Kuvaus: Ollessaan pieni pojan koltiainen Jonathan Kowalski (Igor Alimov) joutuu tahtomattaan todistamaan, kuinka hänen vanhempansa murhataan tylysti paikalle osuneen konnajoukkion toimesta. Orvoksi jäätyään Jonathan asettuu löytämäänsä luolaan asumaan, jakaen sen omat vanhempansa menettäneen karhunpennun kanssa.
Päivänä eräänä Jonathan päätyy intiaanikylään, jonka asukkeja päällikkö Tawanka (Floyd 'Red Crow' Westerman) johtaa suurella viisaudellaan voiman sijaan. Tawanka tykästyy nuoreen pellavapäähän siinä määrin, että ottaa tämän kasvattipojakseen. Aikuiseksi kasvettuaan Jonathan (Franco Nero) jättää kylän taakseen, etsiäkseen käsiinsä vanhempansa murhaajat. Aikansa näin tehtyään Jonathan havaitsee kuitenkin tulleensa pettymyksekseen liiaksi tavoittelemiensa tappajien kaltaisiksi, jättäen siten leikin kesken, palaten takaisin intiaanikylään, jota Tawankan kuoleman jälkeen johtaa nyt velipuolensa Chatow (Knifewing Segura).
Rauhaisa elämä maaseudulla kestää kuitenkin vain sen hetkisen, sillä läheiseen kaupunkiin saapuu liikemies Fred Goodwin (John Saxon), joka pisnestensä ohella on kehitellyt aivan uudenlaisen keksinnön, jota polttomoottoriksi kutsutaan. Käydäkseen polttomoottori vaatii tietenkin öljyä, ettekä ikinä arvaa mistä tätä musta kultaa mahtaakaan löytyä? Noh, intiaaniheimon mailtapa hyvinkin. Goodwin onkin valmis tekemään kaikkensa saadakseen alueen haltuunsa, eikä mikään mahti maailmassa estäisi häntä sitä saamasta. Ei edes Jonathan, jonka yritykset taivutella Goodwin jättämään kyläläiset rauhaan kaikuvat kuuroille korville. Ei niin paljon pahaa, ettei jotakin hyvääkin. Jonathan nimittäin havaitsee keskustelujen ohessa Goodwinilla olevan äidilleen aikoinaan kuuluneen korun, josta syystä epäilykset kieroon kasvaneen liikemiehen osallisuudesta elokuvan alussa nähtyihin veritöihin heräävät. Toisaalta kyseessä on John Saxon, joten sen jo pitäisi olla riittävä todiste siitä, että tämän leffan pahishan se siinä keekoilee.
Kylään palattuaan Jonathan ryhtyy yhdessä Chatown kanssa valmistelemaan puolustautumista Goodwinin ja tämän miesten hyökkäyksen varalta. Hyvä niin, sillä pian pääketkumme miehineen jo kolkutteleekin kylän portteja pahat mielessään. Ovelahkon juonen ansiosta Jonathan ja Chatow selviytyvät ensimmäisestä taistelusta voittajina, tietäen varsin hyvin, että koko sotaa he eivät silti ole vielä voittaneet. Pian käy ilmi, että Jonathanin mielitietty Shaya (Melody Robinson) on jäänyt Goodwinin miesten vangiksi, jolloin sankarimme on pakotettu lähtemään pulassa olevaa neitokaista pelastamaan. Ei mene sekään reissu ihan putkeen, sillä Jonathan itse jää kiikkiin konnien armoille. Mutta kun hätä on suurin, niin apukin on lähellä. Tällä kertaa mainittu apu tulee suunnalta, josta Jonathan sitä vähiten osasi kuitenkaan odottaa.
