torstai 30. kesäkuuta 2016

WolfCop (2014)

Kuvaus: Woodhavenin pikkukaupungin apulaissheriffi Lou Garoulla* (Leo Fafard) on ongelma. Nimittäin alkoholiongelma, josta johtuen mies viettääkin enimmän osan työpäivästään paikallisessa ravitsemusliikkeessä paukkuja kitusiinsa naukkaillen. Ryyppääminen käy kuitenkin pidemmälti lompuukin päälle, joten Loun on väliin hoideltava krapulapäissään poliisin hommiaan, jotta pysyisi siten varmasti viinaksissa. Iltana eräänä Lou saa tehtäväkseen selvittää korpikuusen keskeltä kantautuvan mekastuksen lähteen, ja pusikkoon alati huonovointinen lainvalvojamme vastahakoisesti tiensä pian jo suuntaakiin. 

Paikan päälle päästyään Lou törmää yllätyksekseen okkultismia harjoittavaan kulttiin, aikeinaan uhrata paikallinen poliitikko itselleen Suurelle Cthulhulle tai mitä epäjumalaa nyt sitten ikinä sattuvatkin palvomaan. Ennen kuin Garou ehtii edes kissaa sanomaan, häneltä lyödään taju tylysti kankaalle. Aamusella herätessään Lou huomaa viettäneensä yönsä omassa sängyssään, muistamatta alkuunkaan kuinka ylipäätään pääsi metsän keskeltä takaisin kämpilleen. Yöllisestä reissustaan Loulla on matkamuistonaan vatsaansa kaiverrettu pentagrammi. 

Jaloilleen ja ulos päästyään Lou tekee nipun outoja havaintoja. Hänen aistinsa ovat terävöityneet äärimmilleen ja haavansakin tuntuvat parantuvan yhtä vilkkaan kuin sarjakuvasankari Wolverinella ikään. Todellinen jymypaukku iskee kuitenkin täydenkuun aikaan, jolloin Lou ryhtyy tahtomattaan kasvamaan ja karvoittumaan petomaista raivoa täynnä olevan ihmissuden mittoihin. Lou Garousta on tullut WolfCop, kaikkien rikollisten runsaskarvainen, täysikuuta kitapurje pitkällä ulvova kauhu....

Tuomio: Nyt on kyllä heti pakko mainita, että odotin tältä pätkältä trailerinsa puolesta paljolti enemmän, kuin lopulta koko leffan nähtyäni siltä sain. Huumoria olisi saanut olla enemmälti ja sekin hurtimpaa, tasokkaampaakin. Gore-efektit toimivat sentään kohtuullisen hyvin, kuten myös transformaatiot ihmisestä sudeksi olivat nekin pätevähkösti tehty. Näyttelemispuoli oli taasen sellaista kesäteatteritasoa, eikä kukaan mukana olleista oikeastaan erottunut millään muotoa edukseen. Paitsi ehkä Sarah Lind, joka erottui kyllä joukosta, mutta ihan muista syistä kuin näyttelemisensä puolesta. Kaikin puolin ja kokonaisuutta ajattelen WolfCop onkin lopulta harmittavan vaisuksi jäävä tapaus, jossa olisi ollut aineksia todelliseksi kulttipätkäksi, jos tekijät olisivat vain uskaltaneet painaa lämän rohkeammin pohjaan tuotoksensa suhteen, ja antaa mennä seurauksista sen kummemmin piittaamatta. Tällaisenaan SusiKyttä toimii yhden illan hetkellisenä huvina, jonka pariin tuskin enää tämän jälkeen tulee koskaan, ikinä, milloinkaan, jos edes silloinkaan palattua.
* johdannainen ranskankielisestä sanasta loup-garou, joka tarkoittaa suomeksi ihmissutta. -toim. huom.

