Sivut

perjantai 30. joulukuuta 2016

Elvis & Nixon (2016)

Kuvaus: Eletään vuotta 1970. On joulukuu ja Elvis Presley (Michael Shannon) ampuu televisionsa tuhannen tuusan nuuskaksi mieltä masentavan ohjelmatarjonnan vuoksi. Amerikan yhdysvallat on nimittäin uutistarjonnan mukaan hyvää vauhtia luisumassa kohti hallitsematonta anarkiaa, huumeiden, rikollisuuden ja erinäisten väkivaltaa harjoittavien ääriliikkeiden toimesta, ja se jos mikä saa rock'n rollin kiistattoman kuninkaan huolestumaan maansa tulevaisuudesta isosti. Niinpä Elvis ottaa ja lähtee siltä istumalta Washingtoniin vapaan maan johtajaa Richard Nixonia (Kevin Spacey) tapaamaan, uskoen lujasti saavansa tältä asiaan kuuluvan virkamerkin sekä täydet oikeudet toimia salaistakin salaisempana agenttina huumeiden vastaisessa taistelussa. 

Valkoisen talon portille yllättäen ja pyytämättä ilmaantuva Elvis saa kuitenkin pian huomata, ettei presidentin puheille niin vain lampsitakaan, ja tärkeä tapaaminen onkin näin ollen vaarassa mennä pahemman kerran myttyyn. Elviksen ja avustajansa Jerry Schillingin (Alex Pettyfer), että myöskin henkivartijansa Sonny Westin (Johnny Knoxville) sinnikkyyden ansiosta tapaaminen lopulta järjestyy, ja hyvä niin, sillä tämäkin kuvitteellinen, mutta samalla historiallisesti jossain määrin paikkansa pitävä pätkä olisi jäänyt sitä myöden kokonaan tekemäti, ja minulta siten myös täysin arvostelemati. 

Tuomio: Paikoin hieman hidastempoinen ja loppua kohden ehkä hitusen hyytyvä kevytkomedia, joka taustoittaa katsojalleen yhden maailman kuuluisimmaksi valokuvaksi aikojen saatossa päätyneen otoksen tarinan. Kevin Spacey on pelottavan hyvä Richard Nixonina aina puhetyyliä ja tarkoin opiskeltuja maneereja myöden. Jopa niin hyvä, että heikkona hetkenä miestä voisi hyvinkin luulla aidoksi tapaukseksi. Michael Shannon on tasokas näyttelijä hänkin, mutta kieltämättä hieman outo valinta Elvistä esittämään. Kohtuu hyvin mies kuitenkin roolistaan suoriutuu, joten en minä häntä tässä rupea sen enemmälti parjaamaan. Sen sijaan heitän kehiin tähtimäärän ja kolmisen kappalettahan Elvis & Nixon niitä meikäläiseltä saa. 

tiistai 27. joulukuuta 2016

perjantai 23. joulukuuta 2016

Bad Georgia Road (1977)

Kuvaus: New Yorkissa asuva Molly Golden (Carol Lynley) saa yllätyksekseen perinnöksi 100 000 dollaria, että myöskin piskuisen maatilan edesmenneeltä Peyton sedältään, jonka olemassa olon hän oli jo aikaa sitten sujuvasti unohtanut. Muistamattomuudestaan huolimatta Molly ottaa hatkat työstään, pakkaa kimpsunsa ja kampsunsa kapsäkkiinsä, ja suuntaa tiensä ystävänsä Darrylin (Tom Kibbe) kanssa hiippakuntaa hiljattain vaihtaneen setänsä asunsijoille Keski-Länteen, Alabamaan. 

Maatilalle saavuttuaan Molly saa kuitenkin suureksi pettymyksekseen havaita, että mistään luksuslukaalista isoine tiluksineen ei todellakaan ole kyse, vaan enemmänkin pahoin ränsistyneestä rotankolosta, jota mainitut jyrsijät sun muut tuholaisetkin karttavat kuin ruttoa. Ohessa selviää kaiken kukkuraksi vielä sekin, että Peyton oli ehtinyt eläessään ajaantumaan pahaan velkakierteeseen, ja kuten me kaikki hyvin tiedämme ainahan on maksettava, eikös juu, mitä tässä maailmassa velkaantuu. Eikä siinä vielä kaikki, sillä tilaa asuttaa kaksin kappalein Peytonin jälkeensä jättämiä "liikekumppaneita", joista toinen kulkee nimellä Arthur Pennyrich (Royal Dano), toisen puolestaan ollessa Leroy Hastings (Gary Lockwood). Ensin mainittu keittelee pannussaan pontikkaa, jota jälkimäinen sitten käy kaupittelemassa maakunnassa oleville kanssaihmisille. Aluksi Molly suhtautuu meininkiin tähän äärimmäisen kielteisesti, mutta muuttaa pian mielensä huomatessaan rahan tunkevan sisään niin ovista kuin ikkunoistakin. Kun tieto Mollyn pisneksen haltuunotosta sitten leviää ympäri maita ja mantuja, saa kova kolmikko kannoilleen virkavallan lisäksi myös paikalliset rötösherratkin. Väkivaltainen takaa-ajo alkaa, kumi sulaa asfaltilla... ja hillitömät ponubileet ne sen kun vain jatkuvat...

