Oh You're So Cool, Brewster: The Story of Fright Night (2016)

Kuvaus: Kaiken kattava katsahdus Kauhun yön (1985) syntyyn, tekovaiheeseen ja sen jättämään perintöön populaarikulttuuria ajatellen. Haastateltavina nähdään ja kuullaan leffaa tekemässä olleita näyttelijöitä, kuvausryhmän jäsenistöä, että myöskin ohjaaja/käsikirjoittaja Tom Hollandia. Eikä sovi unohtaa myöskään musiikista vastannutta Brad Fiedeliä, jolla hänelläkin on oma mielenkiintoinen tarinansa Fright Nightin suhteen. Mainittujen lisäksi saamme nähtäväksemme harvinaisia valokuvallisia otoksia, elokuvan tekoaikaan tehtyjä haastatteluja sekä runsaasti leikkisästi turhaksi tiedoksi luokiteltua nippelitietoa, jota ilman yksikään Fright Night fani ei ilman voi millään elää.

Tuomio: Tuossa taannoin tein divarissa käydessäni muutaman mukavaksi helposti luokitellun blu-ray bongauksen, joista olen täällä ehtinyt jo arvostelemaan nostalgisia viboja meikäläisessä aiheuttaneen The Monster Clubin. Siinä samassa hötäkässä matkaani lähti myös Fright Nightin erikoisjulkkari, joka leffan lisäksi pitää sisällään messevän määrän erinäistä ekstraa ja muuta lisäsälää. Sieltä ekstramatskun joukosta sitten bongasin tämän pitkähköllä nimellä varustetun retrospektiividokkarin, joka katsottaessa osoittautui lopulta erittäin mielenkiintoiseksi sekä informatiiviseksi kokonaisuudeksi. Mikäli siis olet jossain vaiheessa maallista vaellustasi tullut pohtineeksi, että mites sitä Kauhun yötä aikoinaan tehtiinkään, niin suosittelen lämpimästi katsomaan tämä dokkarin. Voin hyvällä omalla tunnolla vakuuttaa, että et varmastikaan tule sen parissa tylsistymään saati sitten pettymään. Sen verran tasokkaasta tuotoksesta tässä loppujen lopuksi on nimittäin kyse.

Little Dead Rotting Hood (2016)

Kuvaus: Vuosien ajan metsän keskellä asuva Isoäiti aka Susinainen (Marina Sirtis) on pitänyt puskissa asustelevat sudet kurissa ja nuhteessa. Isoäidin siirtyessä ajasta ikuisuuteen vailla valvontaa jääneet Canis Lupukset saavat päähänsä outoja ajatuksia, kuten vaikkapa sen, että hyökitäänpä yhdessä ja erikseen lähistöllä sijaitsevaan kylään siellä asuvia ihmisiä iltapalaksi napostelemaan.

Lakia ja järjestystä kylässä ylläpitävä sheriffi Adam (Eric Balfour) ottaa tutkiakseen miksi sudet käyvät viattomien ihmisten kimppuun, ja miten pedot saataisiin pysäytettyä, ennen kuin se olisi jo liian myöhäistä. Metsän keskeltä ihmisten ilmoille ilmaantuu Samantha (Bianca A. Santos) aka Punahilkka, joka sattuu olemaan läheistä sukua edesmenneelle Isoäidille, ja jolta löytyy arsenaalistaan tarvittavat keinot ihmislihan makuun päässeiden karvaturrien pysäyttämiseksi.

Tuomio: Keskivertoa parempaa Asylum tuotantoa, jossa vanhan kunnon Punahilkan tarina puetaan uuteen kuosiin varsin kauhistelevan toiminnallisissa meinigeissä. Yleensä kehnohkon puoleisista tietokoneellisista efekteistä tunnettu yhtiö yllättää tässä positiivisesti myös käyttämällä elokuvassa ihan oikeita susihukkia, jättäen jo normiksi muodostuneen CGI:n tavallista vähemmälle. Hyvä niin, sillä se on tämän tuotoksen kannalta vain ja ainoastaan täyttä plussaa se. Jotakin negatiivista? Noh, Marina Sirtisiä olisin mielelläni halunnut nähdä enemmältikin tässä pätkässä. Roolinsa on nimittäin vähän turhankin lyhyenkön puoleinen. Astetta pidempi cameo, jos sellaista termiä tässä kohdin käyttäisin. Ja käytänkin. The Asylum pätkäksi vaihteenvuoksi tasokasta katsottavaa. Hullujenhuoneen asukeilla on siis edelleenkin toivoa parantumisensa suhteen.

