Palataanpas vielä pikaisesti viimeaikaisten läpyskälöydösten pariin, sillä huomasin vasta äsken, että siitä edellisestä postauksesta jäi se kaikista tärkein uupumaan, eli The Last Dragon (Idän lohikäärme) vuodelta 1985.
Siinä missä ne edelliset esittelemäni levyt olivat järjestäen käytettyjä, poikkeaa tämä nyt esittelyssä oleva niistä siten, että tuon jouduin itselleni vartavasten suosikkidivarini kautta (heillä on paremmat kontaktit kuin minulla) itselleni uutena tilauttamaan. Sitä kun ei täällä meilläpäin pahemmin liikuksi oikeastaan missään julkaisumuodossa. Ei edes VHS:nä ole kohdalle osunut, vaikka niiden suhteen minulla väliin on hyvä flaksi käynytkin.
Vaan nyt löytyy tuokin, joten voin taas hetken hengähtää ennen kuin aloitan uuden metsästysreissun seuravaan kokoelmistani vielä uupuvan lätyn suhteen. Alustavasti näyttää siltä, että käytetyn löytäminen saattaa tälläkin kertaa osoittautua mahdottomaksi tehtäväksi, joten joutunen näillä näkyminen turvautumaan samaan taktiikkaan senkin leffan suhteen kuin Idän lohikäärmeenkin. Mistäkö elokuvasta mahtaa olla kyse? Noh... jaa mutta enpäs kerrokaan vielä. Saatte täältä lukea siitä sitten, kun sen jostakin vihdoin itselleni hankituksi saan.
Osui silmiini tänään kirpparilla poiketessani. Mielenkiintoinen yhdistelmä 70-luvun kung fu leffaa, johon on höysteeksi heitetty ripaus turkkilaisia elementtejä. Mukana menossa erinäisistä tuotannoista tuttuja naamoja, kuten Carter Wong (Big Trouble in Little China), Bolo Yeung (Enter the Dragon, Bloodsport) sekä Cuneyt Arkin (Turkish Star Wars).
Tuossa koitin kirjoitella sitä aiemmin lupaamaani arvostelua, mutta jotenkin en nyt sitten päässyt oikein sisään sen rustaamiseen. Niinpä jätin sen toistaiseksi hautumaan, korvaten sen postauksen tällä, jota nyt tässä juuri kirjoittelen. Juu, ei ole sama asia kuin arvostelu, vaan parempaan en tähän hätään pysty, joten saa luvan kelvata.
Kung Fu Collectionin löysin divarista tuossa taannoin. Nimensä veroisesti se pitää sisällään kymmenisen kappaletta kung fu elokuvia, joista lisää seuraavassa...
Kuvaus: Jenkkiläinen sota-alus saapuu Hongkongin satamaan, pudottaen ohessa kyydistä loman viettoon suuntaavat sillit Jimin sekä Dutchin. Hetikohta maihin noustuaan mainittu kaksikko ajautuu tahtomattaan ja pyytämättä vaikeuksiin, sillä paikallinen sormiaan (westsidestorymaisesti) napsutteleva ja naamioita kasvoillaan käyttävä jengi ympäröi upseerin sekä herrasmiehen turpakäräjät mielessään.
Sankarimme taitavat pelätyn kung fun salat varsin oivallisesti, mutta reipasta ylivoimaa vastaan taistellessa väsy iskee nopeasti, eikä aikaakaan kun kaksikkomme jää kovasta vastaanlaitosta huolimatta alakynteen. Mutta kun hätä on suurin, on pelastava enkelikin lähellä. Tällä kertaa enkeli ilmaantuu paikalle yksityisetsivä Horatio Limin hahmossa, jolta löytyy sen verran ruista ranteestaan ja ruutia potkuistaan, että tuhmat jengiläiset katsovat parhaakseen paeta paikalta hippulat vinkuen.