Tuomio: Tuota kirjoittamaani kuvausta lukiessa sitä voisi helposti luulla, että tässäpäs onkin varsin vauhdikkaalta kuulostava elokuva, jonka parissa irtoaa helposti naurukin. Totuus on valitettavasti kuitenkin toisenlainen, sillä tämä pätkä etenee etanan lailla eteenpäin, keskittyen liiankin pikkutarkasti kaikkeen muuhun kuin kumin sulamiseen asfaltilla. Jokunen takaa-ajo tästä toki löytyy, mutta huomattavasti enemmän niitä olisi kyllä saanut olla, kuten myös muutakin toiminnallista aktiviteettia. Sääli sinänsä, sillä osaavimmissa käsissä tästä olisi saanut hyvinkin messevän kaahailukomedian. Tällaisenaan se toimii vain ja ainoastaan hyvänä unilääkkeenä, mikäli nukkuminen sinulle iltasella vaikeuksia tuottaa. Kumi sulaa asfaltilla saa arvosanakseen meikältä kaksin kipalein taivaan kappaleita, joista toinen menee itse elokuvalle, toisen puolestaan menessä vuoden 1970 Plymouth Road Runnerille, jolla Leroy Hastings lestinheittonsa tässä pätkässä suorittaa. Melkoinen on menopeli meinaten se.

keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Bigfoot (2012)

Kuvaus: Deadwood, South Dakota. Rääväsuinen ja muutoinkin huonosti käyttäytyvä radiodeejii Harley Anderson (Danny Bonaduce) on saanut pienessä päässään idean, että nyt pitää järjestää ison luokan rockfestari, jossa esitettäisiin vain ja ainoastaan 80-luvun rokettirollimusaa. Ideansa toteuttamista varten Anderson on jo ehtinyt kaadattaa lähimaastosta aukiolllisen verran vihreää kultaa, jossa tämä megalomaaniset mittasuhteet omaava, kaikkia aisteja tasapuolisesti hyväilevä rock-spektaakkeli valovoimaisine tähtineen tultaisiin pian näkemään. Puita halaileva ituhippi Simon Quint (Barry Williams) ei pahemmin arvosta Andersonin yritteliäisyyttä, vaan pitää miestä täytenä persläpenä ja luontoa raiskaavana turbokapitalistina, jolle oman lompuukin lihottaminen muiden rahoilla on se tärkein juttu. Sanomattakin lienee selvää, ettei tämä kaksikko tule toimeen keskenään kovinkaan hyvin.

Quint ei kuitenkaan ole ainoa, joka tykkää kyttyrää Andersonin toimista. Alueella mesoava, ihmisiä lounaakseen popsiva, tietokoneella äärimmäisen kehnosti animoitu Isojalka haluaa sekin tasata tilit alueelleen tunkeutuneen, ja sitä vahingoittaneen pahantekijän kanssa. Konserttipäivänä kävelevä karvamatto sitten iskee kuolettavasti astuen isolla jalallaan (mainitsinko jo, että Isojalka on tässä pätkässä King Kongin kokoinen... aina välillä.) keikkaa heittävän Alice Cooperin (Alice Cooper) päälle. Höh, ei Cooper nyt ihan sentäs noin huono ollut, että päälle piti sen takia astua. Harley näkee tässäkin kuitenkin tilaisuuden tehdä tuohta, palkaten ryhmän metsästäjiä jäljittämään ja sen jälkeen ottamaan otus hengiltä. Täyttämällä siitä saisi varsin messevän nähtävyyden kaupunkiin eksyville turisteille. Quint on taasen puolestaan valmis tekemään kaikkensa, jotta Isojalkaa ei otettaisi hengiltä. Lajinsa viimeinen edustaja kun on.

Tuomio: Halpisleffayhtiö The Asylumin ja SyFyn yhteistyönä pykätty Isojalka kehnoilu, jonka parhaaksi anniksi jää ilman muuta Alice Cooperin pikainen cameorooli mainitun monsterin tallomaksi tulevana rocklegendana. Siitä tuo antamani yksi tähtönen. Mukana menossa Bonaducen ja Williamsin lisäksi Twin Peaksistä tutuksi tullut Sherilyn Fenn ja Harry and the Hendersonin televisiosarjaversiossa Isojalan kanssa asunut Bruce Davison, joka muuten vastaa myös tämän elokuvan ohjauksesta.




maanantai 19. joulukuuta 2016

Olettekos koskaan miettinyt?

