Traileri: Fast and Furious 9 (2020)

No Man's Land (1987)

Kuvaus: Benjy Taylor (D.B. Sweeney) on lainvalvojan uransa vastikään aloittanut mokkeripoliisi, joka joutuu heti tiukan paikan eteen. Pomonsa Vincent Bracey (Randy Quaid) nimittäin passittaa hänet peitetehtäviin erääseen Losilaiseen autokorjaamoon, ohjeistuksenaan ottaa selvää kuka tai ketkä ovatkaan ne henkilöt, jotka varastavat Porsche-merkkisiä urheiluautoja miljoonakaupungin öisiltä kaduilta ja kujilta. 

Iltana eräänä Benjy hälytettään fiksaamaan Ted Varrickin (Charlie Sheen), korjaamon omistajan tien päälle odottamatta lauennutta menopeliä, joka sattuu muuten sekin olemaan Porsche. Miehet ystävystyvät ja kohta Ted jo esitteleekin Benjylle Chicagossa muutoin opiskelevan, mutta kesäisin Los Angelesissa aikaansa viettävän siskonlikkansa Annin (Lara Harris), jonka loveen undergover heromme tietenkin päätä pahkaa lankeaa. 

Mutta onko Ted autovarasliigan takana - ja onko hän mahdollisesti ohessa myös murhaaja? Asiat etenevät kiihtyvällä vauhdilla kohti vääjämätöntä päätepistettään. Kohti lopullista välienselvittelyä, jossa varsinaista voittajaa ei ole...

Tuomio: Tämä Ei kenenkään puolella on sarjassamme niitä leffoja, jonka olen viimeksi nähnyt ollessani nuori ja nätti eli aivan hiton kauan aikaa sitten. Johtuen kaiketi enimmäkseen siitä, että sen saatavuus ei välttämättä ole ollut aina se paras mahdollinen, ja se FilmNetiltä aikonaan tallentamani nauhakin meni vuosien saatossa särki... tai hukuksiin... tai jotain. Sillä nyt niin enää väliä ole, sillä tänään bongasin sen divarissa poiketessani oikein sinireiskana ja ostin pois kuleksimasta. Hetki sitten lopettelin sen katselemisen tuossa ja täytyy sanoa, että edelleenkin siitä tykkäsin. Aivan kuten silloin kauan sitten, kun sen ensi kertaa katselin. Hyvinkin napakka toimintatrilleri, joka ottaa ehkä hitusen takkiinsa televisioelokuvamaisesta toteutuksestaan. Vaan eipä se meikää pahemmin jaksanut häiritä, menon muuten ollessa tasokkaan mainioita. Sellaista kolmen tähden arvoista. Mainittakoon tähän loppuun vielä se, että uraansa aloittelevan Brad Pittin voi bongailla tässä pätkässä vuorosanattoman tarjoilijan roolissa. 

He Was Mistaken for Dead. That Was Their Last Mistake

Jokunen VHS-löydös tähän väliin...

Vas. oik: Slaughter in San Francisco, Ride in a Pink Car

Vas. oik: Eye of the Eagle 2, National Lampoon's European Vacation

Stingray (1978) aka Abigail Wanted

Kuvaus: Murray Loniganin (William Watson) ja tollo rikostoverinsa Tony Agrosion (Bert Hinchman) pulverikauppa menee pahemman kerran reisille, kun he suureksi kauhukseen havaitsevat kaupanneensa hallussaan olevaa narkoottisia nautintoaineitaan ansaa heille virittäville narkkikytille. Kaiken hässäkän keskellä poliisit menettävät henkensä konnien toimesta, josta syystä he liukunenevatkin paikalta hippulat vinkuen huumeiden ja jäljittimellä varustettujen rahojen kera. 

Kiinnijäämisen pelko osoittautuu kuitenkin lopulta sen verran suureksi, että kaverukset päättävät kätkeä saaliinsa jonnekin varmaan paikkaan, hakeakseen sen sitten pois paremmalla ajalla. Poliisia kartellessan ketaleet havaitsevat tien varressa pönöttövän käytettyjen autojen liikkeen, jonka pihaan he hetikohta jo kaartavatkin. Kaikista siellä olevista autoista he valitsevat kätkökseen juuri sen, jota ei ehkä sittenkään olisi pitänyt valita, eli tulipunaisen Chevrolet Corvette Stingrayn vuosimallia 1964. Logiikalla eihän sitä nyt kukaan sieltä ihan heti pois osta. Vai ostaako sittenkin?