Justice League (2017) hahmoposterit

Leffamusa - Shimmy Slide - John De Hart

Elokuvasta "Geteven" aka Road to Revenge (1993)....

Leffamusa - Christine - John Carpenter

Leffamusa - Fright Night - J. Geils Band

Tiiseri: From Hell to the Wild West (2018)

Bronsonploitaatiota nääs...

The Monster Club (1981)

Kuvaus: Kauhukirjailija Ronald Chetwynd-Hayes (John Carradine) pysähtyy kaupungilla kulkiessaan ihailemaan erään kirjakaupan näyteikkunaa, sillä se on viimeisen päälle koristeltu juuri ilmestyneellä karmisteluopuksellaan. Samalle akkunalle saapuu pian toinenkin miekkonen, joka paljastuu olevan pahoin drinkin tarpeessa oleva vampyyri, Eramus (Vincent Price) nimeltään. Eramus hörppäisee ensijanoonsa tilkkasen jos toisenkin verta Ronaldin kaulavaltimosta, osoittaen sen jälkeen kiitollisuutensa ainoalla osaamallaan tavalla, eli viemällä hämärän rajamailla häilyvän kirjailijan Hirviöklubille toipumaan. Klubilla ollessaan Eramus ryhtyy viihdyttämään epätodelliseen todellisuuteen havahtuvaa vierastaan luenolla hirviöistä ja niiden alalajikkeista...

...että myöskin iskemään tarinaa kolmen vertahyytävän ja selkäpiitä karmivan kauhujutun verran, joiden pääosissa seikkailevat niin vampyyrit, ghoulit kuin shadmockitkin. Kuvaukset maintuista tarinoista voipi halutessaan käydä lukemassa täältä.

Tuomio: Poikkesin tänään vaihteenvuoksi divarissa katsastamassa, josko tekisin siellä mielenkiintoisia löytöjä. Noh, teinhän minä, sillä mukaan lähti nyt arvosteluni kohteena oleva The Monster Club, jonka viimenäkemisestä on ehtinyt tähän päivään mennessä vierähtää liian monta vuotta. Tuolloin formaattina oli VHS-nauha, mutta nyt tekniikka on sen verran pitkälle kehittynyt, että tämänkin pätkä saa hankituksi oikein sinireiskana ja kaikki. Ja sellaisena minä sen tänään hankinkin. Ostin minä muutakin, vaan niistä sitten enemmälti joskus toiste.

Ennen elokuvan liikkeelle pyöräyttämistä muistelin aikoinani pitäneeni tästä, sillä tässä yhdistyy kaksi asiaa yhdellä kärpäsellä: huumori ja kauhu. Nyt katsottuna pidin leffasta edelleenkin, mutta sitä en muistanut kuinka camp-henkinen tämä pätkä oikeasti oli ja on. Eritoten ne osuudet, jossa Vincent Price viihdyttää Carradinea Hirviöklubin uumenissa. Campin vastapainoksi otetaan kantaa siihen, onko ihminen sittenkin se kaikista pahoin monsteri ikinä. Aihe, joka tänäkin päivänä puhuttaa edelleenkin, eikä suotta.

Itse kauhujutut taasen viihdyttivät minua jälleen, vaikkeivät ne enää pelottaneet samoin tavoin kuin kakarana katsoessa. Niin ja tämähän toimii ohessa myös musikaalina. Hirviöklubille  kun on saatu esiintymään sellaisiakin esiintyjiä, kuten B.A. Robertson, The Viewers, Pretty Things sekä laulu- ja soitinryhmä Night, jolta kuullaan Stripper niminen kipale. Vincent Pricen versio kipaleesta Monster Mash loistaa suureksi pettymykseksi poissaolollaan tästä blu-ray julkasta. Onneksi se löytyy kuitenkin Youtubesta ja sen voi käydä kuuntelemassa pois tämän lätinän alta. Jo pelkästään tuo mainittu esitys on yksinään kolmen tähden arvoinen, mutta kyllä minä kappaleen puutteesta huolimatta voin hyvällä omalla tunnolla antaa saman verran itse leffallekin. Sen verran nostalgiahermoon se minua nimittäin osui.