Olettekos koskaan miettinyt, että kuinkas paljon rahaa palaa päivittäin Kuolemantähden...
...käyttökustannuksiin. Jaa ette ole vai? Noh, en ole kyllä minäkään, mutta brittiläinen energiatoimittaja Ovo sen sijaan on. Laskelmissaan saamansa summa on hiukkasen isompi, kuin mitä sinun tai minun taskunpohjalta vaihtorahoina löytyy, joten kannattaa varmuuden vuoksi parisen kertaa miettiä, ennen kuin ryhdytte omaa vastaavaa vempulaa kotiverstaallanne rakentelemaan.

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Päivän DVD-bongaus: Cyborg 2 - Glass Shadow










Se fiilinki, kun kirpparikierroksella bongaa leffan, johon aamulla herätessään ei ikimaailmassa olisi uskonut törmäävänsä...












Päivän sarjisbongaus: Vincent Price Presents



Tämmöisen sarjakuvan olemassa olosta edes tiennyt ennen tätä aamua, kun divarissa tapani mukaan poikkeilin. Sarjakuvalliseen muotoon hahmotetun Vincent Pricen hostamaa antologiakauhisteluahan sitä tuon läpyskän sivuilla tarjoillaan. Ja se ei ole ollenkaan huono juttu, vaan se on hyvä juttu se. Vincent Price kuitenkin yksi suosikeistani ja silleen.

Jos nyt jälleen jotakin negatiivista tästäkin löydöksestä on pakko hakea, niin noita vastaavia on tehty lisääkin. Mielelläni nekin itselleni kokoelmaani halajaisin, mutta taitaa jäädä haaveeksi se täysin, sillä eipä noita tätä ennenkään kovin usein vastaan ole tullut, joten tuskinpa tilanne muuttuu kovinkaan dramaattisesti tästä eteenpäin mennessä. Täytyy siis tyytyä tuohon toistaiseksi. Parempi sekin kuitenkin kuin ei mitään.

Elvira's Haunted Hills (2001)

Kuvaus: Karpaattien vuoristo, Romania, vuosimallia 1851. Pariisiin esiintymään uskollisen palvelijattarensa Zou Zoun (Mary Jo Smith) kera matkaava Elvira (Cassandra Peterson) havahtuu ärsyyntyneesti tuhahtaen todellisuuteen edgarallanpoemaisen painajaisunensa ansiosta. Heti perään huoneen ovelle kolkuttelee itse majatalon isäntä, joka ilmoittaa, että kaksikon olisi aika lähteä, vaatien ohessa rahallista korvausta huoneensa käytöstä. Ensin kohteliaasti, sitten hulluksi heittäytynyttä Jack Torrancea kanavoiden...

"Heeere's Johann!!!"

...ajaen raivokkaalla mesoamisellaan pennitömät matkaajattaret hippulat vinkuen ikkunasta mäjelle. Jalkaa toisen eteen laittaessaan Elvira ja Zou Zou kohtaavat vastaan tulevat vaunut ajureineen päivineen. Vaunun pysähdyttyä sen sisuksista astuu ulos salskean näköinen nuorimies, joka kohteliaasti esittelee itsensä tohtori Bradley Bradleyksi (Scott Atkinson), kaveriksi, joka on niin kiva, että äitinsä nimesi hänet kahdesti. Bradley tarjoaa matkaa taittavalle kaksikolle kyydin kukkuiloilla olevalle Castle Hellsubukselle, joka kaikessa goottimaisessa poemaisuudessaan langettaa kammottavien salaisuuksien verhoaman varjonsa laakossa sijaitsevan kylän ylle.

Kolkkoa linnaa asuttaa henkisti pahoin rappioitunut, muusta maailmasta aikaa sitten syrjäytynyt Hellsubuksen aatelisperhe, jonka päämiehenä häärii puoliksi kuuro, oudosti käyttäytyvä lordi Vladimere Hellsubus (Richard O'Brien). Lordin lisäksi linnassa asuu ladyn arvon omaava, vahvasti vainoharhainen ja pikku-ukkoja ympärillään alati näkevä Ema Hellsubus (Mary Scheer), että myöskin katalepsiaa sairastava tyttärensä Roxanna (Heather Hopper), jolla mainitun sairauden lisäksi tuntuu hänelläkin vippaavaan päässään isosti.

Elviran ulkoinen olemus aiheuttaa perheen sisällä suurta hämmennystä, sillä räväkän oloinen kabareetähti on täsmälleen samannäköinen, kuin lordi Vladimeren ensimmäinen vaimo Elura (Cassandra Peterson), joka kertoman mukaan riisti hengen itseltään linnaa vaivaavan kirouksen vuoksi. Castle Hellsubuksessa mikään ei ole kuitenkaan sitä, miltä aluksi päällepäin näyttää, ja niinpä Elvira löytääkin itsensä pian pohtimasta ottiko Elura todellakin itsensä hengiltä, vai murhattiinko hänet katalasti? Päänvaivaa sankarittarellemme pukkaa edellä mainitun mysteerin lisäksi myös romanssipokkarin kannesta suoraa irtirempaistun tallirengin uskomaton kyky puhua niin, että huulensa liikkuvat eriaikaan kuin suustaan tuleva puhe. Outoa vai mitä?