Traileri: Stranger Things (2016)

The CANADIAN Purge

An Evening of Edgar Allan Poe (1970)

Kuvaus: Tässä vajaan tunnin mittaisessa yhden miehen showssa legendaarinen pelotteluelokuvien tähti Vincent Price tulkitsee (ja näyttelee, esittäen jokaisessa osiossa erinäköistä hahmoa) omaan omaperäiseen, mutta silti niin nauttivan upeaan tyyliinsä toisen legendan, eli Edgar Allan Poen kynäilemiä, selkäpiitä mitä sopivimmissa määrin karmivia runoja. Pricen tulkitsemana saamme nähdä ja kuulla sellaiset klassikot kuten The Tell Tale Heart, The Sphinx, The Cask of Amontillado ja viimeisenä, muttei millään muotoa vähäisempänä The Pit and the Pendulum.


"The Vincent Price Quartet"

Tuomio: Brilliant. Absolutely brilliant! Ei ihme, että Vincent Price itsekin piti tätä tuotantoa uransa parhaimpana Poe tulkintana sitten niin ikinä. Hulluhan meikä olisi, jos eriävää mieltä Pricen kanssa asiasta tästä olisin, joten en sitä siten ole, ja siksi antamakseni tähtimääräksi pätkähtää kaikki neljä taivaankappaletta. Jos nyt jotakin negaatiota pitää löytää, niin liian lyhythän se tämä kestoltaan oli. Pitempäänkin kun olisin Pricen lausuntaa nimittäin mieluusti katsellut.

sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

Traileri: Marauders (2016)

A Brilliant Disguise (1994) aka Double Face

Kuvaus: Andy Manola (Anthony John Denyson) on onnensa kukkuloilla. Näin siksi, että hän on viimein napannut itselleen naisen, suloisen Michellen (Lysette Anthony), joka on yhtäältä uskomattoman kaunis ja kahtaalta jännittäväkin. Oikea unelmien täyttymys siis, jonka rinnalla Andy haluaisi niin kovin vanheta yhdessä. 

Michelle on kuitenkin kaikkea muuta kuin täydellinen, sillä vaikka kuori päältä onkin kaunis, on hän sisältönsä puolesta pahoin pirstaloitunut. Michelle saattaa nimittäin muuttua silmänräpäyksessä rakastavasta äitihahmosta pahantapaiseksi lesbottareksi ja miestenvihaajaksi. Tai pikkuisesta tytöntylleröstä seksikkääksi vampiksi, joka on valmis tekemään mitä vain miehen itselleen vietelläkseen. Michelle sairastaa nähkääs skitsofreniaa, jonka ainoa hyvä puoli on se, ettei hän koskaan ole yksin. Mitä kuumemmaksi ja myrkyisemmäksi heidän suhteensa käy, sitä äkäisemmin Michellen sivupersoonat pyrkivät kukin vuorollaan ottamaan naisesta vallan, saaden tämän tekemään tekosia, joihin verratuna Charles Mansonkin vaikuttaa kurittomalta pojankoltiaiselta. Ikuisen rakkauden pilvitarhassa kulkeva Andy on niin lumotunut Michellestään, että vaaran merkit jäävät häneltä tyystin huomaamatta...  

Tuomio: Tasapaksu ja kokolailla laiskanpuoleinen psykotrilleri, joka kierrättää ties kuinka monennen kerran lajityypille ominaiset kuviot ja kliseet läpi kestonsa aikana. Ilmeisesti tekijät itsekin ovat tämän matkan varrella jossakin kohtaa huomanneet, ja ovat loppumetreille koittaneet kyhäillä nokkelaksi luulemansa shyamalanin (lue:twisti), jonka kaiken nähneet ja kokeneet katsojat osaavat ennakoida jo kauan ennen kuin se tapahtuu. Lopullinen loppu jätetään myös tarkoituksellisesti auki mahdollista jatko-osaa varten, jota ei tähän päivään mennessä ole kuitenkaan toistaiseksi tehty. Mukana menossa mainittujen naamojen lisäksi L.A. Lawn Corbin Bernsen, huippumalli Beverly Johnson sekä Playboyn sisäsivuilta kaikelle maailmalle tutummaksi tullut Kathy Shower.

