Ride in a Pink Car (1974)

Kuvaus: Gid Barker (Glenn Corbett) palaa takaisin kotikonnuilleen Bentoniin, Floridaan, mesottuaan sitä ennen kaksi viimeistä vuotta Vietnamin viidakoissa. Vastaanottonsa on kaikkea muuta kuin ystävällinen, sillä asukkaat ovat pitäneet Gidiä jo aikaa sitten tyhjää potkaisseena. Kyläpahasensakin on jotenkin kummassa päätynyt roistomaisten ihmisten hallintaan. Eikä siinäkään vielä kaikki, sillä käy ilmi, että vaimonsa Sheryl (Ivy Jones) on mennyt Gidin poissa ollessa nainut tämän veljen, Frankin (Edward Faulkner). Kovin hyvin eivät pullat siis ole uunissa Gidin kannalta, mutta asiat voisivat toki olla huonomminkin... 

....ja kohtalon oikusta pian ne sitä ovatkin. Gid nimittäin ajautuu nopeasti nokkapokkasille entisten ystävien ja kylänmiesten kanssa, ampuen vahingossa hengiltä Jeff Richmanin (Morgan Woodward) pojan Buckin (Minor Mustain). Muut ovat tapahtuneesta luonnollisesti kärmeissään, haluten hirttää Gidin kostoksi pois päiviltään siltä seisomalta. Gid ei moiseen aio suostua, vaan ottaa vaaleanpunaisen ajoneuvon luvattomasti käyttöönsä pakomatkaansa silmälläpitäen. Seurakseen Gid nappaa entisen vaimonsa Sherylin sekä kaverinsa Rain 'Rainy' Eaglenin (Erni Benet), ilkeiden kyläläisten krooniseksi silmätikuksi tahtomattaan päätyneen natiivin amerikkailaisen. Hippulat vinkuen kolmikko katoaa mutkaista tietä näkymättömiin, armoton lynkkauspoppoo tiukasti kannoillaan....

Tuomio: Tutunoloisella tarinankaarella varustettu toimintadraama, joka kovasta yrityksestään huolimatta jää kuitenkin lopulta harmittavan valjuksi katsomiskokemukseksi. Paikoin jopa tylsäksikin, ja sellainen ei ole koskaan hyväksi tämän tyyppisissä tuotoksissa. Toiminnallisesti kuolleita hetkiä on siis jokunen liialti, eikä draamapuolikaan aina pelaa ihan siten, kuin tekijät sen ehkä alunperin halusivat toimivan. Harmi sinänsä, sillä muutamia juttuja uudelleen miettimällä ja yksityiskohtia puhtaammaksi hiomalla Takaa-ajosta olisi hyvinkin voinut tulla yksi 70-luvun klassikkopätkistä, jonka tuoksinassa pelti rytisee, ruuti on kuivaa ja kyyti kylmää. Tällaisenaan se ei sitä valitettavasti ole, vaan se on kaikessaan helposti unohduksiin painuva tuotos, jolle kaksi tähteä on juuri oikea määrä annettavaksi.

Night Creature (1978) aka Out of the Darkness aka Devil Cat aka Fear

Kuvaus: Kuuluisa kirjailija Axel MacGregor (Donald Pleasence) aikoo ottaa hengiltä mustan pantterin, jonka hän on tuottanut Thaimaassa sijaitsevalle yksityissaarelleen. Näin siksi, että mainittu kissapeto tappoi ennen elokuvaa surutta useita ihimisiä, teloen hänet jalaltaan vialliseksi viimekohtaamisellaan. Koston aika on viimein koittanut.

Aseenaan Axelilla on luotettavaksi luokittelemansa kivääri ja yhdeksän siihen sopivaa luotia. Yksi kutakin tappajakatin henkeä kohdin. Axelin metsäsyssessio kuitenkin mutkistuu, kun saarelle häntä katsomaan saapuvat tyttärensä Georgia (Jennifer Rhodes) ja Lesly (Nancy Kwan) sekä Georgian oma tytär Peggy (Leslie Fine). Matkanjohtajanan kolmikolla on Ross (Ross Hagen), joka fanittaa ankarasti Alexin kirjallisia tuotoksia.