Tuomio: Elviiran kummittelevat kukkulat heittää pilkkakirveensä kohti Roger Cormanin aikoinaan tuottamia Edgar Allan Poe filmatisointeja. Ei pahat mielessään, vaan enemmältikin kunnianosoituksena niitä kohtaan. Harmi vain, että mainittu kirves ei ole terässä, vaan enemmänkin teroittamisen tarpeessa, sillä vaikka vitsejä suolletaankin liukuhihnalta toisensa perään, vain harva niistä onnistuu aidosti naurattamaan. Juonellisesti Haunted Hills kärsii myös tappiota liiallisista sivujuonistaan, joiden kaikkien seuraaminen tekee leffasta paikoittain varsin sekavaa seurattavaa. Simppelimpi lähetymistapa olisi ehkä sittenkin ollut tässä kohdin se parempi vaihtoehto.

Jotakin positiivista? Noh, Cassandra Peterson ehdottomasti. Elviran hahmo toimii tässäkin leffassa lähinnä siksi, että Peterson tietää luomansa hahmon vahvuudet heikkouksineen, eikä siksi lähde keksimään pyörää uudestaan. Petersonin suoritus on juuri se tarvittava liima, joka pitää tämän tuotoksen alusta loppuun koossa, vaikkei lopputulema ehkä ole kuitenkaan aivan sitä, mitä hän alunperin suunnitteli. Kokonaisuutena tämä Elviran toinen elokuvallinen tuleminen jää lopulta keskiverron vaisuksi katselukokemukseksi, jolle antamani kaksi tähteä on mitä sopivin määrä. Mainittakoon vielä tähän loppuun, että elokuva on omistettu Cormanin Poe tarinoihin pohjautuvissa tuotoksissa moneen otteeseen esintyneen Vincent Pricen muistolle.

Black Christmas (1974) aka Silent Night, Evil Night aka Stranger in the House

Kuvaus: Joulu se tulla jollottelee halusi sitä tahi ei. Pitkien pyhien lähestymisen ovat havainneet myös Pi Kappa Sigma osakuntaan kuuluvat opiskelijattaret, jotka ennen lomille lähtöään juhlistavat joulun tuloa järjestämissään pippaloissaan. Aluksi kaikki sujuukin mallikaasti, mutta sitten puhelin soi ja Phylin (Andrea Martin) leikkisästi "Superkieleksi" nimeämä multiäänihyypiö ryhtyy luurin välityksellä latelemaan visvaisen törkyisiä irstauksiaan, saaden miekkosen katsojan korvissa kuulostamaan siltä, kuin itse Pazuzu olisi hänet riivannut. Barb (Margot Kidder) kuuntelee aikansa törkyturvan maanista mesoamista, lyöden tälle lopulta verbaalisen luun kurkkuun. "Superkieli" vaikenee, juhlien jatkuessa tämän jälkeen entiseen malliin.

Jokusen aikaa myöhemmin Clare (Lynne Griffin) valmistautuu lähtemään kotiin perheensä luo. Sinne hän ei kuitenkaan koskaan ennätä, sillä tyttö katoaa mystisissä merkeissä isompia jälkiä jättämäti. Äkillinen katoaminen saa Claren isän (James Edmond) huolestumaan jälkikasvunsa kohtalosta, ja niinpä hän päättää jututtaa tyttärensä opiskelutovereita, josko he tietäisivät tarkemmin missä missään Jouko ja Kosti. Poliisin juttusillakin käydään, mutta päivystävä konstaapeli Nash (Doug McGrath) suhtautuu Claren hukuksiin joutumiseen välinpitämättömän nuivasti. Asiaan tulee kuitenkin muutos, kun Claren kanssa deittailut Chris (Art Hindle) käy kertomassa poliisivoimia johtavalle kapteeni Fullerille (John Saxon) oman kärkevän mielipiteensä konstaapeli Nashista, ja tämän pätevyydestä työhönsä.

Samaan aikaan toisaalla Jess (Olivia Hussey) ilmoittaa pianistipoikaystävälleen Peterille olevansa tälle pieniin päin, mutta harkitsevansa vakavasti aborttia. Peter suhtautuu uutiseen tähän... huonosti. Pääjuonikin etenee, sillä puistosta löytyy teini-ikäisen tytön ruumis, ja se saa poliisienkin kinttuihin mukavasti vipinää. Claren katoamista ryhdytään tutkimaan hanakammin, eikä läpi leffan jatkuneet härskit puhelut jää nekään virkavallalta huomioimatta. Fuller asennututtaa nimittäin kuuntelulaitteen tyttöjen asuntolan puhelimeen, yrittäen siten jäljittää mistä "Billyksi" itseään kutsuva mielipuoli häröilypuhelujaan oikeasti soitteleekaan. Kun sitten ilmenee, että puhelut tulevat tyttöjen asuntolan sisältä, tulee polisiille ja Fullerille kiirus rynniä paikan päälle, ja pysäyttää talossa asuvan väkimäärän väheneminen, ennen kuin se olisi jo liian myöhäistä.