Myöhemmin taitavana taistelijana tunnettu Jim katoaa mystisesti jälkiä sen isommin jättämättä, löytyen lopulta tylysti murhattuna hotellihuoneestaan. Dutch ja Horatio lyöttäytyvät yksiin selvittääkseen kuka Jimin tappoi. Vauhdikas ja vaarojen täyttämä etsintäreissu johtaa Hongkongin rikosten kyllästämään alamaailmaan, ja sitä rautaisella otteellaan hallitsevan kiinalaisen mafian jäljille. Ohessa paljastuu vielä sekin, ettei Horatio ole mikään tavallinen privaatti dekkari, vaan hän omaa ainutlaatuisen aseen, jonka edessä vihollisen kuin vihollisen puntti alkaa väkisinkin tutisemaan. Viimeinen taisto hyvän ja pahan välillä on valmis alkamaan...
Tuomio: Kaikin puolin pökkelön kömpelö kasarikungfuilu, jolla elokuvallisia arvoja ei ole nimeksikään, mutta viihteellistä vastaavaa siltikin roppakaupalla vaikka muille jaettavaksi. Pölhöviihteen puolelle mennään siis jälleen kerran, eikä siinä mitään, sillä Kolme taistelijaa puolustaa mainiosti mainitun kategorian kunniaa kaiken sen puolentoista tunnin kestoaikansa ajan. Hieman hankalasti löydettävä tapaus, vaan jos kohdallenne reisuillanne vain osuu, niin suosittelen ostamaan leffan pois katseltavaksi. Tästä ei leffa enää huonomman hyväksi voi mennä... vai voiko sittenkin? (liitä tähän kohtaan dramaattista musiikkia).
Kannessa näkyvä Harvey Dent imitaattori ei esiinny
tässä elokuvassa, eikä liioin esiinny siinä luonnollisessa koossaan.
Kuvaus: Kiinassa raivoaa railakas ruttoepidemia, joka niittää populaa hengiltä kuin pipoa. Siinä missä rutto on sairaus, on aarnioyrtti lääke siihen. Tätä mainittua yrttiä viljelläänkin eräässä pienessä kiinalaiskylässä varsin menestyksekkäästi. Jopa siinä määrin, että huhu tästä ihmelääkkestä on kiirinyt myös nuljujen japanilaisten korviin, ja niinpä nousevan auringon maasta lähteekin liikenteeseen joukkio kovan luokan lähitaisteluexperttejä, tarkoituksenaan ottaa yrttiviljelmät väkivalloin haltuunsa. Se onkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä vastaansa keljuhkon katalat nipponin miehet saavat Jang Wu-dipin, pelätyn kung fun salat taitavan yksinäisen soturin, joka on valmis taistelemaan yrttitarhan puolesta viimeiseen mieheen saakka... Tuomio: Paljon nujakointia, juonta vain nimeksi ja kaiken kruununa kehnon karmeaa dubbausta. Eipä 70-luvun kung fu pätkältä enempää voi vaatia, joten kolme tähteä on tälle juuri sopiva määrä annettavaksi.
Kuvaus: Ihmis- ja huumausainekauppaa harjoittava saatananpalvojien kultti kidnappaa Hong Kongissa Toki Konuman (Chia Lin), vaikutusvaltaisen poliitikon tyttären ilkeän ja kieroon pahoin kasvaneen johtajansa Augustus Janicotin aka Warlockin (Bill Roy) käskystä. Näin siksi, että sillä kurin kuvioihin mukaan saadaan pelätyn kung fun taitaja, kivistä aitaa rikkova, lomalla oleva ja tennistä pelaava Robert Sand (Jim Kelly), nimikirjainyhdistelmähirviöorganisaatio D.R.A.G.O.N:in (Defense Reservy Agency Guardian of Nations) erikoisagentti, jonka naisystävä kidnapattu Toki sattuu olemaan.
