The Naked Face (1984)

Kuvaus: Chicagolaisen psykoanalyytikon Judd Stevensin (Roger Moore) potilaskäynnit vähenevät tuntuvasti, kun joku mieleltään pahasti vikainen ryhtyy systemaattisesti ottamaan hengiltä istunnoilla mielenrauhaa itselleen hakevia ihmisiä. Visaisen jutun saa tutkittavakseen liian paljon uransa aikana nähnyt, pahoin katkeroitunut ja alati kärttyinen rikosetsivä McGreavy (Rod Steiger), jolla on aisaparinaan astetta rauhallisempaa sortimenttia oleva rikosetsivä Angeli (Elliot Gould). 

Heti alkuun käy selväksi, ettei McGreavy pidä Stevensistä alkuunkaan, vaan tuntuu enemmänkin kantavan pidemmän muotoista kaunaa arvon kuuppatohtorille. Aiempi yhteistyönsä erään keissin yhteydessä päättyi nimittäin hyvinkin ristiriitaisissa tunnelmissa. McGreavy menee vihansa sokaisemana jopa niin pitkälle, että pitää Stevensiä itseään syyllisenä potilaidensa murhiin. Stevens puolestaan vannoo, ettei tekisi pahaa kärpäsellekään, ja että joku tuolla jossain haluaa sen sijaan tappaa hänetkin. Moiset puheet kaikuvat kuitenkin McGreavyn kohdalla kuuroille korville.

Poliisin syytöksiin ja tehottomuuteen lopen kyllästynyt Stevens ottaa ohjat lopulta omiin käsiinsä, kääntyen Keltaisilta Sivuilta löytämänsä yksityisetsivän tointa harjoittavan Morgensin (Art Carney) puoleen. Stevens tulee pian kuitenkin katumapäälle, sillä Morgens vaikuttaa olemukseltaan ja käytökseltään kaikkea muuta kuin pätevältä, ja onkin siten valmis etsimään tilalle jonkun toisen samaan ammattikuntaan kuuluvan. Morgens onnistuu kuitenkin vakuuttamaan Stevensille olevansa oikea mies jutun hoitamiseen, ja tuloksiakin hän tulisi tutkimuksistaan pian saamaan. Näin tapahtuukin ja käy ilmi, että murhaaja ei olekaan mikään ihan tavallinen mielipuoli, vaan vaikutusvaltainen, järjestäytyneen rikollisuuden johtojuusto, jolla on oma kanansa Stevensin kanssa kynittävänään.

Tuomio: 80-luvun puoliväliin saavuttaessa Roger Moore alkoi auttamattomasti olla liian vanha esittämään James Bondia, tuota Ian Flemingin luomaa superagenttia. Sen lisäksi Moore oli myös lopen kyllästynyt esittämään mainittua hahmoa, haluten 007-seikkailujen välissä tehdä sellaisia elokuvia, joissa hänelle suotaisiin mahdollisuus touhuta muutakin, kuin virnuilla kameran edessä ilkikurisesti katsojille. Sidney Sheldonin ensimmäiseen, samaa nimeä kantavaan opukseen pohjautuva Pelon Kasvot on eräs näistä väliprojekteista, joka Mooren omien sanojen mukaan sai alkunsa siitä, että hän piti kirjallisesta versiosta erittäin paljon, ja tuumaili, että siitä voisi saada aikaiseksi myös hyvän elokuvan. 

Valitettavasti The Naked Face ei lopulta ole elokuvana kovinkaan kaksinen tapaus, vaikka jossain määrin mielenkiintoisista asetelmista liikenteeseen lähteekin. Juoni ja sen kuljetus on paikoin tasapaksuisen hidasta, ilman minkäänlaista jännitettä. Lopussa nähtävä huipennuskin tuntuu kuin jostakin toisesta leffasta napatulta, ottaen huomioon alun tapahtumat. Moore esittää roolinsa hallitun hillitysti, jossain määrin jopa väsyneen oloisesti. Rankka Bond-putki takana.Yksi vielä edessä. Steiger taasen vetää oman roolinsa väliin niin nupit kaakossa, että hahmostaan tulee pakostakin silkkaa parodiaa. Elliot Gould hengailee lähinnä mukana, eikä Anne Archerkaan tarjoile mitään päätä huimaavaa suoritusta nähtäväksemme. Ja vaikka näyttelijöitä tässä hieman haukunkin, niin he ovat kaikki silti liian hyviä ollakseen tässä pätkässä mukana. Mitäs vielä? Noh, musiikista tykkäsin. Sitä meille tarjoilee kuultavaksi Michael J. Lewis, jolta löytyy vyönsä alta jokunen pätevähkön puoleinen sävellys. Kuten vaikkapa tämä tässä. Mutta joo, siinäpä ne tärkeimmät taasen taisi tullakin, joten jäljellä on enää tähtien antaminen. Niitä The Naked Face saa minulta arvokseen alta näkyvän määrän.