Tuomio: Kaikin puolin onnistunut, psykologisia elementtejä sisältävä slasher-pätkä, jota pidetään yhtenä ensimmäisistä mainittuun genreen kuuluvista puukkohippasteluista. Etenee paikoin ehkä hitusen verran hitaasti, mutta eipä tuo nyt pahemmin haittaa, sillä kierotuneen vinksahtanut tunnelma on muutoin varsin mainiosti kohdallaan. Billyn suorittamat pilapuhelut ovat sisältönsä puolesta ahdistavan häiriintyneitä, ja piilossa pitämisensä (silmää ja satunnaista käden vilahdusta lukuunottamatta) toimii vallan loistavasti. Se, mitä ei näytetä, on monesti nimittäin paljolti pelottavampaa, kuin jatkuva esillä oleminen. Kysykää vaikka Spielbergiltä, jos minua ette asiassa tässä usko. Uudelleen lämmittelyn pariin päästiin vuonna 2006, jonka senkin omistan ja olen sen katsellutkin, mutta siitä arvostelun kirjoittaminen on toistaiseksi vielä auki. Sen kirjoitan, minkä kirjoitan, eikä siitä tässä kohdin sen enempää.


lauantai 3. joulukuuta 2016

Slipstream (1989)

Kuvaus: Lähitulevaisuudessa luontoäiti on iskenyt lopulta takaisin ihmiskuntaa vastaan erinäisten mullistusten, kuten maanjäristysten ja tulvien muodossa. Isoja metropoleja ei enää ole, josta syystä katastrofeista hengissä selvinneet ihmiset asuvatkin nyt kallioilla kukkuloilla sijaitsevissa luolastoissa ja muissa kiven kolosissa. Metsiköt ja niissä eläneet eläimetkin ovat nekin hyvin pitkälti kadonneet myräköiden mukana, jättäen jäljelle vain karuhkon tylsän maiseman, jota Splitstreamiksi kutsuttu myrskytuuli rankalla kädellään alati rankaisee. Ainoa tapa liikkua tällaisessa maailmassa on lentäminen, sillä se on statistiikan mukaan edelleenkin turvallisin tapa matkustaa.

Murhasta epäilty Byron (Bob Peck) ei lennä, vaan liikuksii muista poiketen vaikeakulkuisessa maastossa vanhanaikaisesti laittamalla jalkaa toisen eteen, kannoillaan palkkiota päästään havittelevat, liidokillaan ilmojen halki taidokkaasti liitävät metsästäjät Will Tasker (Mark Hamill), partnerinsa Belitskin (Kitty Altridge) kera. Hetkellisen, muttei kovinkaan hektisen takaa-ajon päätteeksi Tasker pidättää karkulaisen, mutta vain toviksi, sillä veijarimainen salakuljettaja Matt Owens (Bill Paxton) havittelee hänkin murhamiehestä lunastettavaa rahasummaa, kaapaten ukon aseella uhaten matkaansa. Alkaa laiskasti etenevä ajojahti, jonka aikana käy ilmi, ettei Byron ole lihaa ja verta oleva olento alkuunkaan, vaan tekoälyllä varustettu androidi, jolla on kova tarve oppia ymmärtämään mitä ihmisenä oleminen oikeasti on. Owens puolestaan havaitsee omaksi yllätyksekseen ystävystyneensä Byronin kanssa siinä määrin, ettei hän ole enää millään muotoa varma haluaako luovuttaa vankinsa viranomaisten haltuun palkkiorahoja vastaan. Lopullinen välienselvittely käydään kuitenkin Byronin ja Taskerin välillä taistossa, josta vain toinen voi selvitä hengissä maaliin.

Tuomio: Olemattomalla juonikuviolla valjastettu, ja siten tarinansa puolesta täydeksi tuhnuksi jäävä scifikompurointi, jossa lahjakkaat (miksei lahjattomatkin) näyttelijät käyvät keräämässä tilipussinsa pois kuleksimasta ilman sen suurempia elehtimisiä. Mark Hamill koittaa tietoisesti karistaa Luke Skywalkerin viittaa yltään partasuista pahista esittäessään, mutta varsin valjuksi lopulta jää sekin suoritus. Paxton on osassaan puolestaan ihan ookoo, muttei hänkään millään muotoa parasta osaamistaan tässä maanantaikappaleeksi helposti luokiteltavassa tekeleessä pääse esittelemään. Ben Kingsleyn osuus on sen verran lyhyt, että jos vessaan sitä ennen menet, niin takuulla suorituksensa missaat. Hukkaan aikaansa heittää myös toinen veteraaninäyttelijä F. Murray Abraham, jonka osuus vaikuttaa lähinnä pidennetyltä cameolta, ei juuri muulta. Niin ja olihan siellä Robbie Coltranekin mukana jossakin kohtauksessa, kun vain muistaisi vielä missä. 