Yön pimeydessä Georgia joutuu pantterin hyökkäyksen kohteeksi, kohtalokkain seurauksin. Tyttärensä Peggy onnistuu pakenemaan paikalta, löytämättä tietään kuitenkaan takaisin Axeln asumukselle. Tyttärentyttärensä pelastaakseen Axel laatii tarkoin pohditun suunnitelman pantterin tuhoamiseksi. Toimiiko suunnitelma vai onko kissaeläin sittenkin lopulta viekkaampi?

Tuomio: Tylsähkö ja pitkäveteinen animal attack elokuva, joka keskittyy enimmältä ajaltaan tuhlaamaan katsojansa aikaa ja ajamaan tämän väkisinkin unten maille sitä katsoessa. Alussa menneitä tapahtumia kertova kertojaääni kävi sekin hieman hermoille. Nekin hetket olisi voinut kertoa näyttelijöitä käyttäen näyteltynä, välillään käytävän dialogin kautta. 

Ehkä isoin pettymys tämän leffan kohdalla itselleni oli kuitenkin lopulta se, että päästään pahoin vialla kissapeto ei raatele ihmispoloja hengiltä juuri lainkaan. Yhden kerran isommin sen hyökätessä Georgian kimppuun ja siinä kaikki. Bläh!

Donald Pleasencekin tuntui hänkin olevan täysin väärässä roolissa, sillä hän ei varsinaisesti ole koskaan ollut mikään macho miehen (jollaisena hahmonsa tässä esitellään) perikuva, eikä hän liioin ole sitä tässäkään. Kaksi tähteä, kun en voi asteikkoni vuoksi puoltatoistakaan antaa, vaikka mieleni niin kovin tekisi.

Traileri: Joker (2019)

Joker (2019) posteri

Tiiseri: Deadwood - The Movie (2019)

Traileri: Once Upon a Time In Hollywood (2019)

Traileri: Cobra Kai (2019) Season 2

Honeyboy (1982)

Kuvaus: Rico Ramirez (Erik Estrada) on nuori keskisarjan nyrkkeilijälupaus, joka asustaa yhdessä äitinsä Hortensian (Yvonne Wilder), siskonsa ja pikkuveljensä kanssa Etelä-Bronxin huonostoalueella. Isä Emiliokin (Hector Elizondo) löytyy, mutta välinsä ovat sen verran pahoin tulehtuneet, ettei Rico mielellään puhu hänestä, vaan valehtelee kysyjille sujuvasti pappansa kuolleen aikaa sitten jo pois. Totuuden ollessa kuitenkin jotakin aivan muuta.

Ottelutuntumaa ja menestystä Ricolta löytyy enimmäkseen amatöörikehistä. Tästä kiitos kuuluu valmentajalleen Nate Walkerille (James McEachin), jonka opein Ricosta on tullut lähes isänsä veroinen iskijä, ellei jopa parempikin. Rico on kuitenkin kärsimätön ja tahtoisi jo kovin päästä ottelemaan isosta rahasta, ja lopulta mestaruudesta Tiger Maddoxia (Jem Echollas) vastaan. Omasta mielestään Rico on valmis, mutta Nate on asiasta tästä ankarasti eriävää mieltä. Suutuspäissään Rico ottaa managerikseen kepulimaisen Frank Ingallsin (Robert Alan Browne), joka jo aiemminkin on lupaillut järjestää urakehitykseensä turhautuneelle pugilistilemme ne kuuluisat yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista. Kuten Judy Wellmannin (Morgan Fairchild), rautaisen ammattitaidon omaavan tiedottajan, joka ryhtyy markkinoimaan Ricoa Honeyboyna - haastajana kadulta. 

Hunajapojun ura jatkuu voitosta voittoon voitokkaana, vastustajien ja matsien kovetessa isku iskulta, urean noustessa ohessa alati korkeammalle otsaanlyöjämme sinertävien mustelmien sekä veristen ruhjeiden koristamassa päässä. Kunnes viimein koittaa se päivä, jolloin edessä on totuuden hetki - mestaruusottelu Tiger Maddoxia vastaan. Onko Honeyboy tosi haastaja vai onko taistelu vyöstä sittenkin ennalta sovittu suurten rahojen toivossa....

