Kuvaus: New Yorkissa asuva Molly Golden (Carol Lynley) saa yllätyksekseen perinnöksi 100 000 dollaria, että myöskin piskuisen maatilan edesmenneeltä Peyton sedältään, jonka olemassa olon hän oli jo aikaa sitten sujuvasti unohtanut. Muistamattomuudestaan huolimatta Molly ottaa hatkat työstään, pakkaa kimpsunsa ja kampsunsa kapsäkkiinsä, ja suuntaa tiensä ystävänsä Darrylin (Tom Kibbe) kanssa hiippakuntaa hiljattain vaihtaneen setänsä asunsijoille Keski-Länteen, Alabamaan.
Maatilalle saavuttuaan Molly saa kuitenkin suureksi pettymyksekseen havaita, että mistään luksuslukaalista isoine tiluksineen ei todellakaan ole kyse, vaan enemmänkin pahoin ränsistyneestä rotankolosta, jota mainitut jyrsijät sun muut tuholaisetkin karttavat kuin ruttoa. Ohessa selviää kaiken kukkuraksi vielä sekin, että Peyton oli ehtinyt eläessään ajaantumaan pahaan velkakierteeseen, ja kuten me kaikki hyvin tiedämme ainahan on maksettava, eikös juu, mitä tässä maailmassa velkaantuu. Eikä siinä vielä kaikki, sillä tilaa asuttaa kaksin kappalein Peytonin jälkeensä jättämiä "liikekumppaneita", joista toinen kulkee nimellä Arthur Pennyrich (Royal Dano), toisen puolestaan ollessa Leroy Hastings (Gary Lockwood). Ensin mainittu keittelee pannussaan pontikkaa, jota jälkimäinen sitten käy kaupittelemassa maakunnassa oleville kanssaihmisille. Aluksi Molly suhtautuu meininkiin tähän äärimmäisen kielteisesti, mutta muuttaa pian mielensä huomatessaan rahan tunkevan sisään niin ovista kuin ikkunoistakin. Kun tieto Mollyn pisneksen haltuunotosta sitten leviää ympäri maita ja mantuja, saa kova kolmikko kannoilleen virkavallan lisäksi myös paikalliset rötösherratkin. Väkivaltainen takaa-ajo alkaa, kumi sulaa asfaltilla... ja hillitömät ponubileet ne sen kun vain jatkuvat...
Tuomio: Tuota kirjoittamaani kuvausta lukiessa sitä voisi helposti luulla, että tässäpäs onkin varsin vauhdikkaalta kuulostava elokuva, jonka parissa irtoaa helposti naurukin. Totuus on valitettavasti kuitenkin toisenlainen, sillä tämä pätkä etenee etanan lailla eteenpäin, keskittyen liiankin pikkutarkasti kaikkeen muuhun kuin kumin sulamiseen asfaltilla. Jokunen takaa-ajo tästä toki löytyy, mutta huomattavasti enemmän niitä olisi kyllä saanut olla, kuten myös muutakin toiminnallista aktiviteettia. Sääli sinänsä, sillä osaavimmissa käsissä tästä olisi saanut hyvinkin messevän kaahailukomedian. Tällaisenaan se toimii vain ja ainoastaan hyvänä unilääkkeenä, mikäli nukkuminen sinulle iltasella vaikeuksia tuottaa. Kumi sulaa asfaltilla saa arvosanakseen meikältä kaksin kipalein taivaan kappaleita, joista toinen menee itse elokuvalle, toisen puolestaan menessä vuoden 1970 Plymouth Road Runnerille, jolla Leroy Hastings lestinheittonsa tässä pätkässä suorittaa. Melkoinen on menopeli meinaten se.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentti olis kiva...