Käy nimittäin niin, että seuraavana päivänä liikkeen pihalle lampsii huolettoman oloinen heppuli Al (Christopher Mitchum) yhdessä ystävänsä Elmon (Les Lannom) kumppanittamana. Al ostaa Stingrayn pois kuleksimasta, ja se tietysti harmittaa Lonigania ja Agrosiota enemmän kuin isosti. Saaliin sijasta heidän täytyisi nyt palata tyhjin käsin psykopaattisen pomonsa Abigailin (Sherry Jackson) luo, selitellen miksi kävi niin kuin kävi. Abigail tykkää tapahtuneesti luonnollisesti kyttyrää, raivoten isoon ääneen huumeiden ja rahojen takaisin saamiseksi. Nunnaksi jostakin syystä pukeutunut nainen liittyy konepistooleineen Loniganin ja Agrosion matkaan, kuten tekee myös Magnum .44siaan heilutteleva paksupoika Roscoe (Cliff Emmich). Konnien lisäksi Alin ja Elmon perään lähtee myös poliisi, jotka hekin halajavat karussa olevat huumeet, että myöskin jäljittimellä varustetut rahat hoteisiinsa. Niin ja olisihan se ihan ookoo, jos virkaveljensä tylysti murhanneet ilkiöt saataisiin heidätkin oikeuden eteen ja sitä kautta telkien taa tiilenpäitä lukemaan. Hillitön, väkivallan, countrymusan ja naurunpyrskähdysten siivittämä takaa-ajo halki Amerikan mantereen on valmis alkamaan...

Tuomio: Hieman jännitti, että mitähän mahtaa olla luvassa, kun iskin Jeparit kintereillä kulkevan vhs-julkaisun videomasiinaani pyörimään. Alun hämmennyksen jälkeen tulin kuitenkin pian havainneeksi, ettei tämä pätkä nyt ihan täysi susi olekaan, vaan yllättävänkin viihdyttävä kaahailu, jonka parissa puolitoistatuntia sujui eri rattoisissa merkeissä. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita piisaa riittämiin ja naurujen ohessa reipashenkistä toimintaakin tarjoillaan kiitettävästi. Leffan parhaasta roolisuorituksesta vastaa eittämättä Abigailia esittävä Sherry Jackson, jonka rääväsuinen ja otteiltaan kova rikostäti nostaa tämän leffan tähtimäärän kerta heitolla kahdesta kolmeen. Niin ja onhan se '64 Stingraykin ulkonäöltään aikasta upea menopeli. 

Traileri: Death Race - Beyond Anarchy (2018)

First Look: Death Race 4 - Beyond Anarchy (2018)

Lokakuu kuuluu kauhulle Osa 6: Wrecker (2015)

Kuvaus: Leslie McQueen (Andrea Whitburn) turhautuu poikaystävänsä temppuiluun ja päättää lähteä Ford Mustangillaan pienoiselle road tripille keskelle ei mitään. Jotta Leslie ei tuntisi oloaan yksinäiseksi, ottaa hän mukaansa parhaan ystävättärensä Emily Kirkin (Anna Hutchison), joka parkkeeraa takapuolensa pelkääjän paikalle kaljaa siinä istuessaan ohessa kitaten.

Matkaa taittaessaan neitoskaksikko löytää pian itsensä roikkumasta hitaasti, mutta varmasti etenevän, pahalta haisevan hinausauton perälaudassa, vailla edessä ajavan antamaa ohitusmahdollisuutta. Kun sellainen sitten viimein ilmaantuu, käyttää Leslie sen tietenkin välittömästi hyväkseen, kiroten ohessa hinausauton kuskin alimpaan mahdolliseen helkuttiin. Huoltoasemalle pysähtyessään Leslie ja Emily havaitsevat hinausauton pysähtyvän sinne myös. Leslie koittaa kuka onkaan kuskina hinausautossa, mutta onnistuu näkeemään tästä lopulta vain pelkät bootsit. Tankkauksen ja ikkunanpesun jälkeen naiset poistuvat vähin äänin paikalta, hinurin jäädessä toistaiseksi parkkiin huoltamon pihalle.

Hetkeä myöhemmin Leslie sekä Emily saavat kuitenkin kauhukseen huomata, että he ovat onnistuneet suututtamaan hinausauton kuskin edesottamuksillaan, ja että hän on nyt ottanut tien päällä olevat naiset psykoottisen kiusansa kohteeksi, aloittaen kanssaan armottoman kissa ja hiiri leikin, josta vain toinen osapuoli voi selvitä hengissä maaliin...