Jotakin positiivista? Noh, Elmer Bernsteinin musa on sentäs laadukasta kuunneltavaa, vaikka sekin tuntuu väliin eksyneen täysin väärään elokuvaan. Sama pätee myös Then Jericon Big Area kipaleeseen, jonka voi halutessaan käydä kuuntelemassa tätä edeltävästä postauksesta. Menevän kuuloista poppia onpi kuulkaatten se. Siinäpä ne tärkeimmät taisi jo tullakin, joten enää on jäljellä tähtien anto, ja Slipstream saa meikältä yhden sellaisen. Enemmän jos antaisin, niin isosti silloin valehtelisin.


lauantai 26. marraskuuta 2016

Leffamusa - Big Area - Then Jerico

Soi elokuvassa Slipstream. Itse leffasta lisää arvostelun muodossa lähitulevaisuudessa, jahka saan sen uudelleen jossakin välissä katsotuksi.



perjantai 25. marraskuuta 2016

Alien Warrior (1986) aka King of the Streets

Kuvaus: Buddy (Brett Baxter Clark) on vieraalta planeetalta kotoisin oleva partanaama-alien, jonka isäpappansa lähettää tuhoamaan Los Angelesin kaduilla valtoimenaan rehottavan Suuren Pahan, jota rikollisuudeksi kansanomaisemmin kutsutaan. Näin siksi, että Buddyn osoitettava olevansa vahvaa johtaja-ainesta, ja siten arvoinen ottamaan paikkansa uutena hallitsijana, kun isästään aika jättää. Mutta sitä ennen Buddyn on teleportattava paljas takapuolensa (à la Terminaattori) enkelten kaupungin synkkääkin synkemmille laitakujille, joille saavuttuaan hän tutustuu pahvilaatikossa asustavaan kadun persoonaan, hankkii itselleen vaatteet, oppii karatea kulkemalla dojon ohi, ja pelastaa Lora (Pamela Saunders) nimisen naisen tuhmien sikanautaraiskaajien pahoilta aikeilta. 

Käy ilmi, että Lora ylläpitää lukemiseen keskittyvää työpajaa, johon paikalliset, elämässään eksyksissä olevat nuoret voivat halutessaan ottaa osaa. Buddy pitää ideaa hyvänä, jääden pajalle hengailemaan uuden ystävättärensä kera, ja romanssiahan se heidän välilleen pian pukkaa. Ohessa Buddy pitää myös ympäröivät kadut puhtaana rikollisesta elementistä omaan tehokkaaseen tyyliinsä, saaden paikallisen rötösherran, Lawrence Fishburnea ulkonäöltään muistuttavan, Mr. Onen (Reggie De Morton) kihisemään kiukusta ja vannomaan kuolettavaa kostoa pisniksiään alati sotkevaa Avaruussoturia kohtaan. Ratkaiseva taisto ulkoavaruudesta saapuneen hyvän ja maanpäällisen pahan välillä on valmis alkamaan.

Tuomio: Toiminallinen, pienen budjetin scifistelypökiöinti, johon mausteeksi mukaan on lisätty ripaus yhteiskuntakritiikkiä, kuin myös uskonnollisiakin elementtejä. Lopputulema onkin sitten sen luokan sekametelisoppa, ettei siitä ota selvää erkkikkään onko kyseessä lintu vaiko kalasoppa. Elokuvallisia arvoja tästä on turha lähteä sen isommin etsimään, sillä tämä pätkä täyttä pölhöviihdettä kaikessa loistokkaassa kehnoudessaan. Että näin.

Elokuvana:                Pölhöviihteenä:


keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Saturn 3 (1980) aka The Helper

Kuvaus: Kaukaisessa tulevaisuudessa pallostamme on ylikansoittumisen vuoksi tullut erittäin kehno planeetta olla ja oleskella. Kaikille kun ei yksinkertaisesti riitä ravitsevaa sapuskaa nautittavaksi, eli rumemmin sanottuna ihmiskunta kituu riuduttavan nälänhädän kalmaisissa kynsissä, eikä Soylent Greeniäkään ole vielä toistaiseksi keksitty. 

Ratkaisua ongelmaan tähän kuitenkin etsitään kuumeisesti ympäri aurinkokuntaa sijoitetuilla avaruusasemilla, joista yksi, Saturnus 3 nimeltään, sijaitsee yllättäen Saturnuksen kolmannen kuun, Titanin kamaralla. Jo kolmen vuoden ajan asemaa ovat asuttaneet tiedehenkilöt Adam (Kirk Douglas) ja kolleegarakastajattarensa Alex (Farrah Fawcett), tehtävänään etsiä ja löytää jokin toimiva keino, jolla estää hiilipohjaisen elämänmuotomme nälkään nääntyminen. 