Tuomio: Joku tarkkasilmäinen siellä saattoikin jo huomata, että eräs tämän pätkän vaihtoehtoisista nimistä viittaa vahvasti Enzo G. Castellarin ja Franco Neron aiempaan yhteistyöhön, eli Keomaan, jonka muistelin täällä jo arvostelleeni, mutta näköjään en sitten niin ole kuitenkaan tehnyt. Täytyypä korjata tuo erhe jossakin kohtaa lähitulevaisuutta, jahka sille päälle paukahdan.
Suoranaisesti tämä leffa ei niinkään ole jatkoa Keomalle, vaan enemmältikin se vaikuttaa vahvemmin uudelleenlämmittelyltä, sillä sen verran samankaltaisuuksia tästä Karhujen Joonatanista löytyy. Tunnelma on tälläkin kertaa haikean surumielinen ja takaumia käytetään tarinan eteenpäin viennissä aivan samoin kuin Keomassakin. Tosin tässä niitä takaumia olisi voinut huoletta trimmailla kestoltaan lyhyemmiksi. Liian pitkään nimittäin tuntuivat kestävän ne. Toiminnallista reippailuakin jäin hieman enemmäti kaipailemaan, sillä paikoin puhumiseksihan tämä menee. Eritoten luonnonsuojelemisesta ja ihmisoikeuksista tuntuu juttua piisaavan aina kyllästymiseen saakka. Ei silti, tärkeitä asioitahan kumpainenkin tahoillaan on, joten olen valmis antamaan hieman löysää tässä kohdin, kun muutoin elokuvasta kuitekin pidin. Samankaltaisuuksista voisin vielä mainita senkin, että sankarishahmomme on tälläkin kertaa puoliveristä sorttia, tosin sillä pienellä erotuksella, että kumpikaan Kowalskin vanhemmista ei edustanut olemassa olollaan alkuperäiskansoja, vaan tämä puoliverisyys ilmenee tällä kertaa hyvin pitkälti henkisellä tasolla.
Visuaalisesti leffa on hienon näköistä katsottavaa. Luontokuvaus pelaa kuin unelma, toimien hyvänä kontrastina elokuvan lopussa nähtävän, varsin djangomaisen rähjäisen ja kaduiltaan iljettävän mutaisen loppuhuipentuman välillä. Tavallisuudesta poiketen tämä elokuva kuvattiin muuten Venäjällä, eikä niinkään vaikkapa Espanjassa, jossa moni spaghetti westerneistä kulta-aikoina kuvattiin. Tieto, joka yllätti meikäläisen ainakin erittäin positiivisesti. Location scoutille täydet pointsit näyttävien kuvauspaikkojen löytämisestä ja vallinnasta.
Musiikistakin diggailin paljolti Keomaa enemmän. Siinä leffassa naislaulajan jatkuva ylimaallinen kiekuminen ja mieslaulajan örinä ärsytti minua siinä määrin isosti, että muistelen joutuneeni pitämään sitä katsoessa useampia taukoja korvaparkojeni vuoksi. Tässä pätkässä musiikki toimii osana tarinankerrontaa, ollen laadultaan huomattavasti rauhallisempaa sortimenttia ja korvia säästävämpää. Näytteen musasta voitte halutessanne käydä kuuntelemassa antamani tähtimäärän alta.
Entäs näyttelemispuoli sitten? Noh, ei tässä pätkässä mitään Oscarin arvoisia suorituksia nähdä, vaan enemmäkin sellaisia perusesityksiä, joita olemme tottuneet Nerolta, Saxonilta ja muutamalta muulta näkemään. Rutiinisuorituksilla siis mennään, mutta se riittää. Pyörää ei tarvitse keksiä uudestaan, jos aiemmin ulos pykätty toimii edelleenkin. Kokonaisuutta ajatellen Jonathan of the Bears on puutteistaan ja virheistään huolimatta yllättävän tasokas throwback aikaan, jolloin italowesternejä pukattiin ulos kuin liukuhihnalta ikään. Kolme tähteä, ei enempää, ei vähempää.
Mainittakoon vielä, että tämä elokuva on omistettu Sergio Corbuccin muistolle.
VastaaPoista