Tuomio: 

Angels of the City (1989)

Kuvaus: Collegessa opiskelevat Catherine (Kelly Calindo) sekä paras ystävänsä Wendy (Cynthia Cheston) halajavat kumpainenkin saman osakunnan jäsenittäriksi. Sisään päästäkseen heidän on kuitenkin ensin suoritettava vihkimisrituaali, jonka tehtävän kuvaan kuuluu postaaminen Hollywood Boulevardilla maksullisiksi naisiksi sonnustautuneina. Seksinnälkäisten miesten kanssa makaaminen on kumpaiseltakin kuitenkin ehdottoman kiellettyä, koska koulun säännöstö niin pykälikössään sanoo.

Kadulle päästyään Catherine ja Wendy sotkeutuvat tahtomattaan kulmakunnilla omaa valtataisteluaan käyvien parittajien keskinäiseen sotaan, jonka tuoksinassa tuliaseet laulavat armoa antamatta, ruumiiden koostuessa enimmäkseen laskuunsa työskentelevistä ilotytöistä. Kimaltavat valot, samppanja, loputon seksin ja huumeiden tarjonta saa kiltin tytön pään helposti sekoamaan. Rahassa kylpevä, vaarojen täyttämä prostituution maailma onkin siksi kaikkea muuta, kuin paras paikka opintojen aloittelemiseen. Catherine ja Wendy ovat kuitenkin päättäneet selvitä koettelemuksestaan hengissä, vaikka sitten henki heiltä menisi sitä yrittäessä. Kaupungin enkeleitä kun ovat.

Tuomio: Pöljähkön kömpelö Pepin/Merhi tuotos, joka ansiokkaasti sotkee sisäänsä niin monta eri lajityyppiä, että se ei itsekään oikein tunnu tietävän, mikä hitto sen oikeasti lopulta pitäisi olla. Pahinta kaikessa tässä sekametelisoppailussa on kuitenkin se, ettei elokuva onnistu vakuuttamaan yhdelläkään noista monista rintamistaan, jääden siten kokonaisuutena täydellisen epätäydelliseksi Frankensteinin monsteriksi, joka olisi ollut syytä tappaa tulella jo ennen ulos pykäämistään. Yksi tähti ja siinäkin on jälleen kerran puolet liikaa.

Vader Episode 1: Shards of the Past - A Star Wars Theory Fan Film

Phantom of the Paradise (1974)

Kuvaus: Winslow Leach (William Finley) on huippulahjakas säveltäjä, jolla on omat suuret suunnitelmansa musiikkillisen uransa suhteen. Swan (Paul Williams) on puolestaan niljakkaan oloinen, sielultaan sysimusta levytuottaja, jolla hänelläkin omat suunnitelmansa Leachin suhteen. Hän nimittäin aikoo tylysti varastaa Leachin vaivalla ja tuskalla säveltämän kantaatin, käyttääkseen sitä vetonaulana The Paradisen, uuden uutukaisen rock-palatsinsa hulppeissa avajaisissa. 

Leach ei pidä Swanin ajatuksesta sitten niin pätkääkään, koettaen parhaan kykynsä mukaan estää törkymöykkymogulia katalahkon suunnitelmansa toteuttamisessa. Huonostihan siinä käy, sillä kesken kaiken kapinan Leach päätyy syyttä suotta huumerikoksesta tiilenpäitä tutkimaan. Vankilan muurit eivät kuitenkaan kykene pidättelemään Leachia, vaan hänen onnistuu paeta takaisin ulkomaailmaan vain loukkaantuakseen kasvoiltaan niin kovin pahoin. Runneltuine kasvoineen Leach löytää itselleen täydellisen piilopaikan Swanin palatsista, piilottaen rujon ulkonäkönsä pelkoa herättävän naamion taa, ryhtyen ankarasti "kummittelemaan" kaikille niille, jotka häntä vastaan aiemmin menivät rikkomaan. The Phantom of the Op... eh... Paradise is here....