Tuomio: Sanotaan, että imitaatio on imartelun korkein muoto. Wreckerin kohdalla tuo sanonta pätee vain osittain, hyvä jos edes sitäkään. Mainitun imitaation kohteena tällä arvostelemallani leffalla on tietenkin Steven Spielbergin televisiolle ohjastama Duel (1971), jossa Dennis Weaverin esittämä kauppamatkustaja joutuu tahtomattaan ja pyytämättä sadistisen, mieleltään pahoin järkkyneen tankkiauton ja sitä kuljettavan kuskin hengevaarallisen ajojahdin kohteeksi. Wreckerissä tuo tankkiauto on puolestaan vaihtunut hinausautoksi (ei tuo kannessa näkyvä), ja Dennis Weaver on taasen vaihtanut sukupuolta miehestä naiseksi kertaa kaksi. Esikuvastaan eroava kosmeettinen muutos, joka loppua kohden paljastuu täysin turhaksi. 

Entäpä tunnelma puoli sitten? Kauhun kilometreissähän se on jännittävän jännitteinen ja aidosti painostavan ahdistava. Wreckerissä taasen... not so much, sillä vaikka se toisintaakin esikuvastaan suoraan napattuja, jännityksellä kyllästettyjä kohtauksia, niin Spielbergin luomaa fiilinkiä se ei silti onnistu apinoimaan.

Wreckeristä löytyy negativiisen lisäksi positiivistakin, eli kuten Duelissa, niin tässäkin päästään pipin kuljettajan henkilöllisyyttä ei koskaan paljasteta katsojalle. Hyvä niin. Kasvottomaksi jäävä kauhu on paljolti pelottavampaa, kuin kasvoilla varustettu sellainen. Siitä tuo toinen antamani tähtönen. Mikäli kuitenkin haluat nähdä Wreckerin oikein, suosittelen katsomaan Kauhun kilometrit. Se kun hoitaahomman kotiin huomattavasti tasokkaamin Wreckeriin verrattuna.

Traileri: The Fate of the Furious (2017) Trailer # 2

Bad Georgia Road (1977)

Kuvaus: New Yorkissa asuva Molly Golden (Carol Lynley) saa yllätyksekseen perinnöksi 100 000 dollaria, että myöskin piskuisen maatilan edesmenneeltä Peyton sedältään, jonka olemassa olon hän oli jo aikaa sitten sujuvasti unohtanut. Muistamattomuudestaan huolimatta Molly ottaa hatkat työstään, pakkaa kimpsunsa ja kampsunsa kapsäkkiinsä, ja suuntaa tiensä ystävänsä Darrylin (Tom Kibbe) kanssa hiippakuntaa hiljattain vaihtaneen setänsä asunsijoille Keski-Länteen, Alabamaan. 

Maatilalle saavuttuaan Molly saa kuitenkin suureksi pettymyksekseen havaita, että mistään luksuslukaalista isoine tiluksineen ei todellakaan ole kyse, vaan enemmänkin pahoin ränsistyneestä rotankolosta, jota mainitut jyrsijät sun muut tuholaisetkin karttavat kuin ruttoa. Ohessa selviää kaiken kukkuraksi vielä sekin, että Peyton oli ehtinyt eläessään ajaantumaan pahaan velkakierteeseen, ja kuten me kaikki hyvin tiedämme ainahan on maksettava, eikös juu, mitä tässä maailmassa velkaantuu. Eikä siinä vielä kaikki, sillä tilaa asuttaa kaksin kappalein Peytonin jälkeensä jättämiä "liikekumppaneita", joista toinen kulkee nimellä Arthur Pennyrich (Royal Dano), toisen puolestaan ollessa Leroy Hastings (Gary Lockwood). Ensin mainittu keittelee pannussaan pontikkaa, jota jälkimäinen sitten käy kaupittelemassa maakunnassa oleville kanssaihmisille. Aluksi Molly suhtautuu meininkiin tähän äärimmäisen kielteisesti, mutta muuttaa pian mielensä huomatessaan rahan tunkevan sisään niin ovista kuin ikkunoistakin. Kun tieto Mollyn pisneksen haltuunotosta sitten leviää ympäri maita ja mantuja, saa kova kolmikko kannoilleen virkavallan lisäksi myös paikalliset rötösherratkin. Väkivaltainen takaa-ajo alkaa, kumi sulaa asfaltilla... ja hillitömät ponubileet ne sen kun vain jatkuvat...

