varmasti viinaksissa. Iltana eräänä Lou saa tehtäväkseen selvittää korpikuusen keskeltä kantautuvan mekastuksen lähteen, ja pusikkoon alati huonovointinen lainvalvojamme vastahakoisesti tiensä pian jo suuntaakiin. 

Paikan päälle päästyään Lou törmää yllätyksekseen okkultismia harjoittavaan kulttiin, aikeinaan uhrata paikallinen poliitikko itselleen Suurelle Cthulhulle tai mitä epäjumalaa nyt sitten ikinä sattuvatkin palvomaan. Ennen kuin Garou ehtii edes kissaa sanomaan, häneltä lyödään taju tylysti kankaalle. Aamusella herätessään Lou huomaa viettäneensä yönsä omassa sängyssään, muistamatta alkuunkaan kuinka ylipäätään pääsi metsän keskeltä takaisin kämpilleen. Yöllisestä reissustaan Loulla on matkamuistonaan vatsaansa kaiverrettu pentagrammi. 

Jaloilleen ja ulos päästyään Lou tekee nipun outoja havaintoja. Hänen aistinsa ovat terävöityneet äärimmilleen ja haavansakin tuntuvat parantuvan yhtä vilkkaan kuin sarjakuvasankari Wolverinella ikään. Todellinen jymypaukku iskee kuitenkin täydenkuun aikaan, jolloin Lou ryhtyy tahtomattaan kasvamaan ja karvoittumaan petomaista raivoa täynnä olevan ihmissuden mittoihin. Lou Garousta on tullut WolfCop, kaikkien rikollisten runsaskarvainen, täysikuuta kitapurje pitkällä ulvova kauhu....

Tuomio: Nyt on kyllä heti pakko mainita, että odotin tältä pätkältä trailerinsa puolesta paljolti enemmän, kuin lopulta koko leffan nähtyäni siltä sain. Huumoria olisi saanut olla enemmälti ja sekin hurtimpaa, tasokkaampaakin. Gore-efektit toimivat sentään kohtuullisen hyvin, kuten myös transformaatiot ihmisestä sudeksi olivat nekin pätevähkösti tehty. Näyttelemispuoli oli taasen sellaista kesäteatteritasoa, eikä kukaan mukana olleista oikeastaan erottunut millään muotoa edukseen. Paitsi ehkä Sarah Lind, joka erottui kyllä joukosta, mutta ihan muista syistä kuin näyttelemisensä puolesta. Kaikin puolin ja kokonaisuutta ajattelen WolfCop onkin lopulta harmittavan vaisuksi jäävä tapaus, jossa olisi ollut aineksia todelliseksi kulttipätkäksi, jos tekijät olisivat vain uskaltaneet painaa lämän rohkeammin pohjaan tuotoksensa suhteen, ja antaa mennä seurauksista sen kummemmin piittaamatta. Tällaisenaan SusiKyttä toimii yhden illan hetkellisenä huvina, jonka pariin tuskin enää tämän jälkeen tulee koskaan, ikinä, milloinkaan, jos edes silloinkaan palattua.

* johdannainen ranskankielisestä sanasta loup-garou, joka tarkoittaa suomeksi ihmissutta. -toim. huom.