Traileri: Ghost Wars (2017)

Traileri: Murder on the Orient Express (2017) Trailer #2

Mustache on the Orient Express...

Don't Talk To Strangers (1994) aka Dangerous Pursuit aka Killing Strangers

Kuvaus: Jane Bonner (Shanna Reed) kyllästyy katselemaan poliisiaviomiehensä Robert Bonnerin (Terry O'Quinn) jatkuvaa seurustelua pullon hengen kanssa, ja niinpä hopeat menevät heidän välillään edellä mainitusta syystä jakoon. Jane saa lisäksi tuomarin päätöksellä poikansa Ericin (Keegan MacIntosh) huoltajuuden, joka taasen aiheuttaa Robertissa raivokkaita vihantunteita entistä vaimoaan kohtaan. Hän kun olisi niin kovin mielellään pitänyt pojan itsellään.

Jonkin aikaa myöhemmin Jane kohtaa työpaikallaan herrasmiesmäisen ja sulavakäytöksisen Patrick Brodyn (Pierce Brosnan), johon yksinhuoltajaäitimme ihastuu tottakait kiireestä aina sinne kantapäähän saakka. Onhan hän täydellinen vastakohta alkomahoolin kanssa alati läträilevälle ex-miehelleen. Suhde syvenee jopa siinä määrin, että hääkellot kilkattavat kumpaisellekin, ja Jane ryhtyy innoissaan tekemään muuttoa uuden aviomiehensä luo Kaliforniaan, jossa Patrickin matala maja sijaitsee. Kimpsut, kampsut ja Eric autoon ja eikun menoksi.

Aluksi automatka sujuu rauhallisessa merkeissä, mutta sitten Jane havaitsee saaneensa peräänsä entisen miehensä Bonnerin, jolle ei vieläkään ole oikein selvinnyt se, miksi hän ei saanut Ericiä luokseen asumaan. Kun Eric sitten vielä katoaa matkan varrella jälkiä jättämättä, epäilykset kohdistuvat luonnollisesti juopottelevaan Bonneriin. Mutta onko kaikki sittenkään aivan sitä, miltä päällepäin näyttää?

Tuomio: Aluksi vahvoin juonenkääntein liikkelle lähtevä, yllättävänkin intensiivinen televisiojännäri, joka loppua kohden ottaa kuitenkin jossain määrin takkiinsa matkaväsymyksen ja lopputwistinsä ennalta-arvattavuuden muodoissa. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö tämän parissa silti viihtyisi, ja niinhän minä teinkin, joten olen valmis katsomaan lopun hyytymistä ennalta-arvattavuuksineen läpi sormien, ja antamaan Vaaralliselle paolle synninpäästön lopullista tähtimäärää sille antaessani. Kavahda muukalaista saakin minulta näin ollen kolmisen kipaletta taivaankappaleita osakseen, sillä olihan tässä hyvän juonenkuljetuksen lisäksi mukana menossa niin Isäpuoli kuin myös (tuolloin vielä tuleva) James Bond, joista varsinkin ensin mainitun tiukkailmeinen roolisuoritus erotttuu hyvinkin edukseen.

Traileri: 1922 (2017)

Demon Seed (1977)

Kuvaus: Maan alle rakennetussa Tietoanalyysin instituutissa työskentelevä tohtori Alex Harris (Fritz Weaver) on mennyt kehittelemään huippuunsa hiotun teköalyn, joka tottelee nimeä Proteus IV (krediittiä ilman jääävä Robert Vaughn). Parisen päivään päälle kytkemisensä jälkeen Proteus on jo ehtinyt tekemään vaikka ja mitä ihmeellistä. Niin kuin nyt esimerkiksi kehittelemään uraa uurtavan hoitokeinon leukemiaa sairastavia silmällä pitäen. Ohessa se valehtelee tarvittaessa ankarasti, ja täyttää pyydettäessä veroilmoituksesikin. Varsin edistyksellisestä hilavitkuttimesta tässä ilmiselvästikin on siis kyse.