Rauhaisa elämä asemalla rikkoutuu, kun paikan päälle pälähtää kapteenin arvonimellä paiskattu heppuli nimeltään Benson (Harvey Keitel), jolla hänelläkin on oma tehtävä suoritettavaan. Toinen asemalla olevista tiedemiehistä olisi tarkoitus korvata Demigod sarjaan kuuluvalla robotilla, ja nalli näyttäisi napsahtaneen Adamin kohdalle. Ilmeisesti jossain määrin siksi, että kapu tuntee lihallista himoa Alexia kohtaan, ja tämä taas saa Adamin näkemään isosti punaista. Eikä siinä vielä kaikki, sillä Benson ei ole alkuunkaan se, joka väittää olevansa, vaan päästään pahasti vinksallaan oleva murhanhimoinen psykopaatti, jonka sairaat aivot ovat suoraa linkatut kokoon laittamansa robotin, Hectorin vastaaviin. Eikä aikaakaan, kun Hector saa keinotekoiseen päähänsä, että verta ja lihaa olevista yksiköistä pitää hankkiutua lopullisesti eroon. Mitä pikimmin, sen parempi.

Tuomio: Kohtuullisen onnistunut pienen budjetin scifijännäri, joka tekovaiheessaan kohtasi ison nipun erinäisiä vaikeuksia, joista päällimmäisenä lienee parhaiten mieleen on jäänyt ohjaajaksi alunperin valitun John Barryn (ei se säveltäjä) korvaaminen enimmäkseen musikaaleja tätä ennen ohjanneella Stanley Donenilla. Tuotantoa vaivasivat ohessa myös rahalliset ongelmat, sillä osa elokuvalle varatuista varoista siirettiin mediamoguli Lew Graden toimesta kattamaan samoihin aikoihin kuvatun, budjettinsa överiksi pahoin vetäneen Nostakaa Titanicin tuotantokuluja. Jos olisin yhtään ilkeä, saattaisin tässä kohdin todeta, että hukkaan menivät nekin taalat. Vaan kun en ole, niin en sano, vaikka mieleni kyllä tekisi kovasti niin tehdä.

Budjettileikkurin vuoksi Saturn 3:sen kässäriäkin (ja tämä on täysin oma arvioni) jouduttiin sitäkin rukkaamaan tietyiltä osin uusiksi, jotta jäljellä olevat rahat saataisin riittämään elokuvan loppuun saattamiseen saakka. Vaikeuksien kautta... jos ei nyt ihan voittoon, niin tiukkaan tasuriin vähintäänkin, eli toisin sanoen Saturnus 3 - Salainen avaruusasema  saa meikältä tähtimääräkseen kokonaiset kaksi. Toisen annan itse leffalle, toisen mennessä Hectorille itselleen, joka pahistelee tässä pätkässä varsin kiitettävällä tavalla. Hmmm... kumpihan voittaisi, jos (Mustan aukon) Maximillian ja Hector tappelisivat? Chuck Norris varmaan.

Ai niin, jos joku siellä on ihmetellyt sitä, miksi Harvey Keitel ei kuulosta tässä pätkässä alkuunkaan Harvey Keitelilta, niin paljastettakoon tässä kohdin se, että syy löytyy herrasta itsestään. Keitelia ei nimittäin haluttanut loopata omia vuorosanojaan jälkituotantovaiheessa, joten hänen äänensä korvattiin brittiläisen näyttelijän Roy Dotricen äänellä. Tähän loppuun lienee syytä antaa myös varoituksen sana siitä, että Kirk Douglas (tuolloin 62 v.) esiintyy tässä elokuvassa alasti, joten mikäli meinaatte elokuvan katsella, tapahtukoot se omalla vastuullanne. What has been seen... cannot be unseen!

maanantai 21. marraskuuta 2016

lauantai 19. marraskuuta 2016

Ladyhawke (1985)

Kuvaus: Tapahtuipa Ranskanmaalla kerran niin, että ilkeä ja sisuksiltaan läpimätä piispa Aquila (John Wood) rakastui päätä pahkaa nuoren neitoseen Isabeau (Michelle Pfeiffer) nimeltään. Sinänsä tuo ei ole mikään ihme, sillä olihan Isabeau norja varreltaan ja kuvankaunis kasvoiltaan, joten näkemisensä sai vahmemmankin karjun polvet helposti lyömään loukkua ja henkeään haukkomaan. Niin myös uskomiehemme, joka oli valmis tekemään mitä vain saadakseen Isabeaun omakseen. Isabeau kuitenkin vähät välitti piispan tunteista häntä kohtaan, sillä neitonen näki silmin kirkkain kaiken sen pahuuden, jota mies edusti. Sitä paitsi hänen sydämensä kuului miehelle toiselle, kaartin uljaalle kapteenille, Etienne Navarelle (Rutger Hauer), joka puolestaan palvoi intoihimoisesti syvästi rakastamaansa neitoaan ja maata tämän jalkojen alla.