Somebody Wants Him Dead for a Secret He Doesn't Have!

Lisää viimeaikaisia VHS-löydöksiä...

The Forgotten Soldier, The Naked Face

Cabo Blanco, Ninja Assassins

The Persuaders - London Conspiracy (1974)

Kuvaus: Lordi Brett Sinclair (Roger Moore) saa postin mukana laskun erään maaseudulla sijaitsevan talonsa remontista, jota ei kuolemakseenkaan muista siihen teetättäneensä. Asia häiritsee Sinclairia siinä määrin, että hän päättää uteliaisuuttaan lähteä paikan päälle katsastamaan mistä ihmeestä oikein onkaan kyse. Mukaansa Sinclair nappaa ystävänsä ja työtoverinsa Danny Wilden (Tony Curtis), ja pian talolle saavuttuaan käy ilmi, että peijakas sentään sitähän asuttaa upo outo poppoo, jonka siellä oleilu on lain vastaista ja samalla äärimmäisen epäilyttävää. 

Tapausta pidemmälti selvittäessään käy ilmi, että talossa oleva ryhmittymä etsii kuumeisesti taitavahkoa näyttelijää, joka ottaisi lordi Sinclairin roolin esittääkseen, ja koska kukaan muu ei osaa esittää arvon lordia paremmin, kuin hän itse, niin tekoviikset naamallaan Sinclair tarjoaa luonnollisesti itseään tarjolla olevaan osaan. Joukkion headhonchona toimiva Sir John Hassocks (Andrew Keir) vakuuttuu Sinclairin kyvyistä esittää itseään, ja saa roolin näin ollessa esittääkseen. Ilman tekoviiksiä tosin. Wildekaan ei jää täysin toimettomaksi, sillä hän ujuttautuu rakennukseen sisään Budapestistä kotoisin olevan hovimestarin valeasussa.

Hassocks paljastaa Sinclairille jutun juonen, eli ulkoministeriön asiallahan tässä hänen mukaansa ollaan, ja että lordi itse henkilökohtaisesti olisi luovuttanut kartanonsa heidän käyttöönsä. Lordi oli ohessa lupautunut myös toimimaan piakkoin paikkansa ottavan tapahtuman isäntänä, johon tulisi ottamaan osaa Afrikassa sijaitsevan Zandan pikkuvaltion johtomiekkonen Richard Congoto (Cy Grant), jonka kanssa oli tarkoitus käydä tärkeitä neuvotteluja asiasta jos kohta toisestakin. Mutta sitten jostakin selittämättömästä syystä lordi oli ryhtynyt yhtäkkiä möksöttämään, kieltäytyen jyrkästi toimimasta tapahtuman houstina. Hassocksin mukaan lordi on tullut kuuluisaksi näistä äkillisistä murjotuskohtauksistaan, ja kun mies sille päälle sattuu, niin hänen päätään ei käännä mikään mahti maailmassa. Jotta tuleva kokoustaminen saataisiin onnistumaan, on jonkun muun esiinnyttävä siis lordi Sinclairina, ja siksi rooli laitettiin yleiseen hakuun. 

Kaikki tuo yllämainittu on kuitenkin täyttä bullshittiä, sillä oikeasti Hassocks joukkioineen halajaa itselleen Zandan runsasta mineraalivarantoa omaan hallintaansa, ja aikovat kiristää paikalle saapuvaa Congotoa luovuttamaan ne itselleen. Brettin ja Dannyn tehtäväksi jää tehdä Hassocksin katala suunnitelma tyhjäksi, ottaa talo takaisin haltuunsa sekä selvitä koko hässäkästä ehjin nahoin hengissä maaliin.

Myöhemmin Danny hankkii itselleen pahasti rappeutumaan päässeen mökkipahasen, jonka hän aikoo omin käsin korjata takaisin asumiskelpoiseen kuntoon. Brett on Dannyn aikeista sitä kuuluisaa toista mieltä, kehottaen toveriaan jättämään remonttihommelit ammattilaisten hoidettavaksi. Danny vähät välittää arvon lordin kehoituksesta, ryhtyen hommiin lapsekasta intoa puhkuen. Matkaan tulee kuitenkin pian yllättäviä mutkia asetta heiluttelevan lintubongarin, mökkirahjusta itselleen itsepintaisesti halajavan naapurin, ja pihan kaivosta löytyvän kuolleen ruumiin hahmoissa. Niin ja löytyypä alueelta kaiken kukkuraksi todisteita mustan magian harjoittamisestakin. On lienee sanomattakin selvää, että Danny ja Brett ovat onnistuneet jälleen kerran sotkeutumaan tavallista suuremman mysteerin arvaamattomiin pyörteisiin...

