Kuvaus: Chicagolaisen psykoanalyytikon Judd Stevensin (Roger Moore) potilaskäynnit vähenevät tuntuvasti, kun joku mieleltään pahasti vikainen ryhtyy systemaattisesti ottamaan hengiltä istunnoilla mielenrauhaa itselleen hakevia ihmisiä. Visaisen jutun saa tutkittavakseen liian paljon uransa aikana nähnyt, pahoin katkeroitunut ja alati kärttyinen rikosetsivä McGreavy (Rod Steiger), jolla on aisaparinaan astetta rauhallisempaa sortimenttia oleva rikosetsivä Angeli (Elliot Gould).
Heti alkuun käy selväksi, ettei McGreavy pidä Stevensistä alkuunkaan, vaan tuntuu enemmänkin kantavan pidemmän muotoista kaunaa arvon kuuppatohtorille. Aiempi yhteistyönsä erään keissin yhteydessä päättyi nimittäin hyvinkin ristiriitaisissa tunnelmissa. McGreavy menee vihansa sokaisemana jopa niin pitkälle, että pitää Stevensiä itseään syyllisenä potilaidensa murhiin. Stevens puolestaan vannoo, ettei tekisi pahaa kärpäsellekään, ja että joku tuolla jossain haluaa sen sijaan tappaa hänetkin. Moiset puheet kaikuvat kuitenkin McGreavyn kohdalla kuuroille korville.
Poliisin syytöksiin ja tehottomuuteen lopen kyllästynyt Stevens ottaa ohjat lopulta omiin käsiinsä, kääntyen Keltaisilta Sivuilta löytämänsä yksityisetsivän tointa harjoittavan Morgensin (Art Carney) puoleen. Stevens tulee pian kuitenkin katumapäälle, sillä Morgens vaikuttaa olemukseltaan ja käytökseltään kaikkea muuta kuin pätevältä, ja onkin siten valmis etsimään tilalle jonkun toisen samaan ammattikuntaan kuuluvan. Morgens onnistuu kuitenkin vakuuttamaan Stevensille olevansa oikea mies jutun hoitamiseen, ja tuloksiakin hän tulisi tutkimuksistaan pian saamaan. Näin tapahtuukin ja käy ilmi, että murhaaja ei olekaan mikään ihan tavallinen mielipuoli, vaan vaikutusvaltainen, järjestäytyneen rikollisuuden johtojuusto, jolla on oma kanansa Stevensin kanssa kynittävänään.
Tuomio: 80-luvun puoliväliin saavuttaessa Roger Moore alkoi auttamattomasti olla liian vanha esittämään James Bondia, tuota Ian Flemingin luomaa superagenttia. Sen lisäksi Moore oli myös lopen kyllästynyt esittämään mainittua hahmoa, haluten 007-seikkailujen välissä tehdä sellaisia elokuvia, joissa hänelle suotaisiin mahdollisuus touhuta muutakin, kuin virnuilla kameran edessä ilkikurisesti katsojille. Sidney Sheldonin ensimmäiseen, samaa nimeä kantavaan opukseen pohjautuva Pelon Kasvot on eräs näistä väliprojekteista, joka Mooren omien sanojen mukaan sai alkunsa siitä, että hän piti kirjallisesta versiosta erittäin paljon, ja tuumaili, että siitä voisi saada aikaiseksi myös hyvän elokuvan.
Valitettavasti The Naked Face ei lopulta ole elokuvana kovinkaan kaksinen tapaus, vaikka jossain määrin mielenkiintoisista asetelmista liikenteeseen lähteekin. Juoni ja sen kuljetus on paikoin tasapaksuisen hidasta, ilman minkäänlaista jännitettä. Lopussa nähtävä huipennuskin tuntuu kuin jostakin toisesta leffasta napatulta, ottaen huomioon alun tapahtumat. Moore esittää roolinsa hallitun hillitysti, jossain määrin jopa väsyneen oloisesti. Rankka Bond-putki takana.Yksi vielä edessä. Steiger taasen vetää oman roolinsa väliin niin nupit kaakossa, että hahmostaan tulee pakostakin silkkaa parodiaa. Elliot Gould hengailee lähinnä mukana, eikä Anne Archerkaan tarjoile mitään päätä huimaavaa suoritusta nähtäväksemme. Ja vaikka näyttelijöitä tässä hieman haukunkin, niin he ovat kaikki silti liian hyviä ollakseen tässä pätkässä mukana. Mitäs vielä? Noh, musiikista tykkäsin. Sitä meille tarjoilee kuultavaksi Michael J. Lewis, jolta löytyy vyönsä alta jokunen pätevähkön puoleinen sävellys. Kuten vaikkapa tämä tässä. Mutta joo, siinäpä ne tärkeimmät taasen taisi tullakin, joten jäljellä on enää tähtien antaminen. Niitä The Naked Face saa minulta arvokseen alta näkyvän määrän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentti olis kiva...