Tuomio: Kulttimainetta nauttiva, tasapainottomuudesta koko kestonsa ajan kärsivä rock-ooppera, jota ei välttämättä heti oivalla hieman toisenlaisista elokuvista tutuksi myöhemmin tulleen Brian De Palman ohjaustyöksi. Kuultava musiikki potkii menemään mukavasti, eikä visuaalisesta ilmeestäkään löydy liiemmin valittamisen aihetta. Jopa Paul Williams oli tässä hyvä, vaikka toikin olemuksellaan jossain määrin mieleen erään sinisiä silmälaseja käyttävän kansanmuusikkomme. No joo, ei siitä sen enempää, Turhana tietona voisi tähän loppuun mainita vielä vaikkapa sen, että alussa kuultavana kertojaääneenä kuullaan itse Rod Serlingiä, joka parhaiten tunnetaan The Twilight Zonen sekä Night Galleryn isäntähahmona. 

Creed II (2018) "Rocky Vs Ivan Drago" Featurette

Lokakuu kuuluu kauhulle: Sender (1982) aka The Sender

Kuvaus: Nuorehko miehen alku (Zeljko Ivanek) päättää päivänä eräänä päättää päivänsä hukuttautumalla lähistöllä olevaan vesistöön. Yritys kuitenkin epäonnistuu surkeasti ja niinpä kaverin tie vie kiireen vilkkaa paikallisen mielisairalaan seinien sisään. Suljetulla osastolla ollessaan käy ilmi, että pieleen mennyt suicide solutioninsa on mitä ilmeisemmin vienyt häneltä muistin siinä määrin, että nimikin on päässyt siten tyystin unohtumaan. Hoitavan henkilökunnan keskuudessa mies tunnetaankin paremmin lempinimellä Nimetön 83. 

Ihmismielen saloja työkseen tutkiva tohtori Gail Farmer (Kathryn Harrold) ottaa Nimetön 83:sen hellään huomaansa, selvittääkseen mitä mystisen potilaansa pään sisällä on meneillään. Se osoittautuu piakkoin virheeksi, sillä kuuppatohtorimme saa hetikohta nähtäväkseen painajaismaisia kuvajaisia, jotka kauhuntäytteisyydestään huolimatta tuntuvat täydeltä todelta, mutta ihan varmaksi ei kuitenkaan pysty sanomaan. Eikä Farmer suinkaan ole ainoa, joka näitä näkyjä näkee. Muut osastolla olevat potilaat saavat hekin selkäpiitä karmivia maistiaisia näistä kammottavista visioista, joille ei tunnu löytyvän mitään järjellistä selitystä. 

Farmer ei kuitenkaan anna periksi, vaan jatkaa sinnikkäästi tutkimuksiaan. Pian käy ilmi, että mieltä järkyttävät kuvat ovat lähtöisin telepaattisin kyvyin varustetun potilaansa, Nimetön 83:sen, sairaalloisen mielen syövereistä, joita mies sitten levittää muiden nähtäväksi ollessaan itse unten mailla. Farmer havaitsee ohessa myös senkin, että näkyjen ymmärtäminen on avain muistinsa menettäneen miehen menneisyyden oven avaamisen, jonka takaa löytyy karmaisevan kammottava salaisuus...

Tuomio: Hidastempoinen, paikoin ehkä hieman sekavahkon oloinen kauhutrilleri, jossa todellisuuden ja kauhufantasian rajat hämärtyvät lopulta yllättävän tehokkaissa merkeissä, Kolmen tähden arvoinen pätkä, jolla on hyvä avata tämän vuotinen teemakuukausi Lokakuu kuuluu kauhulle.

On the Line (1997) aka Hard Limit

Kuvaus: Seksuaalirikoksia työkseen setvivä Jean Martin (Linda Hamilton) saa päivänä eräänä tarpeekseen erinäisten hyypiöiden ja pervertikkojen kanssa vekslaamisesta. Hermonsa täysin  menettäneenä Martin anoo kapteeniltaan pikaista siirtoa ryöstö- ja murhaosastolle, siinä toivossa, että saavuttaisi siellä ollessaan järkkyneelle mielelleen kipeästi tarvitsemansa mielenrauhan. Päällikkö hyväksyy siirron, varoittaen samalla Martinia, että hän tulisi olemaan ainoa naispuoleinen sukankuluttuja miesvaltaisessa yksikössä, jota rikosetsivä Dan Collins (Jeff Fahey) johtaa omalla rehvakkaalla tyylillään. Olonsa kun saattaisi tuntua hyvinkin orvolta siinä porukassa. 