Tuomio: 70-luvun kulttitöllösarjan Veijaireita ja pyhimyksiä kahdesta, toisistaan täysin riippumattomista jaksoista (Greensleeves ja A Home of One's Own) kömpelöhkösti elokuvan mittaiseksi tuotokseksi Amerikan markkinoita silmällä pitäen kokoon kursittu kokonaisuus, jolla ITC yritti paikkailla tappioitaan rapakontakaisilla markkinoilla. Sarja kun ei menestynyt Jenkkilässä alunperin alkuunkaan niin hyvin, kuin sen toivottiin siellä tekevän, ja kourallinen jaksoista jäikin siten kokonaan siellä esittämäti. Näitä elokuvan mittaisia tuotoksia tehtiin yhteensä nelisen kipaletta, ja tämä arvosteluni alla oleva on yksi niistä, muiden kulkiessa nimikkeiden Mission: Monte Carlo (Powerswitch ja The Gold Napoleon), Sporting Chance (Someone Waiting ja Anyone Can Play) sekä The Switch (The Ozerov Inheritance ja Angie, Angie...) alla. Niistä lisää sitten, kun saa ne jossakin kohtaa katsotuksi.

London Conspiracy toimii parhaiten ensimmäisen, eli Greensleeves puoliskon osalta, sillä mainittua jaksoa pidetään yleisestikin sarjan parhaimpana. Mooren ja Curtisin suoritukset ovat kauttaaltaan tasokkaita, levottoman läpän lentäessä kumpaisenkin suusta nauruhermoja kutkuttavasti. Puheet siitä, että miehet eivät tulleet kuvausten aikana toimeen keskenään vaikuttavat tätä katsellessa enimmäkseen tuulesta temmatuilta höpinöiltä. Toisaalta Moore on itse todennut, että jos heitä jokin asia tuolloin yhdisti, niin se oli samankaltainen huumorintaju, ja sen kyllä hyvin huomaa Greensleevesia tutkaillessa. Hurtin huumorin lisäksi toimintaakin piisaa ihan mukavasti, Curtisin esitellessä vuosien varrella hiomiaan miekkailutaitojaan, tehden samalla hyväntahtoista pilaa itsestään, Mooren keskittyessä puolestaan lyömään konnanketaleita nyrkillä pyhimysmäisesti leukaan. 

Jatkeeksi ympätty A Home of One's Own on laadultaan hyvä tavaraa sekin, vaikka tuntuukin mainion Greensleevesin jälkimainingeissa pienoiselta pettymykseltä. Omana itsenäisenä jaksonaan se toimiikin astetta paremmin, ja sellaisena suosittelenkin sen yleisesti muutoinkin katsomaan. Moore ja Curtis pelaavat jälleen kerran hyvin yhteen, meiningin silti jäädessä vaisummaksi, kuin tätä edeltäneessä stoorissa. Kokonaisuutta ajatellen London Conspiracy on kuitenkin vikoinensa kaikkinensa mukavan kevyttä toimintaviihdettä, jonka parissa viihtyy jo pelkästään pääosakaksikon loistavan kemian ja komediallisten suoritusten vuoksi. Niin ja onhan se John Barryn teemabiisikin varsin loistokasta kuunneltavaa, vaikkakin kieltämättä antaa sarjasta hieman erilaisen kuvan kuin se oikeasti on. 

In the World of Cons....Eddie's a Pro

Pikapikaa muutama nauhalöydös tähän kohtaan...

Ylärivi vas. oik: Back to School, Opportunity Knocks, Free Ride

Alarivi vas. oik: Tall, Dark and Deadly, Fire, Ice & Dynamite, Kickboxer III - The Art of War

Edit: Katselen tässä ohessa tuota Kickboxer 3:sta, ja en voi muuta todeta kuin, että videosensuuri on kaikessaaan surkuhupaisa juttu. Tästäkin julkaisusta Valtion elokuvatarkastamo on suuressa viisaudessaan mennyt aikanaan saksimaan väkivaltaa pois sen verran, että nimenkin olisin voinut samoin tein lyhentää pelkäksi kolmoseksi. Voi ähmänkäki sentäs mitä meininkiä...

Etsintäkuulutus: Indiana Jones ja Kauhujen Saaren Kirous

Edellisestä etsintäkuulutuksesta on ehtinyt kulumaan sen verran rutosti aikaa, että lienee tullut aika esittää tässä kohdin sellainen.

Eli tuota vieressä näkyvää pokkaria olen koittanut metsästää jo pidemmän aikaa kissojen, koirien ja muidenkin otusten avustuksella. Toistaiseksi tulokset ovat olleet erittäin laihoja, eli toisin sanoen en ole sitä onnistunut mistään paikallistamaan. Kyseessähän on semmottis valitse itse seikkailun suunta pokkari, jossa ensin annetaan kuvaus tapahtumista, ja sitten sivun alareunasta voi valita oman vaihtoehtonsa mille sivulle juoni siitä kohtaa hyppää. Pelinomainen kirjanen on siis kyseessä, mutta melkolailla vaikeasti löydettävä sellainen.