Warlock on kuitenkin valmis vapauttamaan Tokin, mikäli hänelle luovutetaan uudenlaisen tuomionpäivän aseen valmistuskaava, jonka pohjalta tehdyllä vempeleellä olisi sitten niin hitsin kiva pelotella muuta maailmaa aina, kun tarve sitä vaatisi.
D.R.A.G.O.N. ei tunnetusti neuvottele halpahalli Bond konnien kanssa, joten ratkaisu pulmaan tähän on haettava toista kautta. Sand keskeyttää näin ollen lomansa, lähtien siltä seisomalta Tokin katalasti kaapanneiden konnan ketaleiden kannoille, seuraten jälkiä Hong Kongista Miamiin ja sitä kautta Kaliforniaan, saaden reissun päällä ollessaan vastaansa koko joukon tappavan kuolettavia vihulaisia, joiden ainoa tehtävä on ottaa Sand hengiltä keinoja kaihtamatta ja niitä säästämättä. Viimeinen taisto tullaan kuitenkin käymään Sandin ja Warlockin välillä. Vain toinen voi selvitä tästä taistosta hengissä maaliin...
Tuomio: Al Adamsonin (mm. Dracula vs. Frankenstein) ohjastama ja Enter the Dragonista tutuksi tulleen Jim Kellyn tähdittämä blaxploitaatio kung fuilu, johon on lisukkeeksi sekoitettu ruokalusikallinen Bond henkeä. On maailmanmatkailua, päästään vialla oleva pahis, joka halajaa maailmaa valtansa alle, on erikoisvarustein varustettu auto, selkäreppuraketti tyyliin Pallosalama ja nicknackmäisiä henchmaneja ruoskineen. Kauniita naisia tietenkin ja sitten siellä oli vielä tämä...
Hetken mielenhäiriössä ehdin jo kuvitella, että Bondin gun barrel introahan se sieltä nyt pukkaa, mutta ei sittenkään. Autojen valoja ne vain lopulta olivatkin. Bond vaikutteiden lisäksi mallia on otettu myös Enter the Dragonista, sillä tiettyjä juonellisia yhtäläisyyksiä löytyy, jos sellaisia jaksaa vain huomailla. Mutta joo. Se niistä viittauksista, sillä nyt lienee oikea aika julistaa lopullinen tuomio Black Samurain suhteen. Tähtimäärineen kaikkineen. Kyseessä on kaikin puolin kömpelö ja kamalan kökköinen tekele, jolle meikän pitäisi tässä kohdin heristää nyrkkiä ja toitottaa moinen roska alimpaan mahdolliseen helvettiin. Vaan en minä pysty millään muotoa olemaan tälle pätkälle vihainen, sillä kaikesta pökiömäisyydestään huolimatta tulin viihtyneeksi vallan mainiosti sen parissa. Jim Kelly potkii huonosti jälkiäänitettyjä pahiksia tasokkaasti persuksille, pelastaa maailman varmalta tuholta, ja saa tyttönsäkin lopulta takaisin. Ei ehkä yhtä sulavasti kuin joku 007 sen tekee, mutta tekee kuitenkin, joten pakkohan Mustalle Samuraille kolme tähteä sen vuoksi antaa. Ja tästä päätöksestä ei voi muuten sitten valittaa mihinkään, joten turha edes yrittää.
Pohjautuu Marc Oldenin samaa nimeä kantavaan kahdeksan kirjaa sisältävään kirjasarjaan, joita en ole lukenut, mutta mieluusti niin tekisin, jos niitä jostakin vain käsiini saisin. Lieneekö täällä Suomessa niitä edes julkaistu? Jos joku tietää, niin kommenttia asian tiimoilta tulemaan vaan. Näyttäisi myös siltä, että Black Samurai olisi saamassa piakkoin oman televisiosarjansa, mikäli Varietyn artikkelia on yhtään uskominen. Ja miksi emme uskoisi, sillä onhan sen totta oltava, kun kerran nettiinkin on laitettu.