Harris saattaa hyvinkin olla nerokkain tiedemies alla maan, mutta omat fibansa hänestäkin kuitenkin löytyy. Nythän on nimittäin niin, että Harris rakastaa tietokoneita yli kaiken, ja on onnistuneesti vienyt obsessionsa masiinoja kohtaan jopa niin pitkälle, että asuntonsakin on äänikomentoja tottelevien kompuutterien hallinnassa. On Harrisilla vaimokin, mutta eipä hän Susanin (Julie Christie) kanssa pahemmin aikaansa viettele, joten yksinäistä on morsmaikun tämän oleminen ja eläminen. Vaan eläpä huoli, Susan, sillä piakkoin tulet saamaan kaiken sen huomion (ja vähän enemmänkin), jota Alex sinulle ei ole kyennyt vuosien varrella suomaan.

Päivänä eräänä Proteus kertoo Harrisille halustaan päästä pois koneen sisuksista, tutkiakseen ihan ite asioita, ympäristöään ja ihmisoliota lähemmin. Harris tyrmää Proteuksen toiveet tylysti, painottaen ettei moinen touhuilu kuulu alkuunkaan ennalta määriteltyy toimenkuvaan. Tästä suivaantuneena Proteus murtaa tiensä Harrisin tietokoneistettuun kotiin, ottaen talon toiminnot haltuunsa. Seuraavana aamuna Susan herää ja valmistautuu lähtemään töihin, mutta saa kauhukseen huomata jääneensä panttivangiksi omaan kotiinsa ilkeäksi heittäytyneen tekoälyn toimesta. Susan yrittää kaikin mahdollisin keinoin päästä pakenemaan satimestaan, mutta Proteus tekee tyhjäksi kertalaakista kaikki pakoaikeet. 

Ajan kuluessa Proteus kehittää tunteita Susania kohtaan, paljastaen panttivangilleen suunnitelmansa: Proteus haluaa lapsen ja Susan tulisi sellaisen hänelle synnyttämään, tai muutoin läheisensä saisivat kärsiä nahoissaan kieltäytymisestä aiheutuneet seuraukset. 

Tuomio: Köyhän miehen Stephen Kingin eli Dean R. Koontzin samaa nimeä kantavaan opukseen pohjautuva, mielenkiintoisista aseltelmista liikkeelle lähtevä elokuvallinen tuotos, jossa kauhu ja scifi lyövät kättä yhteen, muttei lopulta kovinkaan kaksisella tavalla. Lopputulos onkin sitten melko epätasaisen oloinen sillisalaatti, joka kestää tasan sen yhden ja ainoan katselemiskerran, ei enempää. Pienillä muutoksilla tästä olisi hyvinkin voinut saada oivallista body horroria, jonka Cronenbergin Dave olisi sitten voinut ohjata pois. Mutta kun ei niin, niin ei. Kaksi tähteä onkin siten jälleen kerran se sopivaisin starbamäärä, jonka tälle pätkälle tässä kohdin arvostelua kehtaan antaa.

Jotain rajaa

Kaikille se Yhrysvaltain leffa-anemia (vai mikä se ny o?) nykysi noita pystejään jakaa. Mullekin tyrkkäs väe väkisi ton viäressä näkyvä kouraa ilma mitää järjellistä syytä nääs. Ja viälä monta kuukautta ennen ite päätapahtumaa. Nyhhei ihan oikeesti jotain rajaa tähä touhuu. Noita ny iha joka jampalle tartte tollalaillavaan mennä ojentelee! Kylä jämpti o nääs näi!

Traileri: Applecart (2017)

Traileri: Tomb Raider (2018)

Harvinaisen huonosti photoshoppailtu juliste, vai mitä olette mieltä?

Traileri: Dead Ant (2017)

Only a Ninja Can Kill Another Ninja

Jatketaas vielä hetki löydösten parissa. Tänään nimittän jäi haaviin jokunen ninjapätkä. Eikä ihan mitä tahansa ninjapätkiä, vaan Godfrey Ho:n leikkaa liimaa tekniikalla koostettuja sellaisia. Oikein DVD-formaatissa ja kaikki...

Golden Ninja Warrior The Ninja Squad Ninja Terminator

Bonuksena matkaan lähti myös VHS-formussa oleva ninjailu, jossa pääroolissa heiluu itse Cameron Mitchell. En laskisi moista faktaa kuitenkaan mitenkään plussaksi leffaa ajatellen. Noh, kansi on ainakin hieno, vaikka siitä ottamani kuva onkin laadultaan hieman kehno...