lauantai 25. kesäkuuta 2016

Traileri: Jack Reacher - Never Go Back (2016)

You Can Do a Lot With 7 Women (1972) aka Si Può Fare Molto Con 7 Donne


Kuvaus: Mike Spencer (Richard Harrison) on Interpolin kiveäkin kovempi asiamies, jonka naisystävä saa surmansa tämän osuessa onnettomasti keskelle käytävää huumekauppaa. Käy ilmi, että diileireinä häärii mallitoimistoa fronttinaan pyörittävä kansainvälinen rikollisjengi, salakuljettaen kaupan olevan narkoottisen substanssin yli rajojen pahaa aavistamattominen huippumallien meikkilaukkuihin piilotettuna. Ovelaa vai mitä?

Spencer janoaa luonnollisesti rajan taakse ennenaikaisesti siirtyneen mielitiettynsä puolesta välitöntä kostoa. Sellaisen saadakseen Spencer soluttautuu mallitoimiston riveihin valokuvaajaksi tekeytyen, eikä aikaakaan, kun mies jo istuu lentokoneessa matkalla kohti ikiaikaista Kairon kaupunkia, jossa seuraava valokuvaussessio, että myöskin pulverikauppa tultaisiin läpi käymään. Aivan yksin Spencerin ei tätä keissiä tarvitse kuitenkaan tonkia, sillä aisaparikseen hän tämän leffan koomisesta osuudesta vastaavan Tigerin (jonka oikeata nimeä en onnistunut IMDb:stä löytämään), jolla tuntuu olevan luontainen kyky ajautua vaikeuksiin missä sitten ikinä kulkeekin. Alkaa vauhdikas takaa-ajo, jonka tuoksinassa nyrkit viuhuvat, pelti ryttääntyy ja ehtiipä kaiken tuon ohessa lempikin leihahtaa ilmiliekkeihin....

Tuomio: Perusäksönillä ja kehnohkon puoleisella, väliin varsin epähauskallakin huumorilla pippuroitu spaghettitoimintaspektaakkeli, joka kestää päivänvaloa sen yhden ja ainokaisen katselukerran verran. Pääosassa levottomasti heiluva viiksimies Harrison, tuo Franco Neron ja Chuck Norrisin laboratoriossa tieteen keinoin luotu koeputkilapsi, harjoittelee tässä jo tietämättään tulevia, Godfrey Ho ninjailujaan varten. Ne pätkät sitten vasta kehnoja ovat, mutta kaikessa kömpelyydessään ja järjettömyydessään huomattavasti hauskempia katsottavia, vaikkei ns. juonesta mitään tolkkua saakkaan. 
Edit: Tämän leffan kotimaisen videojulkkarin kansipaperi eroaa paljoltikin tuosta ensin laittamastani, kuten tämän tekstin alta voitte hyvinkin havaita. Kyseiset, varsin viehättävän oloiset naiset eivät nimittäin esiinny tässä elokuvassa alkuunkaan, vaan esittelevät suloisia olemuksiaan luultavasti jossakin ihan toisen tyyppisessä tuotannossa, jonka yksityiskohtia voin vain varovasti arvailla. 


En minä silti tuota kansivalintaa sen kummemmin valittele, vaan olen enemminkin utelias sen suhteen. Joku tarinahan tuonkin valinnan taustalla täytyy nimittäin olla? Jos nyt joku - mitä vähän kyllä epäilen - tuntee tarinan tuon, niin kommenttia vain rohkeasti kehiin tämän löpinän alta löytyvään kommenttiosioon. 