Niinpä tulin siihen tulokseen, että kysäisempä täällä(kin), josko joltakulta siellä taustoilla tuommoinen tuote sattuisi hyllystään löytymään, ja olisi valmis siitä jopa luopumaan pientä korvausta tai vaihtaria vastaan. Mikäli näin on, niin ei kun kommenttia kehiin tämän tekstin alla olevaan kommenttilootaan. Katsotaan sitten, miten asian suhteen tehdään, mikäli siihen pisteeseen ikinä päädytään.

Samaan sarjaan kuuluu muuten James Bond-aiheinenkin pokkari, joka ottaa pohjansa elokuvasta 007 ja kuoleman katse. Se minulta jo ennestään löytyykin, kuten alla näkyvästä kuvasta käy hyvin ilmi. Siksipä olisi kiva saada Indy kaveriksi Bondille, sillä kovin on yksinäisen oloinen hän. Kerää koko sarja kokoon ja silleen nääs.

The Wild Geese (1978)

Kuvaus: Keski-Afrikassa vallitsee levottomuuden tila. Häikäilemätön diktaattori on mennyt ja kaapannut väkivalloin vallan presidentti Julius Limbanilta (Winston Ntshona), halliten nyt maata rautaisella, terrorin täytteisellä otteellaan. Lontoossa asustelevaa ökyrikasta pankkiiria Sir Edward Mathersonia (Stewart Granger) tilanne ei huvita yhtään, sillä hänen omat pisneksensä ovat nyt vaarassa heittää häränpyllyä odottamattoman vallankaappauksen vuoksi. Niinpä Matherson kutsuu luokseen vierailemaan eversti Allen Faulknerin (Richard Burton), ikääntyneen palkkasoturin, jolta löytyy roppakaupalla kokemusta vauhtia ja vaarallisia tilanteita sisällään pitävistä tilanteista. 

Matherson tarjoaa Faulknerille tehtävää, jonka päätarkoituksena on pelastaa tyrmään tylysti viskattu Limbani, ja sen jälkeen keinolla millä hyvänsä palauttaa mies takaisin kiinni hetkellisesti menettämänsä vallan kahvaan. Tämä tehtävä tulisi suorittaa mahdollisimman nopeasti, mieluiten ennen kuin vallan kaapannut ilkimyskentsu Ndofa teloituttaa Limbanin kuoliaaksi. Hengettömällä Limbanilla kun ei olisi enää mitään virkaa. 

Jotta elokuva ei loppuisi lyhyeen, ottaa Faulkner tehtävän vastaan, värväten mukaansa muutaman taistelutoverinsa. On Rafer Janders (Richard Harris), taitava militaaritaktikko, jonka viimeiset vuodet ovat kuluneet taidetta myymällä. On Shawn Fynn (Roger Moore), lentämiseen tarjoitettuja koneita ohjastava pilotti, jonka kyvyt ovat hetkellä tällä valjastettu Lontoossa majaa pitävän mafian palvelukseen. Fynn tuo puolestaan mukanaan masaa kukkarossaan kantavan afrikaanin Pieter Coetzeen (Hardy Krüger), Etelä-Afrikkalaisen Defence Force entisen soltun, joka halajaa palata takaisin synnynsijoilleen maata viljelemään. Retkelle tälle lähtee myös läjäpäin muita värvättyjä, joiden luettelemiseen menisi tässä kohdin niin ikä, että terveys, joten eipä heistä siis sen enemmälti.

Palkkasoturit lennätetään brittihallituksen toimesta Swazimaahan, vastaanottaen siellä tehtävän suorittamiseen tarvittavan välineistön sekä aseistuksen, että myöskin viime hetken preppauksen, jottei homma menisi aivan reisille. Treenimontaasin jälkeen ryhmä rämä kiikutetaan ilmateitse Zembalan vankilan lähimaastoon, jonne heidät laskuvarjoin liihotellen passitetaan. Villihanhet etenevät väkivalloin rangaistuslaitoksen sisätiloihin, vapauttaen siellä viruvan Limbanin piinastaan. Mutta sitten jokin menee pieleen ja pahasti. Tehtävän antanut massimies Matherson on nimittäin sillä välin mennyt pettämään porukan, tehden oman sopparin vallassa olevan diktaatorin kanssa, vähät välittäen Limbanin ja tätä pelastamaan lähteneiden miesten kohtalosta. Teko, joka saa Faulknerin kumppaneineen harmistumaan silmittömästi...

Tuomio: Daniel Carneyn samaa nimeä kantavaan opukseen pohjautuva sotaseikkailu, joka lievästä alkunkankeudestaan vetreydyttään äityy loppua kohden varsin messeväksi tuotokseksi. Burton, Harris ja Moore suoriutuvat kaikki rooleistaan pätevästi, ja läppä heidän välillään lentää väliin yhtä sujuvasti, kuin Pitkämäen nakkaama keihäs lentää pitkälle. Realisima, poliittista korrektiutta ja/tai muita sen tyyppisiä arvoja tästä pätkästä on täysin turha lähteä hakemaan, sillä kontroversaalisesta aihepiiristään huolimatta tämä tuote keskittyy viihdyttämään, ei niinkään läksyttämään. Viihdyttävä pätkä siis, kunhan vain muistaa jättää liian politikoinnin vähemälle sitä katsellessa. Jatkoille päästiin vuonna 1985 Villihanhet II:sen hahmossa, ilman Burtonia (arkistomateriaalia lukuunottamatta), Harrisia ja Moorea tosin.