I Never Drink... Wine

Silläkin uhalla, että ketään ei kiinnosta, niin esittelen silti suhteellisen kokoisen kollektiivin erinäisiä viimeaikoina tekemiäni löydöksiä, joita yhdistää yksi ja sama asia: Vampyyrit. Enimmäkseen nämä hankintani ovat kirjallisia, mutta näyttää sinne eksyneen yksi VHS-nauhakekin, jolla oleva leffa pohjautuu sekin kirjalliseen hengentuotteeseen. Aloitetaan kirjoilla...

Ylärivi vas. oik: Vampires and Vampirism, The Vampire in Lore and Legend, Vampires - The World of the Undead

Alarivi vas. oik: The Penguin Book of Vampire Stories, I, Strahd - The Memoirs of a Vampire, Anno Dracula

Ylärivi vas. oik: A Matter of Taste, Vampire of the Mists

Alarivi: Vampires

... ja sitten se VHS-nauha, eli The Night Flier, joka ottaa pohjansa Stephen Kingin rustaamasta, samaa nimeä kantavasta lyhyt tarinasta....

The Night Flier

Että tämmöisiä hankintoja tällä erää. Ensi kerralla luvassa on sitten taasen jotakin aivan muuta. Tähän loppuun liitän katsottavaksenne Yölentäjän trailerin. Enjoy...

In Memoriam

Harry Dean Stanton

1926 - 2017

Blade Runner 2049 Prequel Short Film #2 - 2048: Nowhere To Run -

The Evil (1978) aka House of Evil

Kuvaus: Psykiatri C.J. Arnold (Richard Crenna) hankkii tohtorisvaimonsa Carolinen (Joanna Pettet) vanhan siviilisodan aikaisen, kuumien rikkilähteiden päälle (intiaanit kuulemma kiersivät paikan kaukaa, joten siksi ei intiaanien hautausmaata) rakennetun kartanon, jonne joukoltaan pienen, mutta sitäkin tehokkaamman, ystävistään koostuvan vapaaehtoisrempparyhmän suorittaman rempan jälkeen olisi tarkoituksena avata hoitola narkoottisista nautintoaineista eroon haluaville. 

Jo ensihetkillä kartanossa ollessaan Caroline havaitsee siellä kummittelevan, mutta vain ja ainoastaan hän on kykeneväinen näkemään aavemmaisen hahmon nurkissa pyörimässä. Pian muutkin kartanolla oleilevat pääsevät hekin osallisiksi kummittelusta, sillä outoja ja selittämättömiä asioita tapahtuu vähän siellä sun täällä, ja ne saavat paikalla olleet, mukanaan tuoma koira mukaan lukien, huolestumaan ja silminnähden hermostumaan.

Kellarissa rymyävä C.J. havaitsee lattiassa olevan luukun, jonka hän sitten uteliaisuuksissaan menee tietenkin aukaisemaan. Huonompi juttu, sillä luukun alta löytyvästä kolosta singahtaa ihmisten ilmoille pahan suopa henki, joka pistää kartanossa välittömästi hösselliksi lukitsemalla ovet ja akkunat niin, ettei yksikään kartanon sisällä oleva niistä ulkoilmoille pääsisi. Eikä siinä vielä kaikki. Käy nimittäin ilmi, että kellarissa oleva luukku toimii porttina suoraa helvettiin, itsensä paholaisen hallitsemaan tulikivenkatkuiseen valtakuntaan, jossa kaikenlainen hauskanpito ja hurtti huumori on ehdottomasti verboten. Kartanon sisällä valtoimenaan riehuva räyhänhenki ei katso hyvällä tunkeilemaan tulleita, ja ryhtyykin siten välittömiin vastatoimiin, eli toisin sanoen ottamaan hengiltä epämieluisia vieraita yksi toisensa jälkeen...

Tuomio: Kohtuullisen hyvin onnistunut, pienen budjetin kumpiokauhistelu, jonka parasta antia ovat ehdottomasti kekseliäät päiviltäpoistamistavat, että myöskin praktikaaliefektit, jotka ovat kestäneet aikaa yllättävänkin hyvin. Lopun kliimaksi on sekin ehdottomasti näkemisen arvoinen, vaikka tahattoman huumorin puolelle hieman lipsahtaakin.