Edit 2: IMDb:n mukaan tämä samainen leffa tunnetaan myös suomenkielisillä nimillä Kaunottaret huumekuriireina ja Vauhdikkaat valokuvamallit, joista jälkimmäisestä löytyy ensin käyttämääni lähemmin vastaava variaatio. Ihmettelen hieman täytyy, ettei Omaxi ottanut tuota versiota pohjakseen oman julkaisunsa kansipaperia aikoinaan tuumaillessaan, kun kerta mahdollisuus siihen olisi ollut. 



maanantai 20. kesäkuuta 2016

Kid (1990) aka Back For Revenge

Kuvaus: Salamyhkäinen nuorimies ilman nimeä (C. Thomas Howell) astuu bussista hiljaisuutta huokuvan pikkupitäjän raitille. Kyläpahasen asukkaat ovat tulokkaasta enemmän kuin ihmeissään, sillä mainittu linjuri ei juuri heidän kohdallaan pysähtele, jatkaen taivallustaan mutkaista tietä näkymättömiin. Tulokkaan saapumiseen täytyy olla jokin pätevähkö syy. Miksi hän muuten olisi vaivautunut matkaamaan matkojen päästä keskelle ei sitten niin yhtään mitään?

Vastaus esitettyyn kysymykseen löytyy kymmenen vuoden takaa, jolloin viisi pahat mielessään olevaa metsämiestä murhasi tylysti pienen pojan vanhemmat aivan tämän viattomien silmien edessä. Nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, tuo samainen poika on kasvanut miehen mittaan ja palannut kotikyläänsä kostamaan verisesti niille, jotka häntä vastaaan aikoinaan niin pahoin menivät rikkomaan...

Tuomio: Tuttua ja turvallista kostotarinaahan tässä meille katsojille tarjoillaan. Howell on saanut hoitaakseen Clint Eastwoodin länkkäreissään esittämän roolin, suoriutuen osastaan kohtuullisen hyvin. Kylän kieroon kasvanutta lainvalvojaa ja murhamiestä esittävä Lee R. Ermey yrmyilee konnanketaleen hahmossaan tapansa mukaan varsin onnistuneesti, ollen roolissaan äärimmäisen vastenmielinen tapaus. Tuo annettu kolmas tähti menee osittain Ermeyn yrmyilylle. Se toinen osa meneekin sitten Tim Trumanin säveltämälle musalle, joka luo leffalle juuri sen antaitsemaa, oikean sorttista tunnelmaa. Näytteen Trumanin musasta voipi halutessaan käydä kuuntelemassa näiden löpinöideni alta.

Jos nyt jotakin negatiivista pitää löytää, niin olisihan tämä saanut temmoltaan olla hieman vikkelämpää sorttia, ja toimintaakin olisi voinut olla hyppysellisen verran enemmän. Mutta kyllähän tämän näinkin puutteistaan huolimatta silti pois kuleksimasta katsoo, mikäli kohdalle vain osua sattuu. Kaksi tähteä itse elokuvalle siis ja bonustähti yhteisesti Ermeylle ja Trumanille.





maanantai 13. kesäkuuta 2016

Tiiseri: Moana (2016)

Gotham (1988) aka The Dead Can't Lie

Kuvaus: Nykiläinen privaattidekkari Eddie Mallard (Tommy Lee Jones) on pitkähkön uransa aikana ehtinyt kokemaan yhtä sun toista, ja siksi toimistoonsa astuneet asiakkaat harvemmin onnistuvat yllättämään häntä selvitystä vailla olevine juttuineen. Mutta kun päivänä eräänä toimistoon sisään tepastelee miekkonen nimeltä Charles Rand (Colin Bruce) erikoisen pyyntönsä kera, on Mallardin pakko myöntää itselleen, ettei hänkään ole kokemuksineen täysin immuuni yllätetyksi tulemisen suhteen.

Randilla on kertomansa mukaan pienoinen ongelma ex-vaimonsa Rachelin (Virginia Madsen) suhteen. Nainen kun ei suostu millään jättämään häntä rauhaan, vainoten miestä minne ikinä tämä sitten meneekin. Siinä sinänsä mitään kummallista ole, sillä Mallard on nähnyt vastaavia tapauksia aiemminkin. Roolit ovat vain väliin olleet toisin päin, mutta muutoin teema on ollut sama. Tässä kohdin Mallard on vielä hyvinkin kartalla, mutta Randin paljastaessa exänsä maanneen matojen ruokana vuodesta -75 lähtien, saa tarina sen luokan käänteen, että monissa liemissä uitetun dekkarin on vaikea pitää kirveellä veistettyjä kasvojaan peruslukemilla. 