Tuomio: Tuota kirjoittamaani kuvausta lukiessa sitä voisi helposti luulla, että tässäpäs onkin varsin vauhdikkaalta kuulostava elokuva, jonka parissa irtoaa helposti naurukin. Totuus on valitettavasti kuitenkin toisenlainen, sillä tämä pätkä etenee etanan lailla eteenpäin, keskittyen liiankin pikkutarkasti kaikkeen muuhun kuin kumin sulamiseen asfaltilla. Jokunen takaa-ajo tästä toki löytyy, mutta huomattavasti enemmän niitä olisi kyllä saanut olla, kuten myös muutakin toiminnallista aktiviteettia. Sääli sinänsä, sillä osaavimmissa käsissä tästä olisi saanut hyvinkin messevän kaahailukomedian. Tällaisenaan se toimii vain ja ainoastaan hyvänä unilääkkeenä, mikäli nukkuminen sinulle iltasella vaikeuksia tuottaa. Kumi sulaa asfaltilla saa arvosanakseen meikältä kaksin kipalein taivaan kappaleita, joista toinen menee itse elokuvalle, toisen puolestaan menessä vuoden 1970 Plymouth Road Runnerille, jolla Leroy Hastings lestinheittonsa tässä pätkässä suorittaa. Melkoinen on menopeli meinaten se.

Traileri: The Fate of the Furious (2017)

Black Samurai (1977) aka Black Terminator aka The Freeze Bomb

Kuvaus: Ihmis- ja huumausainekauppaa harjoittava saatananpalvojien kultti kidnappaa Hong Kongissa Toki Konuman (Chia Lin), vaikutusvaltaisen poliitikon tyttären ilkeän ja kieroon pahoin kasvaneen johtajansa Augustus Janicotin aka Warlockin (Bill Roy) käskystä. Näin siksi, että sillä kurin kuvioihin mukaan saadaan pelätyn kung fun taitaja, kivistä aitaa rikkova, lomalla oleva ja tennistä pelaava Robert Sand (Jim Kelly), nimikirjainyhdistelmähirviöorganisaatio D.R.A.G.O.N:in (Defense Reservy Agency Guardian of Nations) erikoisagentti, jonka naisystävä kidnapattu Toki sattuu olemaan. Warlock on kuitenkin valmis vapauttamaan Tokin, mikäli hänelle luovutetaan uudenlaisen tuomionpäivän aseen valmistuskaava, jonka pohjalta tehdyllä vempeleellä olisi sitten niin hitsin kiva pelotella muuta maailmaa aina, kun tarve sitä vaatisi.

D.R.A.G.O.N. ei tunnetusti neuvottele halpahalli Bond konnien kanssa, joten ratkaisu pulmaan tähän on haettava toista kautta. Sand keskeyttää näin ollen lomansa, lähtien siltä seisomalta Tokin katalasti kaapanneiden konnan ketaleiden kannoille, seuraten jälkiä Hong Kongista Miamiin ja sitä kautta Kaliforniaan, saaden reissun päällä ollessaan vastaansa koko joukon tappavan kuolettavia vihulaisia, joiden ainoa tehtävä on ottaa Sand hengiltä keinoja kaihtamatta ja niitä säästämättä. Viimeinen taisto tullaan kuitenkin käymään Sandin ja Warlockin välillä. Vain toinen voi selvitä tästä taistosta hengissä maaliin...

Tuomio:  Al Adamsonin (mm. Dracula vs. Frankenstein) ohjastama ja Enter the Dragonista tutuksi tulleen Jim Kellyn tähdittämä blaxploitaatio kung fuilu, johon on lisukkeeksi sekoitettu ruokalusikallinen Bond henkeä. On maailmanmatkailua, päästään vialla oleva pahis, joka halajaa maailmaa valtansa alle, on erikoisvarustein varustettu auto, selkäreppuraketti tyyliin Pallosalama ja nicknackmäisiä henchmaneja ruoskineen. Kauniita naisia tietenkin ja sitten siellä oli vielä tämä...

Hetken mielenhäiriössä ehdin jo kuvitella, että Bondin gun barrel introahan se sieltä nyt pukkaa, mutta ei sittenkään. Autojen valoja ne vain lopulta olivatkin. Bond vaikutteiden lisäksi mallia on otettu myös Enter the Dragonista, sillä tiettyjä juonellisia yhtäläisyyksiä löytyy, jos sellaisia jaksaa vain huomailla. Mutta joo. Se niistä viittauksista, sillä nyt lienee oikea aika julistaa lopullinen tuomio Black Samurain suhteen. Tähtimäärineen kaikkineen. Kyseessä on kaikin puolin kömpelö ja kamalan kökköinen tekele, jolle meikän pitäisi tässä kohdin heristää nyrkkiä ja toitottaa moinen roska alimpaan mahdolliseen helvettiin. Vaan en minä pysty millään muotoa olemaan tälle pätkälle vihainen, sillä kaikesta pökiömäisyydestään huolimatta tulin viihtyneeksi vallan mainiosti sen parissa. Jim Kelly potkii huonosti jälkiäänitettyjä pahiksia tasokkaasti persuksille, pelastaa maailman varmalta tuholta, ja saa tyttönsäkin lopulta takaisin. Ei ehkä yhtä sulavasti kuin joku 007 sen tekee, mutta tekee kuitenkin, joten pakkohan Mustalle Samuraille kolme tähteä sen vuoksi antaa. Ja tästä päätöksestä ei voi muuten sitten valittaa mihinkään, joten turha edes yrittää. 