Jameksen Bondista vielä sen verran, että naapuriblogin ....noirilla on Bond arvostelumaratooni meneillään. Käykääs vilkasemassa pois kuleksimasta tästä...
Kuvaus: Pelätyn kung-fun taitaja Minute Fong (Wang Li Pang) on häikäilemätön palkkatappaja, joka ottaa kohteensa hengiltä samaisessa ajassa kuin Memphis Raines puhaltaa kallisarvoisen ja tuulen nopean urheiluauton. Aikansa ihmisiä minuutin sisään listittyään Fong kuitenkin havahtuu pohtimaan elämänsä syvintä tarkoitusta ja mahdollista eläköitymistä valitsemaltaan alalta.
Mestarinsa Chou Jan Tung (Leung Kar Yan) passittaa Fongin viimeiselle keikalleen erääseen pikkukylään, jossa hänen tulisi ottaa hengiltä Lai niminen mies. Se onkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä suurintaa osaa kylän miespuolisista asukkaista on siunattu mainitulla nimellä, joten Fongin on oltava äärimmäisen tarkkana, ettei vahingossa mene ja tapa väärää heppulia. Siitä kun ei hyvä nimittäin heiluisi.
Kylään asumaan asetuttuaan Fong tutustuu ilkikuriseen pojankoltiaiseen, joka niin kovin haluaisi oppia taitamaan pelätyn kung-fun salat. Aikansa kärtettyään poika saa lopulta tahtonsa läpi, ja Fong ryhtyy opettamaan tälle taistelutaitoja tarvittavia. Ohessa Fong tutustuu myös pojan äitiin, johon tottakait rakastuu ensisilmäyksellä, että myöskin pojan isoisään, Laihin, joka sattuu samalla olemaan juuri se Lai, jonka Fongin pitäisi minuutin sisällä poistaa päiviltään. Fong on näin ollessa pakotettu tekemään valintansa uusioperheensä ja häikäilemättömän mestarinsa välillä...
Tuomio: Sujuvahkolla hojohojoilulla, mutta vähemmän taidokkaalla juonenkuljetuksella valjastettu toimintaspektaakkeli, jossa dubbaus on tuttuun tapaa kehnoa, äänitehosteet naurettavia ja näyttelemisen jalo taito täysin tuntematon tekijä. Kaikesta huolimatta siltikin kohtuullisen viihdyttävä tuotos, vaikka parantamisen varaa tässäkin olisi kyllä ollut. Idea taskunauriilla varustetusta, aikaa itseltään tappamispuuhasteluissa aikaa ottavasta palkkamurhaajasta on kuitenkin mielestäni aikasta mainio, ja ihmettelenkin ettei sitä ole apinoitu enemmältikin. Ja jos mahdollisesti on, niin on mennyt kyllä meikältä sitten onnistuneesti ohi semmottiset apinoinnit.
Laitetaas tähän kohtaan ne loputkin hankintani, jotta päästään niistäkin sillä kurin eroon. Hieman ovat tunnelmallisen tummahkoja nuo ottamani kuvat, mutta laiska kun olen, niin en niitä rupea uudestaankaan enää napsimaan. Koittakaa saada selvää...
Tähän väliin lienee syytä ottaa pikainen katsahdus viimeaikaisiin hankintoihin. Niin leffa, kuin myös kirjallisiin sellaisiin. Arvosteluja odotteleville on syytä mainita se, että niitäkin on piakkoin tuloillaan. Viettänyt viimeaikoina enimmäkseen aikaa kirjallisuuden parissa, eli sain sen Hohdon vihdoinkin luetuksi, aloittaen heti perään jatko-osan, eli Tohtori Unen lukemisen. Leffat ovat siten jääneet hieman taka-alalle, mutta kohtapuoliin palailen taasen niidenkin pariin. Varsinkin kun jokunen hankintakin on tosiaan tullut tässä tehtyä. Niistä lisää seuraavassa...