Rand haluaa päästä kiusaavasta haamusta lopullisesti eroon, ja Mallard saa tehdä karkoitustyön hänen puolestaan. Mallard pitää Randia sepityksensä perusteella seinähulluna, mutta ottaa keissin akuutin rahan tarpeessa kuitenkin vastaan. Tutkimusten edetessä Mallard tapaa kuolleeksi julistetun Rachelin, joka ensisilmäyksestä lähtien vaikuttaa kaikelta muulta kuin kummitukselta. Eikä aikaakaan, kun Mallard huomaa rakastuneensa päätä pahkaa Racheliin. Vaaralliselta vaikuttava suhde on valmis alkamaan...

Tuomio:  Mielenkiintoisella lähtöidealla liikenteesen lähtevä, supernaturaaleja elementtejä sisällään pitävä dekkarijännäri, joka ei kuitenkaan missään vaiheessa oikein tunnu tietävän, mihin kategoriaan sen lopulta pitäisi hämmennystä alati aiheuttavan tarinansa puolesta kuulua. Näyttelijät näyttävät juonenkäänteitä läpi luoviessaan paikoittain hukassa olevilta tapauksilta, ja sama pätee hyvin pitkälti leffan katsojaankin. Kaksi tähteä enimmäkseen hyvistä näyttelijöistä, joille olisin suonut kuitenkin astetta parempaa materiaalia työstettäväksi.

Tiiseri: Attraction (2017)


Synopsis: An unidentified falling object from outer space changes our view of humanity and life beyond Earth. As local residents of a Moscow residential district gather to see the fallen object, it forces mankind to question existing civilization and potential for learning more...

lauantai 11. kesäkuuta 2016

Päivän opusbongaus: Kirotun kirjan vartija

IÄ! IÄ! PH'NGLUI MGLW'NAFH CTHULHU R'LYEH WGAH'NAGL FHTAGN!

Kauhun mestarin H.P. Lovecraftin (1890 - 1937) luomassa Cthulhu-mytologiassa karmivat jumaluudet hallitsevat kaoottista maailmankaikeutta.

Kirotun kirjan vartijassa Suuret Muinaiset astuvat Suomen maaperälle. Suurin osa kirjan tarinoista sijoittuu pakanallisista rituaaleistaan tunnettuun Satakuntaan. Kun salaisuudet Kokemäenjoen paholaissammista, Lanmarkun kätketystä Mikael Agricolan Necromiconin suomennoksesta ja Luvian kirkon kauhuista paljastuvat, heikko mieli murtuu ja vaaditaan ihmisuhreja pitämään pinnan alla kytevä pahuus aisoissa.

Enpä olisi ikinä uskonut, että jonain päivänä saisin lukea kotimaisia Cthulhu tarinoita. Vaan nyt sekin ihme tapahtuu, kun lähden Kirotun kirjan vartijan tarinoita läpi kohtapuoliin kahlailemaan. Suurella mielenkiinnolla tietenkin, kuinkas muutenkaan.

End Play (1976)


"I'm not going to murder you. 
I'm accidentally going to kill you."  - Robbie Gifford

Kuvaus: Australialaisessa pikkukaupungissa kuohuu: jo neljäs nuoren naisen murha vuoden sisällä. Kolme ensimmäistä noudattivat samaa kaavaa, ruumiiden löytyessä paikallisen poliisiaseman edestä. Neljäs löydetty ruumis poikkeaa kuitenkin löydöspaikaltaan aiemmista, sillä sen lainvartijat löytävät elokuvateatterin sisuksista, jonne verityön tekijä sen jätti ennen paikalta poistumistaan. Jäljet johtavat kahden veljeksen, Robbien (George Mallaby) ja Markin (John Waters) luo, joista ensin mainittu on tuomittu elämään pyörätuolin vankina lopun elämäänsä, jälkimmäisen veljeksen viettäessä suurimman osan vuotta sen seitsemällä merellä seilaten, merimies ammatiltaan kun on. Onko toinen veljeksistä murhaaja, vai ovatko he sellaisia kumpainenkin?