Pohjautuu Marc Oldenin samaa nimeä kantavaan kahdeksan kirjaa sisältävään kirjasarjaan, joita en ole lukenut, mutta mieluusti niin tekisin, jos niitä jostakin vain käsiini saisin. Lieneekö täällä Suomessa niitä edes julkaistu? Jos joku tietää, niin kommenttia asian tiimoilta tulemaan vaan. Näyttäisi myös siltä, että Black Samurai olisi saamassa piakkoin oman televisiosarjansa, mikäli Varietyn artikkelia on yhtään uskominen. Ja miksi emme uskoisi, sillä onhan sen totta oltava, kun kerran nettiinkin on laitettu.

Jameksen Bondista vielä sen verran, että naapuriblogin ....noirilla on Bond arvostelumaratooni meneillään. Käykääs vilkasemassa pois kuleksimasta tästä...

Traileri: Death Race 2050 (2017)

Death Race 2050 (2017) posteri

Two-Lane Blacktop (1971)

Kuvaus: Tarina Kuskista (James Taylor), Mekaanikosta (Dennis Wilson) sekä tuhkanharmaasta Chevy '55:sta, jolla vähäpuheinen kaksikko matkaa läpi Amerikan kiihdytysajoissa muita vauhtikalloja vastaan väliin kilpaillen. Huoltoasemalla lounastaessaan kaksikon autoon hiippailee tien päällä oleva Tyttö (Laurie Bird), joka on menossa jonnekin, eikä sitten niin yhtään minnekään. Matkan jatkuessa kolmikko kohtaa myös G.T.O:n (Warren Oates), keski-ikäisen, enimmäkseen sontaa suustaan ulos suoltavan miekkosen, jonka kanssa lyödään veto kiinni siitä, kumpi ennättää ensiksi ajokkeineen Washingtoniin. Panoksena hävijäjän auto...

Tuomio: Elokuva, jossa ei oikeasti tapahdu juuri yhtään mitään. Tienpäällä tosin ollaan ahkerasti, mutta mihinkään ei olla varsinaisesti kuitenkaan menossa. Ei, vaikka henkilöhahmot jatkuvasti puhuvatkin siitä, kuinka hienoa elämä olisi jossakin New Yorkissa, Floridassa tai vaihtoehtoisesti vaikkapa Chicagossa. Tienpäällän ollaan aina vaan, mitä nyt välillä pysähdytään kilpailemaan kiihdytysajojen merkeissä tai käydään huoltiksella syömässä. Sitten ollaan taas tienpäällä. Matkalla kohti päämääräntöntä määränpäätä. 

Entäs henkilöhahmot sitten? Noh, niistäkään ei jää käteen mitään kouriintuntuvaa. Taustat, oikeat nimet ja tulevaisuuden kuviot jäävät kaikki hämäränpeittoon. Tiedämme vain sen, että hetken pienen saamme kulkea heidän mukanaan, ja että elämässään ei juuri ole muuta kuin tuota mainittua kulkemista. Siinä se. Ei mitään muuta. Ja kaikesta yllä mainitusta huolimatta tässä pätkässä on jotakin hypnoottisen maagista meininkiä koko kestonsa ajan menossa. Jotakin sellaista selittämätöntä, joka vangitsee katsojansa lumoutuneen katsomaan leffan loppuun saakka sohvaltaan hievahtamatta. Jotakin sellaista, joka jättää elokuvan päättymisen jälkeen jotakuinkin tyhjähkön olon. Kolmen tähden arvoisesti. 

Drive Hard (2014)

Kuvaus: Peter Roberts (Thomas Jane) on entinen kilpa-ajaja, joka työskentelee nykyisin autokoulun opettajana. Päivänä eräänä Peter saa asiakkaakseen Simon Kellerin (John Cusack), vankilasta vastikään vapautuneen varkaan, jolla on suunnitteilla isohkon puoleinen keikka kostoksi niitä vastaan, jotka hänet ison taloon aikoinaan toimittivat. Keller kidnappaa Robertsin ryöstöautonsa kuljettajaksi, eikä aikaakaan, kun kaksikko saa peräänsä niin poliisit kuin rosvotkin. Huima takaa-ajo Australian Kultarannikon upeissa maisemissa on valmis alkamaan...

