The Legend of Tarzan (2016)

Kuvaus: Pöhheikön piällysmies Tarzan (Alexander Skarsgård) jätti vuosia sitten Afrikan tiheän kostean viidakon taakseen, omaksuen uudenlaisen elämän Greystoken lordina, John Clayton III:na rakas vaimonsa Jane Porter (Margot Robbie) vierellään. Päivänä eräänä apinoiden kasvattama aatelinen kutsutaan parlamentin edustajana takaisin Kongoon Belgian kuninkaan Leopold II:n toimesta, sillä tämä halajaa niin kovin esitellä Claytonille valtiossaan suorittamiaan uudistuksia. Clayton kieltäytyy ensin kohteliaasti kutsusta, mutta amerikkalainen poliittinen neuvonantaja George Washington Williams (Samuel L. Jackson) onnistuu puhua pulputtamaan vastahakoisen sankarimme myötämieliseksi reissun suhteen. Jane haluaa hänkin luonnollisesti lähteä miehensä matkaan reissun päälle, vaan Tarzan kieltää tätä tekemästä niin. Viidakko kun pitää sisällään monia vaarallisia juttuja, joista syistä Janen ei olisi hyvä sinne jalallaan astua. Jane kuitenkin muistuttaa miestään, ettei hän ole ainoa, joka siellä puskan keskellä aikuiseksi kasvoi, joten siitäs sait sinä suurin apinamies!

Tuoreltaan muodostettu kolmikko matkaa Kongoon, jonne saavuttuaan heille pian selviää, että salaliittoilua ja kostonhaluahan siellä kaiken taustalla lymyilee. Pääpukarina heiluu panamahattuinen belgialaiskapteeni Leon Rom (Christoph Waltz), jolla on omat katalan murhanhimoiset suunnitelmansa Kongon tulevaisuuden suhteen. Pysäyttääkseen Romin Claytonin on riisuttava paitansa ja päästettävä sisäinen eläimensä irti, sillä vain Tarzanissa - apinoiden kuninkaassa - on tarpeeksi roimaa alkumiehen voimaa lyömään luu tuhmia tuumailevan konnanketaleen kurkkuun.

Tuomio: Tulipa tämäkin tuotos viimein katseltua tuossa pois, ja täytyy kyllä sanoa, että olen minä parempiakin Tarzan leffoja elämäni aikana pois tuijoitellut. Kovin oli tavanomainen (välillä hölmöhkökin) juonenkuljennaltaan tämä, eikä siten oikeastaan eronnut mitenkään mistään muusta toiminnallisesta elokuvasta, joita pukkaa ulos kuin liukuhihnalta ikään. Tietokone-efektit täyttivät paikoin myös ruudun, näyttäen suurimman osan ajasta melkolailla kehnosti tehdyiltä. Eritoten eläimet, joiden näkeminen sai minut väkisinkin kaipaamaan ihka oikeita vastaavia. Oikeissa eläimissä on sentäs tiettyä luonnetta. Tietokoneistetuissa... not so much.

Skarsgård näytti ulkoisesti Tarzanilta niin paljon kuin punttisalilla käynti siihen edellytykset suo. Kovasti vain oli ilmeiltään yksitotinen tyyppi tämä Tarzan. Tyhjää tuijottava jurottaja, ei juuri muuta. Samuel L. Jackson oli taasen puolestaan tapansa mukaan oma itsensä. Jacksonille oli kirjoitettu suuhun sopivaksi muutama hyvä repla lausuttavaksi. Vakioksi muodostunutta motherfuckeria en muista hänen kuitenkaan sanoneen, mutta olisi siellä ainakin yksi kipale shittiä, joten se lienee korvannee ensin mainitun uupumisen. Christoph Waltz esittämä Leon Rom jäi konnanketaleena aikalailla rutiinisuoritukseksi häneltä. Palkkapussi käteen ja kotiin tyyppinen juttu siis. Margot Robbien esittämä Jane taasen koitti niin kovin olla itsenäinen, itsepäinen ja vahva naishahmo, vaan kiiltokuvaksihan se esitys lopulta jäi. Kokonaisuutena The Legend of Tarzan ei jaksanut minua isommin vakuuttaa. Semmoista kertakäyttöistä, tyhjää kolisevaa hömppäilyä, jonka pariin tuskin tulen enää tämän jälkeen sen kummemmin palailemaan.