Kun uutinen Navarren ja Isabeaun suhteesta kantautui lopulta Aquilan korviin, raivostui hän niin kovin, että teki siltä seisomalta sopimuksen itsensä paholaisen kanssa, langettaen ohessa julman kirouksen nuorten rakastavaisten ylle. Isabeau lentäisi päivät ilmojen halki haukan hahmossa, kun Navarre puolestaan muuttuisi yö sydännä harmaaksi, kuuta kaihoisasti ulvovaksi sudeksi. Ihmishahmossa he kohtaavat toisensa vain aamun sarastaessa ja illan pimetessä yöksi.

Päivänä eräänä pahan piispan kyltymätöntä vihaa toista vuotta paossa olleet Navarre ja haukan hahmossa oleva Isabeau kohtaavat Philipe "Hiiri" Gastonin (Matthew Broderick), Aquilan synkeähkön tympeästä vankityrmästä kuin ihmeen kaupalla karanneen varkaan, joka saattaisi hyvinkin olla ratkaiseva tekijä piispan päiviltä poistamiseen ja ylleen langetetun kirouksen murtamiseen...

Tuomio: Kaikin puolin pätevähkö kasarifantasiaseikkailu, joka kestää kevyesti useammankin katselukerran. Rutger Hauer on tapansa mukaan äijä paikallaan, eivätkä muutkaan näyttelijät kehnoja osissaan ole. Jopa Matthew Broderickillakin on omat hetkensä, vaikka hänen esittämänsä Hiiri väliin ärsyttävä onkin. Niin ja kaiken tuon lisäksi tässä pätkässä on myös mukavan menevän oloinen musakin, eritoten niille, jotka 80-luvun syntsamusiikista pitänevät.





One Deadly Tournament. A Last Fight For Freedom.

Pitäydytääs edelleenkin hetki leffalöydösten ihmeellisessä maailmassa, sillä tänä aamuna tuli tehtyä muutama mukavan oloinen löydös...




keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Päivän boksibongaus: 50 Movie Pack SciFi Classics


Listan lotjun sisältämistä leffoista voipi halutessaan käydä tsekkaamassa täältä.

tiistai 15. marraskuuta 2016

De Palma (2015)

Kuvaus: Legendaarinen käsikirjoittaja/ohjaaja Brian De Palma on kaiken kattavalla urallaan ohjastanut koko joukon kriitikoiden ylistämiä hittejä kuin myös hutejakin. Tässä Noah Baumbachin ja Jake Paltrowin luotsaamassa dokumentissa De Palma (himself) avaa oman sanaisen arkkunsa, kertoen kameralle mitä hän itse on mieltä aikaansaannoksistaan, että myöskin työskentelystään Hollywoodissa ja sen ulkopuolellakin.

Tuomio: Mielenkiintoinen, joskin hieman yksipuoliseksi jäävä retrospektiivinen katsahdus Brian De Palman ohjaajan uran värikkäisiin vaiheisiin ohjaamiensa elokuvien kautta. 

After a Lifetime of Detective Work, There's One Mystery Left to Solve: His Own.

Lienee tullut aika luoda katsahdus viimeaikaisiin leffahankintoihin...



Ja sitten olisi vielä tämä...


perjantai 11. marraskuuta 2016

Puusepän kadonneet teemat

Tämmöiset musiikilliset läpyskät tulin tuossa taannoin hommanneeksi...


Sen kummemmin en ala noista tässä kohdin lätistä (ketään kiinnostaisi kuitenkaan), vaan annan Carpenterin säveltämän musiikin puhua puolestaan. Hyvät naiset ja herrat... John Carpenter...





torstai 10. marraskuuta 2016

Raiders!: The Story of the Greatest Fan Film Ever Made (2015)

Kuvaus: Eletään vuotta 1982. Kolme mississippiläistä pojan kloppia saa päähänsä tehdä oman kotivideoversionsa Steven Spielbergin ohjaamasta ja George Lucasin tuottamasta seikkailuelokuvasta Kadonneen aarteen metsästäjät. Seuraavat seitsemän kesää kolmikko pakertaa ahkerasti massiiviset mittasuhteet saaneen faniprojekstinsa parissa, kuvaten kaiken paitsi kohtauksen, jossa Indy ottaa lentokentällä yhteen ison kaljupäisen natsisotilaan kera. Nyt, 25 vuotta myöhemmin samainen kolmikko kokoontuu vielä kerran yhteen kuvatakseen tuon uupumaan jääneen kohtauksen, ja saattaakseen siten loppuun projektin, jonka he lapsuusiällään alkuun laittoivat...

Tuomio: Hitusen ylipitkä, ripauksen epäuskottava. mutta fiboistaan huolimatta siltikin varsin viihdyttävä dokumentaarinen katsahdus lapsuusajan unelman lopullisesta toteutumisesta, ystävyydestä, ystävyyden rikkoutumisesta, että myöskin elokuvan teosta ja sen mukana tuomista ongelmista ja kommelluksista, joita tekijöille kuvausten aikana sattui ja tapahtui. Kolmen tähden arvoisesti.