Tuomio: Kansikuvan perusteella sitä voisi helposti kuvitella, että tässäpä sitä on nyt semmottis kaahailupätkä, jossa kumi palaa ja peltiä ryttääntyy oikein olan takaa ja urakalla. Harmittavasti totuus on kuitenkin tämän leffan kohdalla toinen, sillä vaikka tässä takaa-ajamista harrastellaan, niin aika vähissä määrin sitä lopulta sittenkin nähdään. Harvemmin olen nähnyt sellaisia ajopelejä kuin 351 Mach 1 Ford Mustangia ja Ford Falcon GT:tä käytettävän niinkin väärin, kuin tässä leffassa niitä käytetään. Leffan tekijät hävetkää, jos edes siihen olette kykeneväisiä.

Päätähtien Jane ja Cusack välille yritetään rakentaa kovastikin huumoripitoista vastakkainasettelua. Ei toimi sekään, sillä kässärin väsänneet Chad ja Evan Law eivät kumpainenkaan ole Shane Black. Naurattaa vain satunnaisesti, jos edes sittenkään. Tarina itsessään junnaa jatkuvasti tyhjäkäynnillä paikallaan, ja lopun Shyamalan (lue: twisti) on kaikin puolin täysin tarpeeton. Hukkapätkä, jolle napsahtaa meikältä yksi ainokainen tähtönen.

Fast 8 (2017) Teaser Poster

Repo Jake (1990)

Katsokaa tarkkaan tuota kansipaperin kuvaa, sillä se on ainoa kerta, kun

näette Jaken haulikko hyppysissään. Itse leffassa ette meinaten

sitä tule koskaan, ikinä, milloinkaan näkemään.

Kuvaus: Nallekarhumainen ja joulupukkia paljolti ulkoiselta olemukseltaan muistuttava entinen merijalkaväen sotilas Jake Baxter (Dan Haggerty) saapuu Los Angelesiin aloittaakseen siellä uuden, rauhaisan puoleisen elämän. Kovin välkky kaveri tämä Jake ei siis ole, sillä Los Angeles on kyllä se vihonviimeinen city, jos seesteistä olemassa oloa itselleen etsiskelee. Joku Läyliäinen toimisi Jakekin kohdalla tässä asiassa takuuvarmasti huomattavasti paremmin.

Anyways, kaupunkiin saavuttuaan tämä kiltin luonteen omaava flanellipaitashrek törmää ensitöikseen näpsäkän näköiseen Jennyyn (Dana Bently), jolta joku epäkelpo sikanauta koittaa anastaa tämän käsveskan. Jake esittää tällaiseen toimintaan eriävän mielipiteensä, paiskoen hintelää konnanretaletta all the way downtown to Chinatown, tai noh, ei nyt kuitenkaan sentäs. Parin ilmiselvän liikehuoneiston ikkunan läpi vain, mutta sen verran tehokkaasti, että passikuvansakin joutuu vastedes turvautumaan lähitulevaisuudessa pilliruokintaan. Jake palauttaa käsilaukun takaisin oikealle omistajalleen, solmien samalla ensimmäisen uuden ystävyyssuhteensa kaupunkiin saavuttuaan. Niin ja saapa Jake vielä kiitokseksi vinkin vapaasta asunnosta eräässä lähistöllä sijaitsevassa rakennuksessa. Samaisessa, jossa Jenny itse muuten sattumalta asustaa.

Kun Jakey tapasi Jen... hetkonen... onkos tuo Suomen lippu, kun
tuolla taustalla näkyy? Onhan se... Sehän tarkoittaa vain ja ainoastaan sitä, että TORILLE!!!!!

Taloksi asetuttuaan Jake lähtee työnhakuun, saaden itselleen sellaisen autoja (ja muita kulkuneuvoja) maksukyvyttömiltä tampioilta perivästä Bulldogin (Paul Hayes) perintätoimistosta. Uudet työkaverinsa ovat vähintäänkin värikästä sakkia. Sieltä kun löytyy mm. tilavuudeltaan laajahko amerikanafrikkalainen, joka työn teon ohessa räppää kehnosti. ollen silti huomattavasti tasokkaampi tapaus, kuin joku Keekki. Sitten siellä on kuivahko, eläkkeelle joutava ukonkäppänä, korvakoruhörhö, jolta autojen takavarikointi ei ole kertakaan toistaiseksi onnistunut. Niin ja Megadethin Dave Mustaine.... ei kun ihan oikeasti. Katsokaa nyt vaikka. Kuin kaksi marjaa...

Autojen (ja muiden kulkupelien) perinnän ja Jennyn kanssa heilastelun ohessa Jake onnistuu jotenkin sotkeutumaan pornopisneksen ihmeelliseen maailmaan, ja päätyypä mies vielä ottamaan osaa laittomaksi luokiteltuun kilvanajoon, jota niin kovin leikkisästi Slam Trackiksi kutsutaan. Kuulostaako tämmöinen meno teistä muka rauhalliselta? Eriävät mielipiteet voi halutessaan käydä kirjaamassa tämän tekstin alta löytyvään kommenttilootaan...

Tuomio: Tässäpä jälleen leffa, jonka alkuperäisideassa ei sinällään ole mitään vikaa, sillä kyllähän tästä olisi saanut osaavimmissa käsissä varsin messevän toiminallisen komedian. Mutta kun homma annettaan voimakaksikko Pepin sekä Merhin hoidettavaksi, niin heidän kosketuksestaan hyväkin idea muuttuu kertalaakista silkaksi sonnaksi. Repo Jake on kaikin puolin täyttä sitä itseään. Se on huonosti kirjoitettu, kuvattu, editoitu ja ennenkaikkea näytelty. Taustalla soiva musiikkikin on joko kehnohkoa kantrirämpytystä tai sitten jostakin markan Casio kosketinsoittimen demopätkästä omin luvin nyysittyä helvetillisitä korvakidutusta, joka saa väkisinkin harkitsemaan hetken kuulutuna kokopään välitöntä amputointia. Yksi tähti ja siinäkin on puolikas liikaa.

Mad Max: Roadkill BBQ (Fan Film)

Bonus: Making of...

Lights, Camera, Murder!

Silläkin uhalla, että toistan jälleen kerran itseäni, niin otetaas tähän väliin muutama viimeaikainen leffalöytö...

Scarecrows: Tiivistunnelmainen ja välillä pelottavakin linnunpelättikauhistelu, jossa tuhmat pankkirosvot joutuvat yksitellen ja erikseen mainittujen pelättien vainoamaksi. Verisin seurauksin kuten arvata saattaa.

Theatre of Blood/Madhouse: Tuo Kauhujen teatteri minulta toki jo löytyy ennestäänkin, ja arvostelunkin siitä olen jossakin kohtaa ehtinyt rustaamaan. Sen voi halutessaan käydä vilkaisemassa täältä. Madhouse puolestaan edustaa olemassa olollaan niitä leffoja, jonka muistan nähneeni, mutten muista mitä siinä tapahtuu. Paitsi tietysti sen, että Vincent Price ja Peter Cushing ovat kumpainenkin siinä mukana.

Tales of Terror/Twice-Told Tales: Kauhutarinoita. Joskus kauan sitten tullut tämän katsoneeksi. Sen jälkeen en ole tätä nähnyt, joten nyt pääsen verestelemään vanhoja muistoja pitkästä aikaa. Twice-Told Tales on taasen puolestaan minulla uusi tuttavuus, joten mielenkiinnolla odotan mitä se sisällään pitää.

Jack Frost 2 - Revenge of the Mutant Killer Snowman: Tämä tuli hommattua kahdestakin syystä. Ensinnä siitä, että ykkönen minulta jo löytyy, ja sitten tietysti siitä, että jos vaikka joulun alla pykäisin siitä tänne arvostelun. Ykkösen arvostelun voipi halutessaan käydä vilkaisemassa täältä.

The Gumball Rally: Arvostelun voipi tsekata täältä.

Vendetta for The Saint/ The Fictionmakers: Roger Mooren tähdittämän Pyhimys televisiosarjan kaksi elokuvan mittaiseksi yhdistettyä jaksoa. Ei sen kummempata.

The Gumball Rally (1976)

Kuvaus: Karkkitehtailija Michael Bannon (Michael Sarrazin) tylsistyy johtokuntansa kokouksessa (vähän niinkuin minä tämän blogini kanssa juuri nyt) siinä määrin, että ottaa luurin känsättömään kätöseensä, ja rimpauttaa koodisanan "Gumball" laittomasta, mantereen halki halkovasta kilpa-ajosta kickisinsä saaville heeboille ja heebottarille. Sitten koko poppoo istuukin jo jossakin Nykiläisessä garagessa kuuntelemassa Purkkapallorallin säännöt, joista tärkeimpänä on tietysti se aatamin aikuisen kliseinen there are four ligh... ei kun siis...there are no rules. Mikä ei tietenkään pidä paikkaansa, sillä onhan siellä nyt ainakin se sääntö, että kisalijoiden on alla olevine ajoneuvoineen taitettava mahdollisimman nopeasti se välimatka, joka sisältyy New Yorkin ja Losissa sijaitsevan Long Beachin väliin. Ensimmäisenä maaliin päässyt voittaa itselleen... jaa, mutta enpäs kerrokaan. Saatte päätellä sen ihan ite. 