Tuomio: Umpitylsä ja paikoillaan turhauttavan tehottomasti junnaava murhamysteeri, joka paremman puutteessa toimii mainiona unilääkkeenä, ei juuri muuna. 

perjantai 10. kesäkuuta 2016

Ollako vai eikö olla?

Tuo vieressä oleva kuvajainen on napattu Michael Bayn tirehtöröimästä sotadraamasta Pearl Harbor (2001). Isot miehet, joilla on henskelihousut, väittävät kaappauksen taustalla häilyvän heppulin olevan Die Hard-elokuvista kaikelle kansalle tuttu poliisimies John McClane (Bruce Willis), jolla on kyllä kieltämättä ilmiömäinen kyky olla jatkuvasti väärässä paikkaa väärään aikaan. Mutta että ihan Pearl Harborissakin? Vuosikymmeniä ennen Nakatomi Buildingin uumenissa käytäviä tapahtumia. Outoa vai mitä? :D





torstai 9. kesäkuuta 2016

Päivän vinyylibongaus: Don Johnson - Let It Roll

Otetaas vielä yksi vinyylilevybongaus tähän kohtaan, ja sitten lupaan, etten hetkeen pidempään tule niistä tänne ilmoittelemaan. Kuitenkin leffablogi ja silleen, vaikkakin näyttelijän esittämää musaa tuolta läpyskältä löytyykin.

Elikkäs tuossa taannoin tulin löytäneeksi tämän. Mukava löytö ja samalla muisto kaukaiselta 80-luvulta, jolloin leipäkin maistui vielä leivälle, ja kynänkin terä tuntui kestävän pidempään katkeamatta kuin nykyisin. Oi niitä aikoja...

Saman postauksen yhteydessä sain kommenttiosiossa kuulla ...noirilta, että häneltä löytyy Johnsonin toinenkin musiikillinen hengentuote Let It Roll cd-levyllisessä olomuodossa. Totesin tuolloin pitäväni silmäni auki reissullani kulkiessani, josko kyseinen älppäri osuisi siten meikänkin kohdalle. Noh, tänään se sitten osui, ei tosin cd:nä, vaan vinyylivariaationa. Tuosta meitin lähikirpparilta vieläpä, jonne raivoisaa myrskytuulta uhmaten uskalsin jalan vaeltaa. Eli, nyt on Johsonin Donin musalevyt kummatkin hallussa, joten tämäkin sarja on nyt sitten kokonaisuudessaan koossa tuolla hyllyssäni.


sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Päivän vinyylibongaus: BBC Records & Tapes Vol. 13 - Sound Effects Death & Horror (1977)

Tämän päivän älppäribongaus eroaa edellisestä siten, että se ei pidä sisällään musiikkia ensinkään. No siree, Bob. Tämä läpyskä koostuu nimittäin kuoleman ja kauhun aiheuttamista ääniefekteistä, joita meille on mennyt äänittelemään Brittilän vastine meidän Yleisradiollemme, eli toisin sanoen BBC.

Vaikkei levy sisälläkkään musaa, niin hittejä löytyy tältäkin albumilta, sillä kuka meistä voisi millään unohtaa sellaisia ikivihreitä klassikoja kuten Dracula in Flight, Nailing Coffin Lid Down tai Red Hot Poker Into Eye. En minä ainakaan, ettelä siis näin ollessa tekään. Turha väittää vastaan, heh.