Samanlaiset, mutta silti erilaiset.

Lights, Camera, Murder!

Silläkin uhalla, että toistan jälleen kerran itseäni, niin otetaas tähän väliin muutama viimeaikainen leffalöytö...

Scarecrows: Tiivistunnelmainen ja välillä pelottavakin linnunpelättikauhistelu, jossa tuhmat pankkirosvot joutuvat yksitellen ja erikseen mainittujen pelättien vainoamaksi. Verisin seurauksin kuten arvata saattaa.

Theatre of Blood/Madhouse: Tuo Kauhujen teatteri minulta toki jo löytyy ennestäänkin, ja arvostelunkin siitä olen jossakin kohtaa ehtinyt rustaamaan. Sen voi halutessaan käydä vilkaisemassa täältä. Madhouse puolestaan edustaa olemassa olollaan niitä leffoja, jonka muistan nähneeni, mutten muista mitä siinä tapahtuu. Paitsi tietysti sen, että Vincent Price ja Peter Cushing ovat kumpainenkin siinä mukana.

Tales of Terror/Twice-Told Tales: Kauhutarinoita. Joskus kauan sitten tullut tämän katsoneeksi. Sen jälkeen en ole tätä nähnyt, joten nyt pääsen verestelemään vanhoja muistoja pitkästä aikaa. Twice-Told Tales on taasen puolestaan minulla uusi tuttavuus, joten mielenkiinnolla odotan mitä se sisällään pitää.

Jack Frost 2 - Revenge of the Mutant Killer Snowman: Tämä tuli hommattua kahdestakin syystä. Ensinnä siitä, että ykkönen minulta jo löytyy, ja sitten tietysti siitä, että jos vaikka joulun alla pykäisin siitä tänne arvostelun. Ykkösen arvostelun voipi halutessaan käydä vilkaisemassa täältä.

The Gumball Rally: Arvostelun voipi tsekata täältä.

Vendetta for The Saint/ The Fictionmakers: Roger Mooren tähdittämän Pyhimys televisiosarjan kaksi elokuvan mittaiseksi yhdistettyä jaksoa. Ei sen kummempata.

Töllömusa - The Saint - Edwin Astley

Where Does Love Go - Roger Moore

The Dead of Night is Alive With the Dead

Otetaas tähän kohtaan tämän vuoden viimeiset leffahankinnat...

Das Cabinet Des Dr. Caligari aka The Cabinet of Dr. Caligari: Saksalainen mykkäpätkä, jossa yhdistyvät selkäpiitä karmiva kauhu ja ekspressionismi mitä parhaimmalla tavalla. Ehta klassikkohan se tämä on.

The Ed Wood Collection - A Salute To Incompetence: Pitää sisällään seuraavat Ed Woodit: Glen or Glenda, Jail Bait, Night of the Ghouls, Plan 9 From Outer Space, Bride of the Monster, The Violent Years.

The Bad Seed: Ei haisua harmaintakaan tästä leffasta, mutta kansi lupailee sen olevan isomman luokan shokkeri, joten eikait se silloin huono voi olla.

Metallimania: Metallica aiheinen hupidokumentti, jossa nähdään haastateltavina vaihteleva kirjo Metallicasta innostuneita faneja, Eli toisin sanoen pilleripäissään tai kaljoissaan olevia hiippareita, joista itse Erkkikkään ota mitään selvää.

Air Guitar Nation: Ilmakitaroinnista kertova dokumentti. Ei sen kummempaa.

Bloodfist: No nyt löytyi tämä ykkösosakin. Siellä se oli divarin hyllyssä, mutta aivan alimmaisella hyllyllä ja kaikkien muiden leffojen taakse piilotettuna. Lieneekö joku sen sinne jemmannut siinä toivossa, että voisi myöhemmin sen sitten käydä lunastamassa pois. Noh, se on myöhäistä nyt.

Return of Sabata aka È Tornato Sabata... Hai Chiuso Un'altra Volta!: Sabata tekee paluun.

Lethal Force: Kotikutoista ja pienibudjettista toimintaa Tarantinon ja John Woon tyyliin.

The Long Riders: Legendaarisen äksönohjaajan Walter Hillin luotsaama länkkäri, jonka erikoistuutena voidaan pitää sitä, että sen pääosissa nähdään yhteensä nelisen kipaletta veljespareja. Quaidit, Keachit, Carradinet ja Guestit.