Ennen kuin rallista tulee näiden tyyppien/tyypittärien ainoa ratto, niin vilkaistaanpas pikaisesti keitä tähän leikkimieliseen kisailuun onkaan ottamassa osaa. Noh, Michael Bannon (Cobra Team) on luonnollisesti tottakai mukana, sillä hänhän tämän hässäkän on muutoinkin kokoon ideoinut. Kaveri on muuten ulkonäöltään niin easyrideria, niin easyrideria, että ei mitään rajaa. Katsokaa vaikka...

Kartturina pelkääjän paikalla Bannonin vieressä istuu professori Samuel Graves (Nicholas Pryor), jonka nimeä edeltävä titteli vaikuttaa sen verran feikiltä, että se on hyvin pitkälti ostettu halvalla jostakin interwebin hämärperäiseltä sivustolta. Seuraavaksi esittelyvuoronsa saa Dodge Team, jota edustavat poliiseiksi naamioituneet heppulit Kandinsky (Steven Keats) sekä partnerinsa Avila (Wally Taylor). Ovela idea, mutta onko se tarpeeksi ovela huiputtamaan tienpäällä kisailijoita vaanivia aitoja virkavallan edustaja. 

Sitten meillä on tarjolla Ferrari Team, jonka ratin takana istuu vesipyssyllä aseistautunut, fanaattinen oopperafani Franco (Raul Julia), josta löytyy myös siinä määrin naistenmiehen vikaa, että mahtaakohan mies päästä edes maaliin saakka. Reitin varrelta kun löytyy rutosti erinäisiä feminiinisiä houkutuksia, joiden edessä Franco on voimaton. Francon vieressä navigaattorin virkaa hoitaa Steven 'Smitty' Smith (Tim McIntire). Porsche Teamin lippua korkealla pitävät Alice (Susan Flannery) ja Jane (Joanne Nail). Mercedestä kiikkuttavat eteenpäin eläkeläispapat Barney (J. Pat O'Malley) sekä Andy (Vaughn Taylor). Camaron sisuksista puolestaan löytyy Mr. Guts (John Durren) kajahtaneen kumppaninsa Gibsonin (Gary Busey) kera. Niin ja sitten olisi vielä tämä tyyppi...

Lapchick, The Mad Hungarian (Harvey Jason)

Kisailijat lähtevät matkaan ja saavat peräänsä Los Angelesin poliisilaitosta edustavan komisario Roscoen (Norman Burton), jolla on omat suunnitelmansa kaahailijoiden pysäyttämiseksi ja oikeuden eteen saamiseksi. Se onkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä Purkkapalloilijat osoittautuvat varsin nopeasti erittäin vaikeasti kiinniotettaviksi otuksiksi. Roscoe ei kuitenkaan vähästä lannistu, vaan vannoo (kautta kiven ja kannon) pistävänsä lopullisen stopin mantereen halki ajoneuvoillaan talla pohjassa paahtaville hurjapäille, joista jokainen on syntynyt vauhti kallossaan, bensa virraten veren sijasta suonissaan.

Tuomio: Kaikin puolin tyhjänpäiväinen kaahailukomedia, jossa juonen kuviota ei ole nimeksikään, esitetyt vitsit ovat järjestäen epähauskoja, eikä henkilöhahmoistakaan löydy yhtä ainuttakaan sellaista, joka olisi jotenkin kiinnostava tai muutoin hauska seurattava. Noh, ehkä jossain määrin tuo Lapchick (kunnianosoitus Charlie Chaplinia kohtaan muuten), mutta häntäkin näemme loppujen lopuksi niin vähälti, että leffaa katsoessa ehtii jo unohtaa kaverin ylipäätään olevan mukana menossa. 

Sai myöhemmin seurakseen jokusen jäljittelijänkin, joista Cannonball Runit lienevät suurelle yleisölle ne tunnetuimmat tapaukset. Eivät kovin kaksisia tuotoksia nekään, mutta tähän verrattuna paljolti hauskempia, ja jossain määrin paremmalla poppoolla käästättyjäkin. 

Jos nyt jotakin positiivista pitää löytää tästä leffasta, niin olkoon se sitten se, että autot ovat aitoja tapauksia, ja näyttelijät itse ajavat niitä. Näin, mikäli IMDb:tä on yhtään uskominen. Ja miksemme uskoisi, sillä onhan se nettiin laitettu, ja näin ollen siis sitä kaikkein totisinta totta.