Tullut tässä viikon sisällä muutama leffa katsottua. Ovat tosin kaikki olleet sellaisia tapauksia, joista en pahemmin viitsi arvosteluja tänne kirjoitella, joten heitänpä niistä kehikkoon pienimuotoisen listauksen niistä kommentteineen päivineen.
A Good Man (2014): Pullataikinaksi paisuneen Steven Seagalin tähdittämä Direct to Video toimintaräpellys, joka nimensä perusteella mainostaa Seagalia hyväksi mieheksi. Noh, leffa itsessään on täyttä kökköä, eikä se Seagalin mainekaan ole niin puhtoinen, että häntä voisi hyväksi mieheksi sen kummemmin tituleerata. Jatko-osa vuonna 2013 ilmestyneelle Force of Executionille.
War Pigs(2015): Toisen maailmansodan tuoksinaan ajallisesti sijoittuva pienibudjettinen Dirty Dozen variaatio, jossa joukko-osastonsa mokansa vuoksi menettänyt kapteeni Jack Wosick (Luke Goss) saa komennettavakseen rykelmän niskurointiin ja rettelöintiin syyllistyneitä solttuja, tehtävänään ottaa selvää Hitlerin uuden superaseen olemassa olosta. Dolph Lundgren näyttelee mukaalaislegionaassa koulutuksensa saanutta fransmannia, joka lyöttäytyy joukkoon mukaan. Mickey Rourke puolestaan näyttää naamaltaan entistä oudomman näköiseltä. Ei kovin kaksinen tapaus, jos nyt ei aivan täys susikaan.
Charleston (1977): Parrakkaan ison miekkosen, eli Bud Spencerin tähdittämä veijarihuijarikomedia, jossa tylsiä hetkiä on liiaksi pitääkseen katsojansa mielenkiinnon loppuun asti yllä. Myös Spencerille ominaiset turpakäräjät uupuvat tästä pätkästä lähes tyystin, joka sekin lisää pettymyksen määrää entisestään.
The Black Hole (1979): Disneyn tuottama avaruusseikkailu, joka nimekkäästä kastistaan huolimatta jää tarinaltaan varsin valjuksi katselukokemukseksi. Leffan loppukin on sitä luokkaa hämmentävä tapaus, etten vieläkään ole aivan satavarma, mitä sillä loppujen lopuksi yritettiin viestittää. Vaan liekö sillä sitten niin väliäkään. Leffassa esiintyvät robotit ovat cooleja, etenkin pahisrobo Maximilian, jonka täyttä iiveliä uhkuvan olemuksen voitta havaita yllä näkyvän julisteen oikeassa nurkkauksessa.
Hitman: Agent 47 (2015): Joo-o. Olihan se.... olihan se elokuva... tämäkin... kai...
Ei kunnioita alkuperäismateriaalia tippaakaan, paitsi nimensä ja Agentti 47 ulkoisen olemuksen puolesta. On viivakoodi niskassa, tumma puku ja punainen kraka. Siinä se. Hitman-pelit eivät perustu silmittömään räiskintään, vaan varjoissa hiippailuun, valeasujen käyttöön, ja palkkamurhan kohteeksi valittujen henkilöiden hengiltä hiljaisuudessa ottamiseen. Että jos nyt siellä Hollywoodissa vielä kertaalleen yritätte tehdä Hitmanista leffaa, niin kokeilkaapas vaihteen vuoksi tehdä se niin, kuin peleissäkin. Ei sen nyt niin vaikeata olla pitäisi...
Tästä se taas lähtee, eli otetaanpas pienoinen katsaus viime vuoden lopun elokuvallisiin löytöihin. Ei mitään maata mullistavia hankintoja, mutta kohtuullisen hyviä kuitenkin...