Downhill Racer: Talviolympialaisiin ja laskettelun kiehtovaan maailmaan sijoittuva draama, jonk pääosissa heiluvat Robert Redford ja Gene Hackman.

Return to Sleepaway Camp: Angela is back... with a vengeance!

The Legacy: Rikki menneen VHS-nauhan korvaava versio. ...noirin kirjoittaman arvostelun voipi käydä halutessaan lukemassa täältä.

Dead Space - Downfall: Dead Space videopelin animaatiollinen esiosa.

Barbarella - Queen of the Galaxy: Jane Fondan tähdittämä avaaruusseikkailu, josta olen kyllä kuullut paljon, mutta jota en kuitenkaan koskaan ole katsonut. Turhana tietona mainittakoon, että Duran Duran sai nimensä tässä leffassa esiintyvän hahmon mukaan. Pienoisen modifoinnin läpikäyneenä tosin.

Pandorum: Ei kovinkaan kaksinen pätkä, mutta kun tässä versiossa on mukana kommenttiraita, niin tulin sen hommanneeksi lähinnä sen vuoksi.

The Mark of Zorro: Tämä pätkä tulikin jo tuossa arvosteltua.

Meltdown - Days of Destruction: Palasiksi räjäytetyn asteroidin palaset uhkaavat tuhota planeettamme. Ja vain Casper Van Dien voi meidät tältä devastaatiolta pelastaa. Nyt näyttää siltä, ettei hyvältä näytä.

Street People aka Gli Esecutori: Edellise Moore bongauksen suhteen kävi huono paperi, Siitä kun hävisi puolivälissä äänet kokonaan. Toivottavasti nyt ei käy niin.

Mielensä pahoittanut

Aamusella poikkesin keskustassa, ja siellä sijaitsevissa liikkeissä, joissa myös liikkuvaan kuvaan ja ääneen perustuvia tuotoksia myydään. Eli toisin sanoen divareissa ja kirppareilla. Mukaan lähti yhtenä tuo vieressä näkyvä rogermooreilu. Muutakin tuli hommattua, mutta niistä sitten enemmälti joskus toiste, Keskitytään nyt tällä erää Pahan kasvoihin.

Aikani keskustassa kierrettyäni palasin sitten lopulta kotiin. Ajattelin, jotta katselen heti Mooren pois, ja sitten jos jaksan, niin jotakin muutakin. Noh, Moore lävähti levylautaselle. Playta painettiin. Mukava asento etsittiin ja eikun katselemaan. Aluksi kaikki sujui loistavasti. Vähän liiankin loistavasti, jolloin hälytyskellojen olisi pitänyt olla valmiudessa siihen, että jotakin menee vielä pieleen.

Chapter ysin kohdalla jotakin sitten meni pieleen. Leffasta nimittäin katosi äänet tyystin. Kuva kyllä näkyi, tekstityskin. Mutta ei ääniä. Mykäksi män hän. Ensin tietysti ajattelin, että olin vahingossa painanut säätimelläni äänen pois. Vaan sepä ei ollut mahdollista, sillä säädin ei ollut sillä hetkellä hallussani. Seuraavaksi tuumailin, että kyseessä on jokin hetkellinen häröily, ja skippailin pari chapteria eteenpäin tätä nerokasta teoriaani testatakseni. Se teoria ammuttiin nopeasti alas mykkyyden jatkuessa edelleenkin. Aina leffan loppuun saakka. Kyllä minä niin mieleni kuulkaas tästä pahoitin. Tässä nyt sitten mietin, että mitä minä tuon osittaisen mykkäleffan kanssa teen. Vienkö sen takaisin divariin, ja otan tilalle jotakin muuta, vai uhraanko sen Suurelle Cthulhulle. Jotenkin tuo jälkimmäinen vaihtoehto kiehtoo minua, vaikka hyvin tiedän, että mitään hyvää moisesta tempauksesta tuskin seuraa. Sen verran tarkkaan olen Lovecraftini nääs lukenut.

Veijareita ja Pyhimyksiä

Tämän päivän kirjallinen kirpparilöytöni näkyilee tuossa vieressä. Löysin minä leffojakin, mutta niistä lisää hieman myöhemmin, jahka saan läpikäytyä tarkemmin mitä oikeastaan tulinkaan hankkineeksi...