Samaan aikaan toisaalla pankkeja ryöstelevä nuorisojengi pitää kaupunkia yhtäältä pilkkanaan ja toisaalta selkäpiitä karmivan kauhun vallassa. Martin joutuukin heti tositoimiin uusien työkaveriensa kera, sillä ryöstöaalto olisi hyvä saada taltutetuksi ennen kuin se olisi jo liian myöhäistä. Menneisyyden haamut saapuvat nekin kummittelemaan Martinille. Ennen siirtoaan tutkimastaan raiskaustapauksesta on nyt tullut murha, ja veriteon suorittaja olisi kiva kerätä talteen mitä vikkelämmin, sen parempi. Helppoa se ei tulisi olemaan, mutta ei sen sitä olla pitäisikään...

Tuomio: Televisiolle tehtyä perusrikosdraamaa, joka sisältönsä puolesta ei eroa edukseen niistä miljoonasta muusta vastaavanlaisesta tuotoksesta. Kertakäyttöistä, helppoa katsottavaa ja sen jälkeen nopeasti unohduksiin painuvaa matskua tässä siis toisin sanoen tarjoillaan. Kahden tähden arvoisesti jälleen kerran. 

Skeletons (1997)

"You cannot hide from an AK-47 

that's been blessed by The Lord" 

                   - Reverend Carlyle

Kuvaus: Sydänkohtauksesta toipuva journalisti Peter Crane (Ron Silver) saa tarpeekseen New York Cityn hektisestä elämänmenosta, päättäen muuttaa vaimonsa Heatherin (Dee Wallace) ja poikansa Zachin (Kyle Howard) kanssa Mainen osavaltiossa sijaitsevan Saugatuckin rauhaisan idylliseen pikkukaupunkiin.

Aluksi kaikki näyttää päällisin puolin hyvältä. Paikalliset asukit ovat ystävällisiä, ja ottavat Peterin perheineen lämpimästi hellään huomaansa. Aurinko paistaa, elämä hymyilee ja leipäkin maistuu taas oikealta leivältä. Harmi vain, että iloa tuota ei kestä kuin sen pienen hetkisen verran. Iltana eräänä Peter saa odottamattoman vieraan Sarah Nortonin (Carroll Baker), vanhemman rouvashenkilön muodossa. Rouva Norton on huolissaan poikansa Jimin (Dennis Christopher) puolesta, sillä hänet on viskattu tylysti kalterien taa miesystävänsä Chris Makonin (Thomas Wilson Brown) murhasta. Sarah uskoo vakaasti poikansa olevan syytön, pyytäen Peteriä tekemään Jimistä jutun lehteen, ja siinä ohessa selvittämään kuka oikeasti murhasi Chrisin. Kun Peter sitten syventyy asiaan tarkemmin, hän huomaa kyläläisten yllättäen kääntyneen itseään ja perhettään vastaan. Asukkaat kun eivät selvästikään pidä siitä, että heidän asioitaan ruvetaan noin vain tonkimaan, ja ovatkin siten valmiita tekemään kaikkensa estääkseen Peteriä saamasta juttuaan valmiiksi. Peter ei aio kuitenkaan antaa periksi, vaan jatkaa kaikesta huolimatta tutkimuksiaan, paljastaakseen kammottavan salaisuuden, jota Saugatuckin asukkaat ovat varjelleet ulkopuolisilta yli sadan vuoden ajan.