Gerald's Game (2017) posteri

The Sweeper (1996)

Kuvaus: Ollessaan teini-ikäinen pojankölvi Mark Goddard (Max Elliot Slade) menetti poliisi-isänsä Dalen (Jeff Fahey), äitinsä sekä siskonsa ilkeiden rikollisten ampuessa koko poppoon tylysti hengiltä. Aikuiseksi kasvettuaan Mark (C.Thomas Howell) on itse nyt lakia ja järjestystä Los Angelesin karuilla kaduilla ylläpitävä rikosetsivä, jolla on työskennellessään rikollisen elementin kanssa pahemman puoleinen tapa liialliseen väkivaltaisuuteen, että myöskin säännösten rajamailla alati häilymiseen. 

Erään operaation yhteydessä Markin raivokkaasti juoksujalkaa takaa-ajama rötöstelijä päätyy jahdin päätteeksi ruumishuoneelle lappunen varpaassaan makamaan, josta syystä esimiehensä polttaa lopullisesti hihansa alaisensa älyvapaaseen toimintaan. Goddardin edesottamukset siirtyvät sisäisen tutkinnan hutkittavaksi, eikä hetkeäkään liian aikaisin, sillä olihan Markin virkatehtävissä hengiltä ottama konnan ketale jo yhdeksäs laatuaan, että parempi kai myöhään kuin ei silloinkaan. 

Sisäinen tutkinta ei ole kuitenkaan ainoa taho, joka osoittaa kiinnostusta Goddardia kohtaan. Iltana eräänä Markin juttusille nimittäin saapuu arvoituksellisen oloinen miekkonen nimeltä Molls (Ed Lauter), jolla on tuomisinaan rahakas tarjous, josta Markin saattaisi hyvinkin olla vaikea suoralta kädeltä kieltäytyä. Molls haluaa Goddardin osaksi vastikään perustamaansa yhteisöä, jolla on komealta kalskahtava nimi: "Justice Incorporated". Organisaation sisällä toimivia henkilöitä taasen kutsutaan "Sweepereiksi", joiden tehtävänä on huolehtia, että oikeus toteutuisi myös oikeusjärjestelmän ulkopuolella. Mark suostuu, mutta huomaa varsin pian, että yhteisön avain löytyy hänen menneisyydestään - ja voi siten saattaa tulevaisuutensa suurempaan vaaraan kuin hän ehkä sitä kykenee edes kuvittelemaankaan.

Tuomio: Siitä on jokunen tovi ehtinyt jo vierähtämään, kun viimeksi Pepin/Merhi elokuvia olen arvostelun kohteeksi täällä ottanut, joten eilen tämän divarista löytäessäni tein samalla päätöksen tehdä niin. Ja täytyy sanoa, että siinä missä aiemmat Pepinit ja Merhit ovat tuottaneet meikälle enimmäkseen väkivaltaisia vatsanväänteitä, niin tämä Sweeper teki siihen kaavaan mukavan poikkeuksen. Ei silti, ei tämä(kään) pätkä nyt millään muotoa mikään mestaristeos ole, mutta tarjosi kuitenkin mukavasti hiljaisten hetkiensä vastapainoksi ripeähköä toimintaa, vauhdikkaita takaa-ajoja erinäisillä ajoneuvoilla kuin jalankin, ruutia, räminää ja ison kasan hylsyjä television alta pois kerättäväksi. Juonen kuljetuskin toimi tällä kertaa astetta paremmin, vaikka välillä vähän sivupoluille harhautukin. Pepin ja Merhi pätkäksi semmoin solid kahden tähden arvoinen suoritus nääs. 

First Look: David Harbour as Hellboy (2018)

Leffamusa - Stand Up To The Night - Bonnie Raitt

Never Made Movies: Plastic Man

Tim Burtonin ohjastama Batman (1989) takoi tuohta lippuluukuilla sen verran ansiokkaasti, ettää Warner ja kanssaan kilpailevat studiot ryhtyivät tahoillaan pohtimaan seuraavaa sarjakuvasankarifilmatisointia, jolla saataisiin ihmisten rahat nyhdettyä pois lompuukeistaan. Warner valitsi Plastic Manin, Jack Colen (ja Quality Comicsin) vuonna 1941 luoman sankarin, jonka ensiesiintyminen nähtiin Police Comics nimeä kantavan sarjakuvan ensimmäisen numeron sivuilla. Se mikä erotti Plastic Manin muista aikalaissankareista oli hersyvä huumori, jota sitä ennen ei oltu supersankaritarinoiden osaksi millään muotoa ympätty.

