Knockin' on Heaven's Door (1997)

Kuvaus: Toisiaan ennestään tuntemattomia Martinia (Til Schweiger) ja Rudia (Jan Josef Liefers) yhdistää yksi yhteinen asia. He ovat kummatkin kuolemansairaita. Martinilla on päässään tennispallon kokoinen kasvain, joka sadanprosentin varmuudella vie hänestä parin päivän sisällä lopullisen voiton. Rudi puolestaan sairastaa liian pitkälle ehtinyttä luusyöpää, josta syystä tyhjän potkaisu hänen kohdallaan on vain ajan kysymys. 

Kirjauduttuaan sairaalaan Rudi päätyy jakamaan huoneen tupakkia huoletta tupruttelevan Martinin kanssa. Kohtalontovereita kun ovat, he ystävystyvät nopeasti, sillä kuten tuli jo tuossa todetuksi, aika on kortilla kumpaisellakin. Ilmenee, ettei Rudi ole syystä tai toisesta koskaan nähnyt merta, joten he päättävät yksissätuumin tehdä asian eteen jotakin. Kaverukset karkaavat omin luvin lasareetista, varastavat hulppean oloisen ja näköisen avo-Mersun, ja lähtevät kumit ulvoen tien päälle. Anastamansa Mercedes sattuu kuuluumaan häikälemättömälle gangsteripomolle, joka on luonnollisesti vähemmän innoissaan rakkaan ajopelinsä joutumisesta vääriin käsiin. Pian Martin ja Rudi havaitsevat saaneensa peräänsä niin virkavallan edustajat kuin myös herkän liipasinsormen omaavat roistot, joilla on oma kanansa kynittävänään road tripillään olevan kaksikon kera.

Tuomio: Vauhdikas, hauska ja kaikin puolin koskettava road movie, joka karusta aiheestaan huolimatta ei turhia synkistele, vaan painaa eteenpäin hyvällä sykkeellä alusta asti aina leffan loppuun saakka. Pinnan alta löytyy myös sanomaa niin elämästä, kuolemasta kuin kaverusten välisestä ystävyydestä, sekä siitä, että eläminen tehty elämistä varten, ja siitä on otettava irti kaikki irti siitä otettava. Neljän tähden arvoisesti.

Two-Lane Blacktop (1971)

Kuvaus: Tarina Kuskista (James Taylor), Mekaanikosta (Dennis Wilson) sekä tuhkanharmaasta Chevy '55:sta, jolla vähäpuheinen kaksikko matkaa läpi Amerikan kiihdytysajoissa muita vauhtikalloja vastaan väliin kilpaillen. Huoltoasemalla lounastaessaan kaksikon autoon hiippailee tien päällä oleva Tyttö (Laurie Bird), joka on menossa jonnekin, eikä sitten niin yhtään minnekään. Matkan jatkuessa kolmikko kohtaa myös G.T.O:n (Warren Oates), keski-ikäisen, enimmäkseen sontaa suustaan ulos suoltavan miekkosen, jonka kanssa lyödään veto kiinni siitä, kumpi ennättää ensiksi ajokkeineen Washingtoniin. Panoksena hävijäjän auto...

Tuomio: Elokuva, jossa ei oikeasti tapahdu juuri yhtään mitään. Tienpäällä tosin ollaan ahkerasti, mutta mihinkään ei olla varsinaisesti kuitenkaan menossa. Ei, vaikka henkilöhahmot jatkuvasti puhuvatkin siitä, kuinka hienoa elämä olisi jossakin New Yorkissa, Floridassa tai vaihtoehtoisesti vaikkapa Chicagossa. Tienpäällän ollaan aina vaan, mitä nyt välillä pysähdytään kilpailemaan kiihdytysajojen merkeissä tai käydään huoltiksella syömässä. Sitten ollaan taas tienpäällä. Matkalla kohti päämääräntöntä määränpäätä. 

Entäs henkilöhahmot sitten? Noh, niistäkään ei jää käteen mitään kouriintuntuvaa. Taustat, oikeat nimet ja tulevaisuuden kuviot jäävät kaikki hämäränpeittoon. Tiedämme vain sen, että hetken pienen saamme kulkea heidän mukanaan, ja että elämässään ei juuri ole muuta kuin tuota mainittua kulkemista. Siinä se. Ei mitään muuta. Ja kaikesta yllä mainitusta huolimatta tässä pätkässä on jotakin hypnoottisen maagista meininkiä koko kestonsa ajan menossa. Jotakin sellaista selittämätöntä, joka vangitsee katsojansa lumoutuneen katsomaan leffan loppuun saakka sohvaltaan hievahtamatta. Jotakin sellaista, joka jättää elokuvan päättymisen jälkeen jotakuinkin tyhjähkön olon. Kolmen tähden arvoisesti. 

Due Date (2010)

Kuvaus: Peter Highman (Robert Downey Jr.) on innosta soikeana, sillä hänen vaimonsa Sarah (Michelle Monaghan) on viimeisillään raskaana. Tämän vuoksi Peter kiiruhtaakin lentokentälle ehtiääkseen ajoissa paremman puoliskonsa tueksi synnytykseen. Pahaksi onnekseen Peter törmää kentälle saapuessaan pölhönpuoleiseen näyttelijään, Ethan Tremblayhin (Zack Galifianakis), joka järjestää levottomilla höpinöillään terroristeista kummatkin ulos koneesta. Tekosesta rapsahtaa kumpaisellekin negatiivisena bonuksena lentokielto, joten lompakkonsakin hukanneen Peterin on löydettävä jokin muu keino päästä vaimonsa luo.

Parkkipaikalla tilannetta surkutellessaan Peter joutuu Ethanin yllätetyksi. Pöljäke on jotenkin kummassa onnistunut vuokramaan itselleen ajoneuvon, lupatuen koneesta poiston korvaukseksi kuskamaan pulaan jääneen Highmanin Los Angelesiin. Pitkin hampain Peter ottaa tarjouksen vastaan ja painajaismainen road trip suoraa helvettiin on valmis alkamaan...

Tuomio: Todd Phillipsin (The Hangover) luotsaama köyhän miehen Vauhdilla Chicagoon variaatio, joka jaksaa naurattaa tasan yhtä paljon kuin Maikkarin lauantai-illan sketsiviihdeohjelma Putous. Eli toisin sanoen ei sitten niin tipan tippaakaan.

Molemmat päähenkilöt ovat sitä luokkaa ärsyttävän vastenmielisiä, että kumpaakin tekee mieluummin mieli vetää nyrkillä lärväkkeseen sen sijasta, että tuntisi edes hitusen myötätuntoa heidän puolestaan.

Lopussa nähtävä kahden kiistakumppanin yhteisymmärryksen löytyminen tuntuu sekin ennalta-arvattavalta ja siten mielikuvituksemattomalta ratkaisulta. Kaikki tuo kun on nähty jo aiemminkin, ja vieläpä paljon paremmin tehtynä (esim. Keskiyön pako, Vauhdilla Chicagoon). Mikäli tämän tyyppinen komedia kiinnostaa, niin kannattaa jättää tämä sontapaukku väliin, ja katsastaa sen sijasta jompikumpi noista suluissa mainitsemistani. Eivät nekään täydellisiä leffoja ole, mutta hemmetin paljon hauskempia katsottavia kuin Due Date ikinä on. Ugh! Olen pölissyt!