Tuomio: Nimekkäällä poppoolla varustettu, mutta siltikin auttamattoman keskinkertainen televisiojännäri, jossa ideansa puolesta olisi ollut varaa huomattavasti huikeampiinkin virityksiin kuin mitä tässä lopulta ulos annettiin. Onhan tarinassa tässä toki sanomaa erilaisuudesta ja siitä miten  erilaisuutta yli kaiken vierastavat ihmiset siihen suhtautuvat. Se viesti valitettavasti vain hukkuu kehnon toteutuksen alle. Edustaa olemassa olollaan roskaleffoistaan kaikelle kansalle tutuksi tulleen David DeCoteaun paremman puoleista tuotantoa. Ei paljon, mutta hivenen verran kuitenkin. Ennen tähtien antamista voisin tähän loppuun vielä turhana tietona mainita sen, että alunperin tämä pätkä oli tarkoitettu Ken Russellin ohjattavaksi. Mies kuitenkin ajautui sanalliseen harkkaan tuottajina toimivien Jordan Belfortin ja (krediitittömäksi jäävän) Charles Bandin kanssa, josta syystä Russell sai lähteä, ja tilalle tuotiin David DeCoteau, jonka leffahistoriikki on enintäänkin roskainen. Kaksi tähteä annoin, kun en puoltatoista antaa voinut.

St. Vincent (2014)

Kuvaus: Vincent McKenna (Bill Murray) on kiukkua täynnä oleva Vietnamin sodan veteraani, joka kuluttaa päivänsä pääasiallisesti muita ihmisiä vältellen, ryypäten sekä laukkaradalla siellä kilpaa kirmaavien hevosten puolesta vetoja lyöden. Eristäytyneisyydestään huolimatta Vincent ei silti ole ypösen yksin, sillä kumppaninaan hänellä on Felix niminen katti, jolle ruoaksi kelpaa vain ja ainoastaan se paras ja mahdollinen. Ihmissuhdekin häneltä hieman yllättäen löytyy, mutta rakkauden sijasta se suhde pohjautuu puhtaasti liiketalouteen. Luonaan nimittäin vierailee lähes päivittäin viimeisillään raskaana oleva venäläisilotyttö, Daka (Naomi Watts), joka maailman vanhimman ammatin harjoittamisen ohella työskentelee myös eksoottisena tanssijattarena läheisellä yöklubilla.

Vincentin hedonistinen elämäntyyli kokee kuitenkin todellisen muodonmuutoksen, kun hän päivänä eräänä joutuu vastahakoisesti katsomaan naapuriin vastikään muuttaneen Oliver (Jaeden Lieberher) pojan perään, yksinhuoltajaäitinsä Maggien (Melissa McCarthy) ylitöiden vuoksi. Pientä rahallista korvausta vastaan, kuinkas muutoinkaan. Vincentin vähintäänkin omalaatuiset elämänohjeet ja selviytymisneuvot avaavat Oliverille täysin uuden maailman ja sytyttääpä pojan aito innostus pilkkeen lopulta myös äreän veteraaninkin silmäkulmaan.

Tuomio: Nythän on niin, että tarinnallisesti St. Vincent ei millään muotoa ole mitenkään sieltä originellimasta päästä, sillä onhan näitä kärttyisiä vanhoja ukkoja kasvutarinoineen nähty viime vuosina muissakin tuotannoissa, kuten esimerkiksi vaikkapa Clint Eastwoodin Gran Torinossa. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että St. Vincent olisi mitenkään huono elokuva. Ei todellakaan, vaan pikemminkin päin vastoin. Kokonaiskuvaa ajatellen se on yhtäältä niin koskettava kuin myös hauskakin, eli kuten jostakin muualta luin charmikkaampi variaatio Gran Torinosta.

Bill Murray tekee tässä pätkässä jälleen yhden takuuvarman roolisuorituksen känkkäränkkäisenä Vincentinä, ja vieläpä sellaisella helppoudella, että jäin väkisinkin väliin miettimään mihin Murray loppuu ja mistä roolihahmo alkaa. Nuorta Oliveria näyttelevä Jaeden Lieberher onnistuu hänkin roolissaan hyvin, eikä missään vaiheessa saanut minua ulosannillaan ärsyyntymään, mikä sekin on hyvä merkki se. Sitten siellä on vielä Melissa McCarthy, joka on tällä kertaa heittänyt  hössötyskomedioinnin hetkellisesti syrjään, tehden vaihteen vuoksi jotakin astetta vakavampaa. Mukavaa vaihtelua, jota soisin Melissalta näkeväni tulevaisuudessa enemmältikin, vaikken nyt varsinaisesti mikään megafaninsa olekaan. 