The Man Who Haunted Himself (1970)

Kuvaus: Liikemies Harold Pelham (Sir Roger Moore) joutuu kotimatkallaan pahanlaatuiseen auto-onnettomuuteen. Mies kiikutetaan kiireen vilkkaa lasarettiin, jossa hänet todetaan hetkellisesti kuolleeksi. Pelham palaa kuitenkin rajan takaa takaisin ihmisten ilmoille, toipuen vammoistaan täysin. Jokin tuntuu silti olevan pielessä ja pahasti. Ystävänsä ja työtoverinsa nimittäin väittävät nähneensä Pelhamin paikoissa, joissa hän ei itse muista vierailleensa. Tehden asioita, joita hän ei muista tehneensä. Pelham on syystäkin hämillään ja hän ryhtyy tonkimaan mystistä mysteeriä pintaa syvemmältä. Hiljalleen Harodille selkenee, että hänen sairauslomansa aikana paha ja kunnianhimoinen kaksoisolento on ottanut tehtäväkseen terrorisoida miestä niin talossa kuin puutarhassakin. Doppelgänger on muuttanut hänen bisnessuunnitelmiaan ja sotkenut avioliittonsakin käymällä naisissa vierahissa. Tästä saa alkunsa ilkeän kaksoiskappaleen henkeäsalpaava ajojahti, joka ajaa originaalin Pelhamin lähes hulluuden partaalle...

Tuomio: Intensiivinen ja katsojansa mielenkiinnon alusta loppuun taidokkaasti ylläpitävä psykologinen trilleri, jossa Sir Roger Moore tekee ehdottomasti elokuvallisen uransa tasokkaimman pääosasuorituksen. Mies itse pitääkin tätä leffaa parhaimpanaan pelkästään jo siksi, että sen nerokkaasti kirjoitettu käsikirjoitus antoi hänelle vihdoinkin luvan päästä näyttämään mistä hänet on näyttelijänä tehty. Moore käykin elokuvan aikana lävitse koko tunteiden kirjon sellaisella vimmalla, ettei moista ole kuuna sen jälkeen nähty. Ainakaan Sir Rogerin tulkitsemana.

Sivuhahmoista edukseen puolestaan erottuu veteraaninäyttelijä Freddie Jonesin esittämä psykiatri, joka lyhyehköstä ruutuajastaan huolimatta onnistuu olemaan äärimmäisen mieleenpainuva hahmo kaikessa omalaatuisuudessaan. Muukin kaarti hoitaa esiintymisensä mukiinmenevästi, vaikka jossain määrin jäävätkin taustalle ruikuttamaan. Leffa pitää sisällään pätevän näyttelemistyön lisäksi muutaman näyttävän visuaalisen kikan, jotka vahvistavat mukavasti tuotoksen muutoinkin ahdistavan paranoidista tunnelmaa. Pohjautuu Anthony Armstrongin kirjoittamaan lyhyt tarinaan The Case of Mr. Pelham. Jäi ohjaajansa Basil Deardenin viimeiseksi ohjaustyöksi.

The Terror Rises Again

Koska on kuuma, niin laitanpa tähän kohtaan jokusen viimeaikaisen leffahankinnan esille...

The Man Who Haunted Himself: Roger Moore kummittelee itselleen. Spookya!

Blackjack: John Woo ja Dolph Lundgren löivät tässä leffassa hynttyynsä hetkellisesti yhteen. 

The Brotherhood of the Rose: Rambonkin kirjoittaneen David Morrellin samannimiseen opukseen pohjautuva minisarja. Mukana menossa Robert Mitchum, Peter Strauss ja Connie Selleca.

The Revenge of Frankenstein: Frankenstein. Kosto. Hammer ja Peter Cushing.

Jack The Ripper: Jess Franco ja Klaus Kinski Viiltäjä-Jaskana.

The Cars That Ate Paris: Autot, jotka söivät Paris Hiltonin.

The Haunting: Se aito ja originaali.

The Oily Maniac: Öljyinen monsteri vigilante moodissa. Ilmeisesti sukua Tasha Yarin syöneelle Armukselle.

The Mighty Peking Man: Shaw Brothersien veikeän camp-henkinen King Kong rip-offi. Mukana myös Sheena - Viidakon kuningatar... tai jotain...

Töllömusa - The Persuaders Theme - John Barry

The Man Who Wouldn't Die (1994)

Kuvaus: Thomas Grace (Sir Roger Moore) on menestynyt jännityskirjailija, jonka tarinat ovat saaneet inspiraationsa tosipohjaisista tapahtumista. Opustensa pääpahis kun on saanut luonteenpiirteensä vankilassa istuvalta rikolliselta, Bernard Drakelta (Malcolm McDowell). Elinkautista kärsivä Drake onnistuu kuitenkin lavastamaan oman kuolemansa ja pakenemaan kiven sisästä. Pian kaupunkia piinaakin salaperäinen murhien sarja, joka pistää juttuja tutkivien poliisien päät täysin pyörälle. Grace puolestaan tietää tasan tarkkaan missä mennään, sillä murhien tekotavat vastaavat yksi yhteen kirjojensa sivuilla suoritettuja veritekoja. Poliisit eivät kuitenkaan ota Gracen puheita todesta, ja niinpä kirjailija päättääkin pysäyttää mielipuolisen murhanmiehen omin avuin....

Tuomio: The Man Who Wouldn't Die.... tuon nimen perusteella voisi hyvinkin luulla, että kyseessä on jokin 50-luvun tieteispätkä, jossa hieman päästään vinksahtanut tiedemies on puolivahingossa keksinyt keinon tulla kuolemattomaksi, ja näin ollen ei ole kykeneväinen kuolemaan. Tämä ei kuitenkaan ole sellainen elokuva.

Tarinansa puolesta se taasen tuo mieleen Stephen Kingin jossakin vaiheessa uraansa kirjoittamat stoorit, joissa kirjailija joutuu luomansa fiktiivisen hahmon lihalliseksi muuntautuneen variaation piinaamaksi. Tämä ei kuitenkaan ole sellainen tarina, vaikka joitakin yhtymäkohtia toki jossain määrin löytyykin. Mitään kauhuun tai yliluonnollisuuteen viittaavaa ei tästä leffasta löydy. Tai noh, jotain sentään, sillä Nancy Allenin esittämä hahmo omaa jonkin sortin meedion kykyjä, nähden välillä näkyjä tulevista elokuvan tapahtumista. Mutta ei muuta. Mitä sitten jää jäljelle? Noh, teeveelle tehtyä, keskivertoa ja helposti unohdettavaa perusjännäriä, jossa Sir Roger Moore sekä Malcom McDowell käyvät tekemässä rutiinisuoritukset sen päähenkilöinä. Kahden tähden arvoisesti.

Bed & Breakfast (1991)

Kuvaus: Mainen rannikolla seisoa pönöttää viehättävä, asiakaskadosta pahoin kärsivä hotelli, jonka ylläpidosta vastaa Claire (Talia Shire), tyttärensä Cassie (Nina Siemaszko) sekä anoppinsa Ruth (Colleen Dewhurst). Eräänä päivänä kolmikon rauhan täyttämä elämä järkkyy, kun he löytävät rannalta aallokon sinne kuskaaman tuntemattoman, henkitoreissaan olevan miehen. Tullessaan tajuihinsa muukalainen syöttää pelastajilleen pajunköyttä muistinsa menetyksestä, sillä hurmurimaisesta käytöksestään huolimatta, hän on todellisuudessa rahamaailman juonitteluihin sotkeutunut huijari, jolla on perässään jokunen jalkoja ja muita raajoja työkseen katkova konnanretale. Ja mikä olisikaan sen parempi piilopaikka kuin syrjäinen hotelli kaukana muusta maailmasta. Naiset nielevät haaksirikkoutuneen sepitelmän, ristien miehen raamatullisesti Adamiksi (Roger Moore) ja hotelli saa samassa uuden yleismies Jantusen. Adam tuo naisten elämään kauan kaivattua säpinää ja hiljaiseloa viettänyt majatalokin herää siinä sivussa uuteen kukoistukseen. Menneisyyden varjot saavat kuitenkin Adamin pian kiinni. On tullut valinnan aika....

Tuomio: Harmittoman tyhjänpäiväinen ja helposti unohdettava dramedia, jonka parissa saa hyvin unenpäästä kiinni. Tarina nimittäin etenee väliin yhtä laiskasti kuin lämmin kesäpäivä. Kaksi tähteä, joista toinen menee Roger Moorelle. Hän kun sanoa paukauttaa Fuck! tässä leffassa. Kovinkaan usein en muista hänen suustaan kyseistä sanaa ulos tulleen nimittäin. Kaksinkertainen ritari kun on ja silleen...

Gold aka The Great Gold Conspiracy (1974)

Kuvaus: Etelä-Afrikassa sijaitsevassa Sonderditchin kultakaivoksessa tapahtuu vakava onnettumuus. Sen seurauksena sen hetkinen General Manager saa surmansa. Jobi annettaan Rod Slaterille (Roger Moore), joka toimessa hetken toimittuaan pääsee katalan juonen jäljille: Kaivoksen osakkaat ovat aikeissa tulvauttaa onkalot, saadaksen kullan arvon nousemaan pörssissä heidän kannaltaan suotuisammaksi. Semmoinen ketkuiluhan ei sovi Slaterille alkuunkaan ja hän pistääkin kovan kovaa vastaan saadakseen keinottelevat konnat kiikkiin ja lukkojen taa...

Tuomio: Bond-ohjaaja Peter R. Huntin kultapitoinen trilleri sisältää sopivasti actionia, muutaman hyvän juonenkäänteen, ja varsin oivallisen pääpahiksen (John Gielgud kelmeilee messevästi koko rahan edestä). Niin ja Roger Moorekin on mukana astetta vakavampana kuin normisti on totuttu näkemään. Supermanin äiti Lara eli Susannah York edustaa naiskauneutta ja romantiikkaosastoa. Pohjautuu Wilbur Smithin novelliin Gold Mine...

Leffamusa - Gold - Jimmy Helms

Siitä lähtien kun katselin Goldin, on sen teemabiisi soinut lähes tauotta päässäni. Niinpä laitan vahingon kiertämään postaamalla sen kaikkien muidenkin kuultavaksi. Saas nähdä jääkö biisi soimaan teidänkin päihinne?