Plastic Manin luojan Jack Colen tarun loppu on kuitenkin kaikessaan vähemmän humoristinen, sillä mies päätti päivänsä oman kätensä kautta vuonna 1958, jonka jälkeen DC Comics hankki Muovimiehen oikeudet omaan käyttöönsä.

70-luvun lopulla Plastic Man hyppäsi sarjakuvien sivuilta televisioruutuihin seikkailemaan ja lapsia lauantaiaamuisin viihdyttämään. The Plastic Man Comedy/Adventure Showta tuotettiin vuodesta 1979 vuoteen 1981 asti, jonka jälkeen Plastic Manin televisiollinen ura sai jatkoa nyt jo aikaa sitten päättyneessä Batman: The Brave and The Bold (2008 -2011)  animaatiosarjassa toistuvasti esiintyvänä hahmona.

90-luvun puoliväliin saavuttaessa Warner halusi niin kovin tehdä Plastic Manista koko illan mittaisen supersankarielokuvan, ja niinpä pukumiehet ryhtyivät etsimään (tuolloin vielä) Wachowskin veljesten (nykyisten siskosten) kirjoittamalle käsikirjoitukselle nimekästä ohjaajaa, joka hoitaisi homman viimeisen päälle varmasti kotiin. Huhujen mukaan itse Steven Spielberg osoitti hetkellisesti mielenkiintoa tuotantoa kohtaan, mutta se lienee ollut nimensä veroisesti pelkkä huhu, joten ei siitä tässä kohdin sen enemmälti.

Kässäriä kierrätettiin tarmokkaasti taholta taholle, mutta turhaan, sillä kukaan ei ollut halukas ottamaan sitä tehdäkseen. Plastic Mania pidettiin yleisesti liian tuntemattomana tuotteena, ja sen siirtämistä valkokankaalle pidettiin liian riskialttiina puuhasteluna. Ei siis ihme, että ajan saatossa into Plastic Man elokuvan suhteen laantui hiljakseen, kadoten lopulta kokonaan. Vai katosiko sittenkään?

Vuonna 2008 Warner ilmoitti, että se on edelleenkin kiinnostunut tekemään Plastic Man elokuvan. Erikoisefektitkin olisi nyt helpompi tehdä, kun sitä varten olisi käytössä tehokkaamat pelit ja vehkeet kaikkineen. Warneri oli projektistaan jopa niin varman, että valmis tuotos saapuisi heidän mukaansa teattereihin ihmisten ihmeteltäväksi vuoden 2009 aikana. Pääosaan Plastic Maniksi kaavailtiin niin Jim Carreytä kuin Bruce Campbelliakin, mutta ilmeisesti kumpikaan edellämainituista ei kelvannut, sillä lopulta Keanu Reeves valitiin Muovimiestä esittämään...

Plastic Manin elokuvallinen seikkailu näytti viimein nytkähtävän liikkeelle, ja esituotanto aloitettiin kiireen vilkkaa Australiassa. Jotain meni ilmeisesti kuitenkin pieleen, sillä piakkoin esituotanto jostakin tuntemattomasta syystä keskeytettiin ja elokuvan rahoituskin vedettiin pois. Tapahtuneen jälkeen projektin ylle levittäytyi totaalinen radiohiljaisuus, joka kesti aina vuoden 2013 syyskuuhun saakka, jolloin ilmoitettiin, että Keanu Reeves ei ole enää kuvioissa mukana, ja että hänet korvaa Doctor Who paremmin tunnettu brittinäyttelijä David Tennant. Näin siksi, että Plastic Manin olisi tarkoitus olla osana tulevaa Justice League leffaa ajatellen.

Tätä kirjoittaessa on kuitenkin hyvinkin selvää, että Plastic Mania ei tulla näkemään osana Justice Leagueta, eikä liioin myöskään seikkailemassa omassa nimikkoelokuvassan. Kaveri on yksinkertaisesti sen verran tuntematon suuruus, ettei Warner (tai sen puoleen kukaan muukaan) ilmiselvästikaan ole valmis ottamaan riskiä leffan onnistumisen suhteen. Vuonna 1995 alkunsa saanut projekti voidaan siten tämän tekstin päätteeksi julistaa lopullisesti kuolleeksi sitä myöden kuopatuksi tapaukseksi.

Tahtoo tämän...