Weather Wars (2011) aka Storm War

Kuvaus: Veljekset David (Jason London) sekä Jacob Grange (Wes Brown) ovat kumpainenkin kovan paikan edessä. Tiedemies ja ilmastontutkija isänsä Marcus (Stacy Keach) on nimittäin kadottanut sen viimeisenkin Muumin laaksosta, janoten veristä kostoa Washingtonissa politikoivalle senaattori Aldrichille (Lance E. Nichols) ja vähän muillekin. Näin siksi, että juuri Aldrich oli se, joka hyllytti Marcuksen elämäntyönsä parista, eli kehittelemästä säätilan muutoksiin pohjautuvaa asetta, jota sitten käyttää mahdollisia (miksei mahdottomiakin) vihollisia vastaan. Marcus otti uutisen potkuistaan vastaan yllättävän hyvin. Menemällä nupistaan sekaisin jopa siinä määrin, että on valmis tuhoamaan Washingtonin, Aldrichin ja kaiken tielleen osuvan kostonsa saadakseen. Aika on kortilla, joten veljesten on toimittava nopeasti, mikäli mielivät pysäyttää mieleltään puolikkaan isänsä, ennen kuin se olisi jo liian myöhäistä.

Tuomio: Itsensä aivan liian vakavasti ottava SyFy Channel tuotos, josta on vaikea lähteä erikseen laukomaan mitään kovinkaan ylistävää lausuttavaa. Pari kohtuu hyvä efektiä, paljon puhetta ja kehnoa dialogia sekä päästään vialla oleva Stacy Keach. Antamani tähtimäärän näette tuosta alta.

Knockin' on Heaven's Door (1997)

Kuvaus: Toisiaan ennestään tuntemattomia Martinia (Til Schweiger) ja Rudia (Jan Josef Liefers) yhdistää yksi yhteinen asia. He ovat kummatkin kuolemansairaita. Martinilla on päässään tennispallon kokoinen kasvain, joka sadanprosentin varmuudella vie hänestä parin päivän sisällä lopullisen voiton. Rudi puolestaan sairastaa liian pitkälle ehtinyttä luusyöpää, josta syystä tyhjän potkaisu hänen kohdallaan on vain ajan kysymys. 

Kirjauduttuaan sairaalaan Rudi päätyy jakamaan huoneen tupakkia huoletta tupruttelevan Martinin kanssa. Kohtalontovereita kun ovat, he ystävystyvät nopeasti, sillä kuten tuli jo tuossa todetuksi, aika on kortilla kumpaisellakin. Ilmenee, ettei Rudi ole syystä tai toisesta koskaan nähnyt merta, joten he päättävät yksissätuumin tehdä asian eteen jotakin. Kaverukset karkaavat omin luvin lasareetista, varastavat hulppean oloisen ja näköisen avo-Mersun, ja lähtevät kumit ulvoen tien päälle. Anastamansa Mercedes sattuu kuuluumaan häikälemättömälle gangsteripomolle, joka on luonnollisesti vähemmän innoissaan rakkaan ajopelinsä joutumisesta vääriin käsiin. Pian Martin ja Rudi havaitsevat saaneensa peräänsä niin virkavallan edustajat kuin myös herkän liipasinsormen omaavat roistot, joilla on oma kanansa kynittävänään road tripillään olevan kaksikon kera.

Tuomio: Vauhdikas, hauska ja kaikin puolin koskettava road movie, joka karusta aiheestaan huolimatta ei turhia synkistele, vaan painaa eteenpäin hyvällä sykkeellä alusta asti aina leffan loppuun saakka. Pinnan alta löytyy myös sanomaa niin elämästä, kuolemasta kuin kaverusten välisestä ystävyydestä, sekä siitä, että eläminen tehty elämistä varten, ja siitä on otettava irti kaikki irti siitä otettava. Neljän tähden arvoisesti.

Creed II (2018) posteri

Traileri: Papillon (2018)