Invaders From Mars. Muistan kuinka kakarana katselin sen televisiosta, pelosta väristen, väliin sormien välistä tirkistellen. Ja ne painajaiset, joita sen jälkeen näin useamman yön peräjälkeen. Täynnänsä avaruudesta tulleita pahansuopia mutantteja, jotka niskaimplanteillaan muuttivat kiltit immeiset, ilkeiksi, muita ihmisiä jahtaaviksi olionkätyreiksi. Ahdistavia olivat kuulkaa ne unet. Aina siihen asti, kunnes ne loppuivat. Ohjelmisto vaihtui ja tilalle tuli jotakin muuta katseltavaa. Jotakin parempaa, vähemmän pelottavaa.
Samoin kävi myös Avaruuden piruille. Tilalle tuli muita elokuvia, tv-sarjojakin. Muistot Marsin mutanteista haalenivat. Vaipuivat unholaan. Kunnes eilen illalla minulle avautui mahdollisuus katsoa kyseinen elokuva uudestaan. Tällä erää katselukokemukseni oli huomattavasti rauhallisemman sorttinen. Ei pelottanut, enkä nähnyt yöllä pahoja uniakaan. Ei silti, ilman vaikuttimia en leffasta päässyt irti nytkään. Jäin nimittäin jälkikäteen pohtimaan, miksi se aikoinaan vaikutti minuun niinkin vahvasti kuin tuossa yllä kerroin. Ehkä minä jotenkin alitajuntaisesti pelkäsin itselleni käyvän kuten elokuvan pojalle, jonka vanhemmat muuttuivat alienien käsittelyssä ilkeiksi. Mene ja tiedä. Minä mikään Frasier Crane ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti