Octopus (2000) aka Dead Eye Six

Kuvaus: Korvantaustoiltaan märkä CIA agentti Roy Turner (Jay Harrington) saa yllättäen ja pyytämättä tehtäväkseen palauttaa Casper (Ravil Isyanov) niminen, maineeltaan häikäilemättömän paha terroristi, takaisin Yhdysvaltoihin laivaston sukellusvenhettä hyväksi käyttäen. 

Samalla uppelusaluksella taittaa matkaa myös tohtori Lisa Finch (Carolyn Lowery), joka miehistön kanssa pelatun räsypokerin lomassa, toimii aluksen meribiologina.Alusta puolestaan komentaa kapteeni Jack Shaw (David Beecroft), joka tunnetaan ennenkaikkea rämäpäisyydestään.

Matkan edetessä vetenalainen vehje saapuu alueelle, jolla on tapahtunut lukuisia salaperäisiä ja vaille järjellistä selitystä jääneitä katoamistapauksia. Eikä aikaakaan, kun ryhmä rämämme jo törmääkin kohteeseen, josta ei parhaalla tahdollakaan ota selvää, että mikä hitto se oikein on. Meren syvyyksissä, terroristi Casperin punoessa juoniaan miehistön päiden menoksi, väijyy jättimäinen mustekala alusta saaliikseen...

   

Tuomio: Halvalla tehtyä kökkökakkaa, jonka nimeämistä ei voi muuta kuin ihmetellä. Sitä ninittäin helposti luulisi, että tuolla nimellä varustetussa leffassa, kyseinen olento näyttäytyisi lähes joka käänteessä ja jatkuvasti. Mutta ei. Tässä pätkässä, muutamaa lonkerollista havaintoa lukuunottamatta, päämonsteri pidetään hyvin pitkälti piilossa aina sen loppumetreille saakka. Lienee syystäkin, sillä olihan se aika kehnosti tietokoneella animoitu kuitenkin. Jatkoille päästiin (jostakin käsittämättömästä syystä) Octopus 2: River of Fearin muodossa vuonna 2001. 

Lifepod (1993)

Kuvaus: On vuosi 2168. Earthcorp niminen konserni omistaa kaiken maan ja vihoviimeisen korpimaan välillä, halliten lähiplaneettoja rautaisella otteellaan. Venuksella kytee kuitenkin kapinahenki ja Earthcorp on siten pakotettu puolustamaan sijoituksiaan väkivalloin ja kovin ottein. 

Avaruusalus Terrania on matkalla Venukselta Tellukselle, kun tapahtuu vakava onnettomuus. Yhdeksän miehistön jäsentä onnistuu löytämään tiensä pelastuskapseliin vain muutamaa hetkeä ennen kuin Terrania räjähtää tuhannen nuuskaksi. Räjähdyksen aiheuttama paineaalto syöksee pelastuskapselin kauas avaruuteen, mahdollisten pelastajien ulottumattomiin. Miehistö on enemmän kuin varma siitä, että räjähdys tapahtui tihutyön seurauksena, ja että syyllinen on yksi heistä...

Tuomio: Jännityksen mestarin, Alfred Hitchcockin ohjastaman Pelastusvene (1944) jännärin uusintavariaatio, jonka tapahtumat ovat siirretty avomereltä avaruuteen, ja sen halki matkaa taittavaan pelastuskapseliin. Halvalla, mutta silti kohtuullisen onnistuneesti noin niinkuin televisiotuotannoksi. Ahdasta tilaa ja sen aiheuttamaa kauhua olisi tosin voinut hyödyntää paikotellen paremminkin, mutta niin ei kuitenkaan tehty. Liekö siihen sitten syynä edesmenneen, esikoisohjauksensa tässä suorittavan Ron Silverin kokemattomuus ohjaajana, sillä joku astetta taidokkaampi kaveri olisi hyvinkin saanut enemmälti irti ahtaista paikoista ja siellä hääräävistä näyttelijöistäkin. Kertaalleen katsottavaa ajantappoa, jonka pariin tuskin tulee kuitenkaan enää tämän jälkeen palattua.    

Disorganized Crime (1989)

Kuvaus: Tarinamme saa alkunsa läntisestä Montanasta, jonne rötösnero Frank Salazar (Corbin Bernsen) on piiloutunut lain pitkältä kouralta, ryövättyään useamman pankin menestyksekkäästi kotikulmillaan New Jerseyn Newarkissa. 

Rikollisen uransa huipentaakseen Frankillä mielessään uusi keikka, jonka suorittaaksen hän on kutsunut avukseen asiansa osaavia rikostovereita. Max Greene (Fred Gwynne) taitaa räjähteet. Nick Bartkowski (William Russ) taasen tuntee kassakaapit kuin omat taskunsa. Carlos Barrios (Rubén Blades) tietää ja tuntee aseet, toimien ohessa myös lookouttina. Ja sitten on vielä Ray Forgy (Lou Diamond Phillips), jolta ajoneuvon varastaminen käy kädenkäänteessä ja pakoautokin kulkee tarvittaessa vauhdikkaasti mutkaista tietä näkymättömiin. 

Käy kuitenkin niin, että Frank itse ei koskaan ehdi paikanpäälle, sillä häntä jäljittäneet rikoetsivät George Denver (Ed O'Neill) ja Bill Lonigan (Daniel Roebuck) onnistuvat viimein pidättämään karkulaisen. Samaan aikaan syrjäisellä mökillä neljä konnanketaletta odottaa malttamattomana johtajansa paikalle saapumista. Frankia vain ei kuulu eikä näy. Lopulta jatkuvaan odottamiseen kyllästyneet miehet ottavat komennon omiin käsiinsä ja päättävät improvisoida... 

Tuomio: Toiminnallisesti reipas ja komediallisesti kohtuullisen hauska ryöstöreissu, josta hupia ja iloa piisaa mukavasti yhden laiskan iltapäivän ratoksi. Kaikkien kolmen sille antamani tähden edestä.

The Initiation of Sarah (1978)

Kuvaus: Siskon puolikkaat Patti (Morgan Brittany) ja Sarah Goodwin (Kay Lenz) ovat kumpainenkin aikeissa aloittaa opiskelun yliopistossa. Patti on kaunis ja suosittu. Sarah puolestaan hiljainen ja syrjään mielellään vetäytyvä. Sarahilla on kuitenkin hallussaan yliluonnolliseksi luokiteltuja voimia, joita hän ei kuitenkaan haluaisi millään muotoa käyttää. Paitsi pakon edessä tietenkin. Kuinkas muutenkaan.

Pian kampukselle saavuttuaan siskokset joutuvat tilanteeseen, jossa heidän kumpaisenkin tulee hakeutua siellä toimivien sisarkuntien jäseniksi. Patty päätyy lopulta jäseneksi suosittujen tyttöjen Alpha Nu Sigma (ANS) sisarkuntaan, jota johtaa itseään täynnä oleva, muita kohtaan töykeästi alati käyttäytyvä Jennifer Lawrence (Morgan Fairchild). Pettymyksekseen Patty saa huomata ohessa sen, ettei ANS:sta löydy sijaa siskolleen Sarahille, vaan tämä päätyy lopulta Phi Epsilon Deltan (PED) listoille, johtajanaan (Shelley Wintersin esittämä ja noidaksi elokuvassa tässä kovasti epäilty) rouva Erica Hunter.

Jennifer ei pidä Sarahista alkunkaan ja ottaakin tämän silmätikukseen. Julmasti piinaten ja kiusaten tätä aina, kun tilaisuus siihen vain avautuu. Lopulta Sarahin mitta on täysi. On tullut aika näyttää Sarahin voima! 

Tuomio: Televisiolle aikoinaan tehty, kaikin puolin kehnohkon oloinen Carrie rip-off, josta on turha lähteä hakemaan kauhumaisia (tai edes jännärimäisiä) elementtejä sen isommin. Niitä, kun ei tästä pätkästä löydy nimeksikään. Leffan parhaasta annista vastaa Jennifer Lawrencea (heh) esittävä Morgan Fairchild, jolla on ilmiömäinen taito esittää taidokkaasti koulukiusaamiseen erikoistunutta pahisnarttua. B-leffalegenda Shelley Winters on hänkin omassa roolissaan juustoisen ilmiömäinen. Sarahin voima saakin minulta noista mainituista syistä kaksi tähteä sen yhden sijasta. Mukana mainittujen näyttelijöiden lisäksi myös Airplane elokuvista tuttu Robert Hays sekä Miami Vicessä ja ekassa Rambossa esiintynyt Michael Talbott. 

Indio (1989)

Kuvaus: Eversti Whitaker (Brian Dennehy) on mies, joka on valmis tekemään kaikkensa saavuttaakseen tavoitteensa. Keinoja kaihtamatta ja niitä millään muotoa säästämättä. Eteensä asettuvat hän raivaa tylysti tieltään, sillä mikään tai kukaan ei saa olla tiellään, kun hän pyrkii päämääräänsä. Tällä kertaa Whitakerin tehtävänä on rakentaa Amazonin viidakon keskelle moottoritie, sillä sellaista siellä ei vielä ole. Eversti ryhmineen tuhoaakin touhuillessaan suruttua tuhansia vuosia vanhaa sademetsää saadakseen tien valmiiksi ennen sadekautta, jonka on määrä alkaa neljän viikon kululttua. Kiirettä pitää siis, eikä aikaa ole pahemmin hukattavaksi.

Daniel Morrel (Francesco Quinn) on puolestaan "Indio", puoliverinen, syntynyt soturiksi, koulutettu tappamaan. Kotiinsa lomailemaan saapuessaan Morrel löytää suureksi surukseen kotikylänsä tuhkaksi palaneet rauniot. Whitakerin ja miestensä tekosia. Rajuilma puhkeaa neljä viikkoa ennustettua aiemmin - "Indio" on päättänyt kostaa...

Tuomio: Keskivertoinen Rambo-klooni, jonka parissa kyllä viihtyy hyvinkin sen yhden katselukerran, mutta ei välttämättä sen enempää. Brian Dennehy, joka kiusasi ansiokkaasti Stallonea ensimmäisessä Rambossa, tekee nyt saman tempun Anthony Quinnin pojalle, Francescolle, vaikkei ihan yhtä häijyksi ehkä tätä kohtaan heittäydykkään. Sankarishahmoa esittävä Quinn suoriutuu sankaroinnistaan puolestaan kohtuu hyvin, mutta varsin helposti unohdettavasti. Nyrkkeilylegenda Marvelous Marvin Hagler piipahtaa hänkin leffassa hetkellisesti, osoittaen ohessa sen, ettei hänestä kyllä näyttelijäksi ollut tuolloin sitten niin alkuunkaan. 

Jatkoille päästiin muutamaa vuotta myöhemmin, eli 1991 ilmestyneen Indio 2 - The Revoltin hahmossa. Sitä pätkää en toistaiseksi omista, joten sen arosteleminenkin jää siten näillä näkymin kirjoittelematta. Eka Indio saapi puolestaan meikältä arvokseen kokonaista kaksi tähtykäistä. Enempi olisi liikaa, vähemmän ollessa taasen liian vähän.

Lokakuu kuuluu kauhulle: Lighthouse (1999) aka Dead of Night

Kuvaus: On synkkä ja myrkyisä yö. Syrjäistä vankilaa kohti seilaava vankilaiva Hyperion joutuu tahtomattaan ja pyytämättä mainitun myräkän keskelle, sillä seurauksella, että paatti pamahtaa karille, upoten sitten meren syvyyksiin. Vangeista ja vahdeista koostuva sekalainen selviytyjien sakki taistelee tiensä läheisen Gehenna Rocksin rantaan, jonka kivikkoista maastoa vartioi ylhäisessä yksinäisyydessään pönöttävä majakka. Kauhukseen saarelle tuoreeltaan saapuneet saavat pian huomata, etteivät ole ensimmäiset sinne astuneet. Leo Rook (Christopher Adamson), Euroopan pelätyin murhamies nimittän on jo siellä ja sehän ei ole alkuunkaan hyvä juttu se. Tämä kun tahtoo niin kovin ottaa hengiltä muut onnettomuudesta selvinneet. Taistelu elämästä ja kuolemasta on valmis alkamaan...

Tuomio: Keskivertoa hitosti kehnompi brittislasheri, joka sisältönsä puolesta ei tarjoa katsojilleen oikeastaan mitään sellaista, mitä he eivät olisi jo aiemmin nähneet. Paljolti paremmin tehtynä ja toteutettuna vieläpä. Niin ja pelottavampanakin, sillä sitä Lighthouse ei todellakaan ole, saati edes milläänmuotoa jännittävä. Enemmänkin tylsä ja unettava. Varsinainen epäkauhuilu siis ja todiste siitä, ettei ne Brititkään aina onnistu luomaan laatua. Ei edes joka kerta.

Lokakuu kuuluu kauhulle: Summer of Fear (1978) aka Stranger in our House

Kuvaus: Auto-onnettomuudessa vanhempansa dramaattisesti menettänyt Julia (Lee Purcell) muuttaa kesäksi serkkunsa Rachelin (Linda Blair) ja tämän perheen luo asumaan. Sinänsä siinä ei ole mitään pahaa, mutta siltikin Rachelillä on sisuksissaan outo tunne, ettei Julialla ole kaikki aivan kohdillaan. Toisaalta Julia on juuri jäänyt orvoksi, joten se saattaa hyvinkin selittää hienoisen outouden käytöksessään. 

Rachel on tuntemuksissaan tietämättään enemmän oikeassa kuin osasi ehkä epäilläkkään, sillä pian serkkunsa saapumisen jälkeen salaperäisiä asioita alkaa tapahtua. Odottamattomia sairauksia, mystisiä kuolemantapauksia, selittämättömiä onnettomuuksia ja kaikenlaista muuta epäkivaa, kuten poikaystävänsä Miken (Jeff McCracken) päätyminen hieman yllättäen Julian kainaloiseksi. Kaiken tapahtuvan keskellä Rachellille selviää, että Julia on kaikkea muuta kuin sitä, mitä ulkoisesti ilmi muille antaa. Julia on jotakin paljolti pahempaa ja hänellä on pahat muita kohtaan mielessään...      

Tuomio: Wes Cravenin telkkarille aikoinaan pätevähkön puoleisesti ohjastama noitakauhistelu, joka pienistä fiboistaan huolimatta toimii edelleenkin kokonaisuutena yllättävän hyvin. Lopussa pedataan paikkaa mahdolliselle jatko-osalle, jota ei sitten kuitenkaan koskaan tehty. Kolme tähteä. Siitäkin huolimatta, että Suomi-VHS:n kansipaperi väittää Linda Blairin esiintyneen erheellisesti elokuvassa Ennustus eikä niinkään Manaaja, kuten me kaikki hyvin tiedämme.

The Dungeonmaster (1984) aka Ragewar

 

"I reject your reality

and substitute my own!"

 - Paul Bradford

Kuvaus: Paul Bradfordille (Jeffrey Byron) tietokoneet ovat kaikki kaikessa. Voisi hyvinkin sanoa, että hän on myynyt sielunsa tekoälylle. Ei siis mikään ihme, että Paul työskenteleekin suuren tietokoneyhtiön konsulttina, etsien vikoja järjestelmistä. Kotonaan Paulilla on itse ohjelmoimansa tietokone, jonka parissa mies viettää suurimman osan vapaa-ajastaan - jopa siinä määrin, että naisystävänsä Gwen Rogers (Leslie Wing) on datamasiinalle syystäkin mustasukkainen. 

Eräänä yönä tietokone välittää vieraan... Paholaismainen velho Mestema (Richard Moll) saapuu pahat mielessään kyläilemään, kaapaten pahaa-aavistamattoman Gwenin vangikseen. Ohessa Mestema haastaa Paulin kaksintaistoon valitsemiensa vihulaisten kanssa. Seitsemän vastustajaa, toinen toistaan taidokkaampaa soturia, joiden päihittämiseksi Paulin on laitettava kaikkensa kehiin. Panoksena tässä pirullisessa pelissä on, ei enempää kuin vähempää, Paulin ja häntä suuresti rakastavan Gwenin sielut. Ja viimeisenä opponenttina on tietenkin Mestema eli Vanha Vihtahousu itse! 

Tuomio:  Seitsemän eri ohjaaja/käsikirjoittajan luoma seitsemän eri tarinan antologiafantasia, joka ei ehkä isommin elokuvallisilla arvoillaan päätä huimaa, mutta korvaa kaiken sen kekseliäisyydellään, rohkeudellaan yrittää jotakin kaavasta poikkeavaa ja tietysti köpöisen halvanoloisella viihdyttävyydellään. Ole nyt tälle sitten vihainen, kun suu vääntyy väkisinkin hymyyn leffaa katsellessa. Laulu- ja soitinyhtye W.A.S.P. käy esittämässä yhdessä tarinoista hittikipaleensa Tormentor ja edistämässä juonenkulkua laulaja Blackie Lawlessin toimesta. 

Instant Justice (1986) aka Marine Issue aka Madrid Connection

Kuvaus: Scott Youngblood (Michael Paré) on Yhdysvaltain merijalkaväen kersantti, jolle kaikenlainen sankarointi ja urotekoilu on jokapäiväistä arkea. Suurlähettillään hengenkin Scott pelastaa rutiininomaisesti aamulenkin yhteydessä. Pian tapahtuneen jälkeen Scott saa puhelun siskoltaan Kimiltä (Lynda Bridges), joka on ajautunut pahoihin vaikeuksiin huumeita diilaavien ja paritusta siinä ohessa harjoittavien rikollisten, Dutchin (Scott Del Amo) sekä Silken (Eddie Avoth) kanssa. Scott haluaa luonnollisesti auttaa pulaan joutunutta siskoaan, suunnaten tiensä siltä seisomalta Madridiin, vain kuullaakseen Kimin tulleen murhatuksi rikollisten toimesta. Paikallinen poliisi osoittatuu sen verran saamattomaksi, että saadakseen syylliset vastuuseen tekosestaan, on Scottin otettava oikeus omiin käsiinsä. Sillä vain siten hän tulisi saamaan upseerin arvolleen sopivan kostonsa...

Tuomio: Umpisurkea, mutta suurimmaksi osaksi juuri sen vuoksi viihdyttävä toimintaräpellys, jossa nyrkit viuhuvat kömpelösti, kumi palaa, ruuti on kuivaa ja huonosti kirjoitetut one-linerit täyttävät ilman koko puolentoista tunnin kestonsa ajan. Niin ja Whitesnaken videoista tutulla Tawny Kitaenilla on isohko tukkalaite. Jäi tuottajana 80-luvulla enimmäkseen häärineen Craig T. Rumarin ainoaksi käsikirjoitustyöksi. 

Elokuvana:                Pölhöviihteenä:

Ride in a Pink Car (1974)

Kuvaus: Gid Barker (Glenn Corbett) palaa takaisin kotikonnuilleen Bentoniin, Floridaan, mesottuaan sitä ennen kaksi viimeistä vuotta Vietnamin viidakoissa. Vastaanottonsa on kaikkea muuta kuin ystävällinen, sillä asukkaat ovat pitäneet Gidiä jo aikaa sitten tyhjää potkaisseena. Kyläpahasensakin on jotenkin kummassa päätynyt roistomaisten ihmisten hallintaan. Eikä siinäkään vielä kaikki, sillä käy ilmi, että vaimonsa Sheryl (Ivy Jones) on mennyt Gidin poissa ollessa nainut tämän veljen, Frankin (Edward Faulkner). Kovin hyvin eivät pullat siis ole uunissa Gidin kannalta, mutta asiat voisivat toki olla huonomminkin... 

....ja kohtalon oikusta pian ne sitä ovatkin. Gid nimittäin ajautuu nopeasti nokkapokkasille entisten ystävien ja kylänmiesten kanssa, ampuen vahingossa hengiltä Jeff Richmanin (Morgan Woodward) pojan Buckin (Minor Mustain). Muut ovat tapahtuneesta luonnollisesti kärmeissään, haluten hirttää Gidin kostoksi pois päiviltään siltä seisomalta. Gid ei moiseen aio suostua, vaan ottaa vaaleanpunaisen ajoneuvon luvattomasti käyttöönsä pakomatkaansa silmälläpitäen. Seurakseen Gid nappaa entisen vaimonsa Sherylin sekä kaverinsa Rain 'Rainy' Eaglenin (Erni Benet), ilkeiden kyläläisten krooniseksi silmätikuksi tahtomattaan päätyneen natiivin amerikkailaisen. Hippulat vinkuen kolmikko katoaa mutkaista tietä näkymättömiin, armoton lynkkauspoppoo tiukasti kannoillaan....

Tuomio: Tutunoloisella tarinankaarella varustettu toimintadraama, joka kovasta yrityksestään huolimatta jää kuitenkin lopulta harmittavan valjuksi katsomiskokemukseksi. Paikoin jopa tylsäksikin, ja sellainen ei ole koskaan hyväksi tämän tyyppisissä tuotoksissa. Toiminnallisesti kuolleita hetkiä on siis jokunen liialti, eikä draamapuolikaan aina pelaa ihan siten, kuin tekijät sen ehkä alunperin halusivat toimivan. Harmi sinänsä, sillä muutamia juttuja uudelleen miettimällä ja yksityiskohtia puhtaammaksi hiomalla Takaa-ajosta olisi hyvinkin voinut tulla yksi 70-luvun klassikkopätkistä, jonka tuoksinassa pelti rytisee, ruuti on kuivaa ja kyyti kylmää. Tällaisenaan se ei sitä valitettavasti ole, vaan se on kaikessaan helposti unohduksiin painuva tuotos, jolle kaksi tähteä on juuri oikea määrä annettavaksi.

The Phantom of the Opera (1989)

Kuvaus: Christine Day (Jill Schoelen) on nuori ja lupaava sopraanon alku, joka haaveilee loistokkaasta oopperalaulajattaren urasta New Yorkissa. Jotta paikka auringossa avautuisi, on Christinen löydettävä esitettäväkseen laulu, jolla hän löisi itsensä läpi koe-esiintymisessä kertalaakista. Managerinsa ja ystävättärensä Megin (Molly Shannon) suosiollisella avustuksella sopiva viisu löytyykin kirjaston harvinaisten, painosta jo hyvän aikaa sitten loppuneiden teosten joukosta. Se on sävellys, jonka tekijäksi paljastuu suuri tuntemattomuus, eli mies nimeltä (Robert Englundin esittämä) Erik Destler. 

Tytöt ottavat kappaleen matkaansa, aikomuksenaan esittää se seuraavassa koe-esiintymisessä. Näin tapahtuukin, mutta niin kovin kohtalokkain seurauksin. Lavasteissa oleva hiekkasäkki nimittäin ottaa ja putoaa, lyöden osuessaan Christinen tainnoksiin. Herätessään Christine löytää itsensä vuoden 1885 Lontoosta, oopperan lavalta, keskeltä Oopperan kummituksen selkäpiitä karmivan hirvittäviä tapahtumia...

Tuomio: Gaston Leroux'n samaa nimeä kantavaan romaaniin pohjautuva kauhistelu, johon perustarinan lisäksi on ympätty hieman slasher-leffoista tuttuja elementtejä. Verta ja suolenpätkiä nähdäänkin siinä määrin, että täällä meillä kotoisesta VHS-julkkarista elokuvatarkastamon askartelupoppoo leikkaisi raaistavaa materiaalia pois 47 sekunnin edestä. Kruegerin Freddynä paremmin tunnettu (ja sen vuoksi tähänkin palkattu) Robert Englund tekee kummituksena perusvarman roolisuorituksen, josta ei mieleen juuri mitään jää, mutta jota ei tarvitse sen isommin hävettäkkään. Muut näyttelijät tuntuvat olevan mukana vain mukana olemisen vuoksi. Kyllä tämän nyt kertaalleen katsoo, mutta uudelleen katsomista se tuskin sen kummemmin kestää. Kaksi tähteä. Ei enempää. Ei vähempää.

Päivän VHS-bongaukset: Strike Commando 2 ja Deathstalker

Muutama VHS-löytö tähän väliin...

Strike Commando 2, Deathstalker

Night Creature (1978) aka Out of the Darkness aka Devil Cat aka Fear

Kuvaus: Kuuluisa kirjailija Axel MacGregor (Donald Pleasence) aikoo ottaa hengiltä mustan pantterin, jonka hän on tuottanut Thaimaassa sijaitsevalle yksityissaarelleen. Näin siksi, että mainittu kissapeto tappoi ennen elokuvaa surutta useita ihimisiä, teloen hänet jalaltaan vialliseksi viimekohtaamisellaan. Koston aika on viimein koittanut.

Aseenaan Axelilla on luotettavaksi luokittelemansa kivääri ja yhdeksän siihen sopivaa luotia. Yksi kutakin tappajakatin henkeä kohdin. Axelin metsäsyssessio kuitenkin mutkistuu, kun saarelle häntä katsomaan saapuvat tyttärensä Georgia (Jennifer Rhodes) ja Lesly (Nancy Kwan) sekä Georgian oma tytär Peggy (Leslie Fine). Matkanjohtajanan kolmikolla on Ross (Ross Hagen), joka fanittaa ankarasti Alexin kirjallisia tuotoksia.

Yön pimeydessä Georgia joutuu pantterin hyökkäyksen kohteeksi, kohtalokkain seurauksin. Tyttärensä Peggy onnistuu pakenemaan paikalta, löytämättä tietään kuitenkaan takaisin Axeln asumukselle. Tyttärentyttärensä pelastaakseen Axel laatii tarkoin pohditun suunnitelman pantterin tuhoamiseksi. Toimiiko suunnitelma vai onko kissaeläin sittenkin lopulta viekkaampi?

Tuomio: Tylsähkö ja pitkäveteinen animal attack elokuva, joka keskittyy enimmältä ajaltaan tuhlaamaan katsojansa aikaa ja ajamaan tämän väkisinkin unten maille sitä katsoessa. Alussa menneitä tapahtumia kertova kertojaääni kävi sekin hieman hermoille. Nekin hetket olisi voinut kertoa näyttelijöitä käyttäen näyteltynä, välillään käytävän dialogin kautta. 

Ehkä isoin pettymys tämän leffan kohdalla itselleni oli kuitenkin lopulta se, että päästään pahoin vialla kissapeto ei raatele ihmispoloja hengiltä juuri lainkaan. Yhden kerran isommin sen hyökätessä Georgian kimppuun ja siinä kaikki. Bläh!

Donald Pleasencekin tuntui hänkin olevan täysin väärässä roolissa, sillä hän ei varsinaisesti ole koskaan ollut mikään macho miehen (jollaisena hahmonsa tässä esitellään) perikuva, eikä hän liioin ole sitä tässäkään. Kaksi tähteä, kun en voi asteikkoni vuoksi puoltatoistakaan antaa, vaikka mieleni niin kovin tekisi.

Blind Man's Bluff (1992)

Kuvaus: Neljä vuotta sitten professori Thomas Booker (Robert Urich) menetti näkönsä onnettomuuden seurauksena. Ohessa häneltä meni myös työ, naisystävä sekä toivo paremmasta tulevaisuudesta. Pitkällisen kuntoutuksen ja terapian ansiosta Booker saa vihdoin ja viimein elämänsyrjästä jälleen kiinni. Mutta vain hetkeksi pieneksi, sillä Bookerin naapuri murhataan ja poliisi pitää tätä syyllisenä veritekoon. Tahrintuneen maineensa puhdistakseen Booker ryhtyy tutkimaan juttua omin päin, löytääkseen murhaajan, jota hän ei voi nähdä. Mysteeri selviää pikkujiljaa  ja murhaaja on lähellä. Jopa niin lähellä, että henkillöllisyytensä paljastuminen saattaisi hyvinkin vielä koitua Bookerin kohtaloksi...

Tuomio: Töllöttimelle tuotettu murhamysteeri, jonka jaksaa juuri ja juuri katsoa läpi kertaalleen. Etenemisvauhti kun on väliin vähän turhankin verkkainen, eikä juonessa tapahtuvat käänteetkään tarjoa liiemmin yllätyksiä. Kaksi tähteä, kun en voi puoltatoistakaan antaa. Turhana tietona voisin tähän loppuun vielä mainita sen, että tämä leffa on toinen, jossa Robert Urich ja Ron Perlman näyttelevät yhdessä, sen ekan ollessa Jäävuoren ryöstäjät (The Ice Pirates) vuodelta 1984. Pöljä pätkä, mutta kaikessa pöljyydessään paljolti parempi pätkä tähän arvosteluni kohteena olevaan verrattuna.

Lucky Luke (1991)

Kuvaus: Daisy Town. Rikollisten ja henkipattojen ikioma temmellyskenttä, jossa kunniallinen mies pääsee heti ja helposti hengestään. Kunniallisia naisia kaupungissa ei sitten olekaan. Tähän ruudinsavuiseen, ilmastoltaan hyvin lyijypitoiseen ja viskiltä vahvasti tuoksahtavaan paheiden pesään ratsastaa uljaalla ratsullaan Lucky Luke (Terence Hill), omaa varjoaankin nopeammin Coltinsa kotelostaan esiin vetävä sankarismies.

Lakia ja järjestystä suuresti arvostava Luke ei pidä siitä, mitä Daisy Townissa on meneillään. Niinpä hän päättääkin puuttua asiaan, nimittällä itsensä kaupungin tinanappia rinnuksissaan ylpeästi kantavaksi lainvalvojaksi. Eikä aikakaan, kun rauha jo palaakin takaisin ennen niin villin ja vallattoman Daisy Townin kaduille. Kunnes päivänä eräänä kaupunkiin saapuu ratsain vankilasta tilanpuutteen vuoksi pois potkitut Daltonin veljekset. Villin lännen rumin, inhoittavin, likaisin ja murhanhimoisin rosvokopla. Katalat mielessään Daltonit koittavat saada lähistöllä asustelevat intiaanit rikkomaan rauhansopimuksensa ja hyökkäämään Daisy Towniin. Se onkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä vastaansa Daltonit saavat Lucky Luken, kuudesti laukeavan Coltinsa sekä Jolly Jumperin (Roger Millerin ääni), kertaalleen potkaisevan hevosensa....

Tuomio: Morrisin ja Goscinnyn luoman sarjakuvallisen lännensankarin Lucky Luken live-action variaatio, joka kovasta yrityksestään huolimatta jää kuitenkin valitettavan keskiverroksi tuotokseksi.  Sarjakuvasta tuttuja vitsejä viljellään, mutta naurattivat siltikin paremmin sarjakuvassa. Tähän versioon niitä ei ole saatu toimimaan alkuunkaan. Terence Hill velmuilee Lukena, vastaten myös pätkän ohjauksesta, Roger Millerin äänellä varustetun Jolly Jumperin varastaessa koko shown. Siitä tuo toinen antamani tähti. Sai seurakseen yhden kauden mittaisen, samaa nimeä kantavan televisiosarjan 

Eye of the Tiger (1986)

Kuvaus: Buck Matthews (Gary Busey) on yhtäältä Vietnamin sodan veteraani ja toisaalta taasen entinen linnakundi (elokuvallisia kliseitä ei koskaan voi olla yhdelle hahmolle liikaa), jonka viimeisin tuomio tuli kuitenkin ehkä hieman liian heppoisin perustein. Voisipa jopa sanoa, että hänet passitettiin kiven sisään syyttömänä niihin tekoihin, joita hänen oikeudessa väitettiin tehneen. Elokuvalliset kliseet, you know.

Noh, vapaus koittaa viimein "Taalalle" ja mies suuntaakin tiensä heti takaisin kotikyläänsä, jossa hänen olisi tarkoitus aloittaa uusi elämä, vaimonsa Christien (Denise Galik) sekä pienen Jennifer (Judith Barsi) tyttärensä kera. Kotiin päästyään Buck kuitenkin pian huomaa, ettei kaikki ole enää niin kuin ennen. Kylä ja sen asukit elävät jatkuvan kauhun ja pelon vallassa. Tuhmia työkseen tekevä moottoripyöräjengi, Blade...

Ei, ei, ei... ei tuo Blade, vaan tämä (William Smithin esittämä) Blade.

Niin, siis kuten olin sanomassa tätä tuhmia tekevää moottoripyöräjengiä johtaa ilkeä Blade-niminen mies, jolla on (kuvassa näkymätön) takaraivoaan rumentava ja kaikin puolin tyhmän oloinen takatukka. Iltana eräänä rakennustyömäältä töistä kotiin matkaava Buck todistaa jengiläisten väkisinmakaamassa Dawnia (Kimberlin Brown), paikallista sisar hento valkoista. Buck puuttuu peliin, ajaen lava-autollaan pelehtivät pervertikot käpälämäkeen alta aikayksikön, pelastaen siten pulaan joutuneen hoitsun kohtalolta kamalalta. 

Baikkeri Blade pahoittaa luonnollisesti mielensä Buckin asioihinsa puuttumisesta. Yleisosastolle kirjoittelemisen sijasta Blade ottaa kovat keinot käyttöönsä, lähettäen uskolliset alamaisensa Matthewsin kämpille hulluina hilluskelemaan. Jopa siinä määrin, että kaiken sen tohinan keskellä Buckin vaimo saa väkivaltaisesti surmansa, tytär Jenniferin vaipuessa äitinsä murhan nähdessään shokin aiheuttamaan tiedottomuuden tilaan. 

Tapahtuneen vuoksi Buck kääntyy sheriffin (Seymour Cassel) puoleen, mutta turhaan, sillä tämä kieltäytyy tylysti auttamasta surunmurtamaa entistä linnakundia hädässään. Niinpä Buckille ei lopulta jää muuta vaihtoehtoa kuin ottaa oikeus omiin käsiinsä, sitä itselleen saadakseen. Buck ottaa yhteyttä Jamieen (Jorge Gil), Miamissa ison luokan pulverikauppaa pyörittävään huumeparoniin, joka on päähenkilöllemme yhden pystyssä henkensä vankilassa pelastamisesta. Jamie toimittaa Buckille pölykapseleihin asti aseistetun erikoismaasturin, joka saisi itsensä James Bondinkin vihertämään kateudesta. Tarvittavaa tulitukea Buck saa myös J.B. Deveraux'lta (Yaphet Kotto), vanhalta Vietnam-buddyltään, jolta häneltäkin löytyy roppakaupalla tarvittavaa tietotaitoa konnanketaleiden kurittamiseen. Koston hetki on koittanut.

Tuomio: Gary Busey koston enkulina! Kolme tähteä ja jatkoon. Lopun maastoautoränttätänttäily on täyttä A-Tiimiä ;D

Honeyboy (1982)

Kuvaus: Rico Ramirez (Erik Estrada) on nuori keskisarjan nyrkkeilijälupaus, joka asustaa yhdessä äitinsä Hortensian (Yvonne Wilder), siskonsa ja pikkuveljensä kanssa Etelä-Bronxin huonostoalueella. Isä Emiliokin (Hector Elizondo) löytyy, mutta välinsä ovat sen verran pahoin tulehtuneet, ettei Rico mielellään puhu hänestä, vaan valehtelee kysyjille sujuvasti pappansa kuolleen aikaa sitten jo pois. Totuuden ollessa kuitenkin jotakin aivan muuta.

Ottelutuntumaa ja menestystä Ricolta löytyy enimmäkseen amatöörikehistä. Tästä kiitos kuuluu valmentajalleen Nate Walkerille (James McEachin), jonka opein Ricosta on tullut lähes isänsä veroinen iskijä, ellei jopa parempikin. Rico on kuitenkin kärsimätön ja tahtoisi jo kovin päästä ottelemaan isosta rahasta, ja lopulta mestaruudesta Tiger Maddoxia (Jem Echollas) vastaan. Omasta mielestään Rico on valmis, mutta Nate on asiasta tästä ankarasti eriävää mieltä. Suutuspäissään Rico ottaa managerikseen kepulimaisen Frank Ingallsin (Robert Alan Browne), joka jo aiemminkin on lupaillut järjestää urakehitykseensä turhautuneelle pugilistilemme ne kuuluisat yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista. Kuten Judy Wellmannin (Morgan Fairchild), rautaisen ammattitaidon omaavan tiedottajan, joka ryhtyy markkinoimaan Ricoa Honeyboyna - haastajana kadulta. 

Hunajapojun ura jatkuu voitosta voittoon voitokkaana, vastustajien ja matsien kovetessa isku iskulta, urean noustessa ohessa alati korkeammalle otsaanlyöjämme sinertävien mustelmien sekä veristen ruhjeiden koristamassa päässä. Kunnes viimein koittaa se päivä, jolloin edessä on totuuden hetki - mestaruusottelu Tiger Maddoxia vastaan. Onko Honeyboy tosi haastaja vai onko taistelu vyöstä sittenkin ennalta sovittu suurten rahojen toivossa....

Tuomio: 

Deadly Intent (1988)

Kuvaus: Reppureissaaja ja osa-aika arkeologi Raymond Keaton (Lance Henriksen) varastaa Maya-intiaaneilta kallisarvoisen timantin, jonka sitten salakuljettaa muassaan kotiinsa Yhdysvaltoihin. Pian paluunsa jälkeen Keaton menettää henkensä jalokiveä itselleen havittelevan tahon toimesta. Timanttia tappajat eivät kuitenkaan löydä, sillä Keaton on ehtinyt kätkeä sen jemma-nimiseen paikkaan, jonka sijainnin mies harmittavasti vei mukanaan hautaan. Hengiltä ottajat ovat kuitenkin varmoja siitä, että Laura (Jill Eilbacher), leskeksi jäänyt vaimo, on hyvinkin tietoinen arvokiven olinpaikasta. Armoton ajojahti on valmis alkamaan...

Tuomio: Nimekkäällä kaastilla varustettu, kaikinpuolin umpitylsä trilleripökiöinti, joka kaikessa pitkäpiimäisyydessään toimii oivallisena unilääkkeenä kroonisesta unettomuudesta kärsiville. Yksikään hahmoista ei ole millään muotoa kiinnostava, eikä heidän välilleen liioin synny minkäänlaista jännitettä tai ylipäätään mitään muutakaan, mistä voisin tähän kohtaan hyvällä omallatunnolla kirjoittaa. Toiminnallinen reippailukin loistaa sekin lähes täysin poissaolollaan, joten jäljelle jää vain unissakävelyä muistuttavaa, koko vartaloa ansiokkaasti puuduttavaa haahuilua, jonka seuraamisen rinnalla maalin kuivuminenkin on Michael Bay elokuva. Yksi tähti, josta siinäkin on puolet liikaa.

He Was Mistaken for Dead. That Was Their Last Mistake

Jokunen VHS-löydös tähän väliin...

Vas. oik: Slaughter in San Francisco, Ride in a Pink Car

Vas. oik: Eye of the Eagle 2, National Lampoon's European Vacation

Päivän VHS-bongaus: Ninja Killer

Osui silmiini tänään kirpparilla poiketessani. Mielenkiintoinen yhdistelmä 70-luvun kung fu leffaa, johon on höysteeksi heitetty ripaus turkkilaisia elementtejä. Mukana menossa erinäisistä tuotannoista tuttuja naamoja, kuten Carter Wong (Big Trouble in Little China), Bolo Yeung (Enter the Dragon, Bloodsport) sekä Cuneyt Arkin (Turkish Star Wars).