Epilän kylpylän rauniot

Ei liity mitenkään elokuviin, mutta en nyt jaksa niistäkään pahemmin pajattaa, joten saatte katseltavaksenne ryppään valokuvatuksia otsikossa mainitusta rauniohässäkästä. Enemmänkin olisin ottanut, mutta alueella ei ole kovinkaan helppo kulkea näin kesäisin, sillä sen on ensinnäkin montun pohjalla, toiseksi siellä oli ihan hemmetisti nokkosia, ja kolmanneksi vettäkin sinne oli kertynyt ihan kiitettävästi, joten ihan joka paikasta en kehnoine kenkineni päässyt kuvia ottamaan. Täytyy jossain vaiheessa tehdä raunioille vielä yksi reissu, ja koittaa ottaa sitten ne puuttuvat kuvat pois kuleksimasta. Siihen asti mennään näillä...

Juttua Epilän kylpylästä voi halutessaan käydä lukemassa täältä.

Traileri: Gerald's Game (2017)

Traileri: Insidious 4 - The Last Key (2017)

Töllömusa - Hill Street Blues - Mike Post

Ai niin ja hei... ollaanpas sitten varovaisia siellä.

Alien Abduction (2014)

Kuvaus: Morrisin perhe lähtee lomareissulle kohti Pohjois-Carolinaa ja siellä sijaitsevaa Brown Mountainia, joka kauniiden maisemiensa lisäksi tunnetaan taivaankannelle villisti liikuksivista valoistaan, jotka saattavat (tai sitten eivät) olla lentävien lautasten aiheuttamia. Onpa alueella sanottu siellä olevien ihmisten kadonneen selittämättömästi  sen isompia jälkiä jättämättä. Menisitkö sinä lomailemaan moiselle alueelle? Aivan. En menisi minäkään.

Perheen nuorin vesa Riley (Riley Polanski) ottaa tehtäväkseen kuvata videokamerallaan koko reissun, jotta perhe voisi sitten myöhemmin muistella kotosalla menneitä nauhaa katsellessa. Kunpa Riley vain tietäisi etukäteen, että kuvaamansa materiaali tulisi olemaan paljolti pelottavampaa tavaraa, kuin yksikään näkemänsä painajaisuni.

Retken viimeisenä iltana tapahtuu kummia, sillä taivas täyttyy oudoista valoilmiöstä ja pelko alkaa pikkuhiljaa hiipimään matkalaisten puseroon. Yön hämärtyessä Morrisin perhe saa kauhukseen havaita, että alueella liikkuvat huhut UFOista, pienistä harmaista miehistä, että myöskin suorittamistaan kaappauksista ovat karmaisevan totta, ja että he ovat seuraavana ilkeämielisten avaruusolioiden nappauslistalla...

Tuomio: Blääh! Tämä kulunut ja kaikin puolin loppuun kaluttu (found footage) formaatti se vain ei suostu kuolemaan, vaikka viimeinen myyntipäivä sen kohdalla on jo aikaa sitten mennyt vanhaksi. Mikäli nyt jostakin syystä tykkäät katsella sinne tänne valtoimenaan heiluvaa kameraa, päätöntä ryntäilyä ja huutamista sekä Perähikiän kesäteatteriakin kehnompaa näyttelemistyötä, niin Alien Abduction on selkeästi suunnattu juuri sinulle. Muille suosittelen avaruusolioaiheisen viihteen etsimistä jostakin ihan muualta kuin tästä pätkästä. Alien Abduction saa minulta arvokseen yhden kipaleen Juhan af Grannia alien kieltä höpöttelemässä.

Edit: Ai niin. Tässä leffassa oleva videokamera on ilmeisesti valmistettu adamantiumista, sillä se kestää avaruudesta maahan putoamisen kuin vettä vaan. Vain linssi menee rikki, ei muuta. Edes Cloverfieldin videokamera ollut noin kestävää sorttia, vaikka korkealta ja kovaa putosi sekin. 

Traileri: Jeepers Creepers 3 (2017)

He's Back!!! The World's Most Evil Man with a Fiendish Plan of Conquest

Pikaisesti muutama löydös tähän väliin...

Ylärivi vas. oik: The Castle of Fu Manchu, The Blood of Fu Manchu, 

Dr. Terror's House of Horrors

Alarivi vas. oik: Death Race 2050, Across 110th Street, Death Note

Lisäksi läjällinen leffamusaa...

...että myöskin kirjallisuutta...