Noiden yllä mainittujen ääniraitojen (ja monen muun) lisäksi samaiselta levyltä löytyy myös nippu erinäisiä eläimellisiä murahduksia ja muita älämölöjä. Tähän loppuun pieni näyte siitä kaikille teille sinne íhmeteletäväksi. Muuta kun en Youtubelta onnistunut etsinnöissäni löytämään...


perjantai 3. kesäkuuta 2016

Malone (1987)

Kuvaus: Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelun salamurhaaja John Haggarty (Burt Reynolds) kyllästyy ihmisten hengiltä ottamiseen, ja vetäytyy eläkkeelle rauhaisamman elämän toivossa. Kamat kassiin pakattuaan mies hyppää vuoden 1969 Ford Mustangiinsa, karauttaen rautaisen ratsunsa kohti suurta tuntematonta ja hieman sen ylikin.

Pahaksi onneksi vanha menopelinsä sanoo matkan taitossa työsopimuksensa kuitenkin hetkellisesti irti, ja niinpä Haggartyn jatkettava reissun tekoa jalan, muskeliautoaan ohessa työntäen. Hitaasti mutta varmasti, aina lähimmälle huoltamolle saakka, jota ylläpitää Paul Barlow (Scott Wilson) seitsentoistavuotiaan tyttärensä Jo:n (Cynthia Gibb) kera. Auton nähdessään Barlow ehdottaa, että se tulisi nopeammin kuntoon, jos sen hinauttaisi 60 mailin päässä sijaisevalle, paremmin varustetulle ja isomalle huoltamolle, jossa se saataisin takaisin kondikseen alta aikayksikön. Maloneksi (jälleen Burt Reynolds) itsensä esittelevällä Haggartyllä ei kuitenkaan ole kiire minnekään, joten hän päättää jäädä pikkukaupunkiin asustelemaan siksi aikaa, kunnes tilatut osat postin mukana paikan päälle ennättäisivät. Asuinsijakin järjestyy, sillä Barlowlla sattuu sopivasti olemaan vierashuone vapaana asuttavaksi.

Taloksi asetuttuaan Malone antaa kertoa itselleen, että kyläpahasta pitää rautaisessa ottessaan Charles Delaney (Cliff Robertson) niminen rötösherra, jolla on omat katalat, pitemmän tähtäimen suunnitelmansa Amerikan yhdysvaltojen tulevaisuutta silmällä pitäen. Delaney aikoo liittolaistensa suosiollisella avustuksella nimittäin ryhtyä presidentiksi ja näin päästä hallitsemaan koko maata uutta maailmanjärjestystään siinä ohessa isoon ääneen toitottaen. Matkalla Valkoiseen taloon Delaney on ryhmineen valmis eliminoimaan jokaisen, joka tielleen sillä reissulla poikkiteloin asettuisi. Malone ei luonnollisestikaan moista puuhastelua hyvällä kovin pitkään katsele, pistäen kovan kovaa vastaan tehdäkseen siten Delaneyn pirulliset suunnitelmat kerta laakista tyhjiksi...

Tuomio: Peruskuvioltaan rutiininomainen ja tuttuja, moneen kertaan aiemmin nähtyjä jippoja orjallisesti toistava toimintarypistys, joka toimii kohtuullisen hyvin ajantappona, jos ei nyt minään muuna. Mieleenhän siitä katsomisen jälkeen ei jää oikeastaan yhtään mitään, paitsi ehkä se, että Malonen rooliin kaavailtin ensin Gérard Depardieuta, ja myöhemmin maanmiestään Christopher Lambertia. Se miten Burtiin lopulta päädyttiin onkin sitten jo ihan oma tarinansa, josta minulla ei haisua harmaintakaan, joten jääköön se tässä kohdin sen vuoksi kertomati. Jäljellä onkin näin ollen enää tähtien antaminen ja niitä Malone saa meikältä kokonaiset kaksi kipaltetta. Keskivertoiselle suoritukselle kun ei enempää oikein voi antaa. Pohjatuu William P. Wingaten kirjoittamaan kirjaan Shotgun.



Traileri: Dead Rising - Endgame (2016)