The Dungeonmaster (1984) aka Ragewar

 

"I reject your reality

and substitute my own!"

 - Paul Bradford

Kuvaus: Paul Bradfordille (Jeffrey Byron) tietokoneet ovat kaikki kaikessa. Voisi hyvinkin sanoa, että hän on myynyt sielunsa tekoälylle. Ei siis mikään ihme, että Paul työskenteleekin suuren tietokoneyhtiön konsulttina, etsien vikoja järjestelmistä. Kotonaan Paulilla on itse ohjelmoimansa tietokone, jonka parissa mies viettää suurimman osan vapaa-ajastaan - jopa siinä määrin, että naisystävänsä Gwen Rogers (Leslie Wing) on datamasiinalle syystäkin mustasukkainen. 

Eräänä yönä tietokone välittää vieraan... Paholaismainen velho Mestema (Richard Moll) saapuu pahat mielessään kyläilemään, kaapaten pahaa-aavistamattoman Gwenin vangikseen. Ohessa Mestema haastaa Paulin kaksintaistoon valitsemiensa vihulaisten kanssa. Seitsemän vastustajaa, toinen toistaan taidokkaampaa soturia, joiden päihittämiseksi Paulin on laitettava kaikkensa kehiin. Panoksena tässä pirullisessa pelissä on, ei enempää kuin vähempää, Paulin ja häntä suuresti rakastavan Gwenin sielut. Ja viimeisenä opponenttina on tietenkin Mestema eli Vanha Vihtahousu itse! 

Tuomio:  Seitsemän eri ohjaaja/käsikirjoittajan luoma seitsemän eri tarinan antologiafantasia, joka ei ehkä isommin elokuvallisilla arvoillaan päätä huimaa, mutta korvaa kaiken sen kekseliäisyydellään, rohkeudellaan yrittää jotakin kaavasta poikkeavaa ja tietysti köpöisen halvanoloisella viihdyttävyydellään. Ole nyt tälle sitten vihainen, kun suu vääntyy väkisinkin hymyyn leffaa katsellessa. Laulu- ja soitinyhtye W.A.S.P. käy esittämässä yhdessä tarinoista hittikipaleensa Tormentor ja edistämässä juonenkulkua laulaja Blackie Lawlessin toimesta. 

First Look: The Creep - Creepshow (2019)

Tiiseri: The Twilight Zone (2019)

Tiiseri: 10 31 (2017) + posteri

The Monster Club (1981)

Kuvaus: Kauhukirjailija Ronald Chetwynd-Hayes (John Carradine) pysähtyy kaupungilla kulkiessaan ihailemaan erään kirjakaupan näyteikkunaa, sillä se on viimeisen päälle koristeltu juuri ilmestyneellä karmisteluopuksellaan. Samalle akkunalle saapuu pian toinenkin miekkonen, joka paljastuu olevan pahoin drinkin tarpeessa oleva vampyyri, Eramus (Vincent Price) nimeltään. Eramus hörppäisee ensijanoonsa tilkkasen jos toisenkin verta Ronaldin kaulavaltimosta, osoittaen sen jälkeen kiitollisuutensa ainoalla osaamallaan tavalla, eli viemällä hämärän rajamailla häilyvän kirjailijan Hirviöklubille toipumaan. Klubilla ollessaan Eramus ryhtyy viihdyttämään epätodelliseen todellisuuteen havahtuvaa vierastaan luenolla hirviöistä ja niiden alalajikkeista...

...että myöskin iskemään tarinaa kolmen vertahyytävän ja selkäpiitä karmivan kauhujutun verran, joiden pääosissa seikkailevat niin vampyyrit, ghoulit kuin shadmockitkin. Kuvaukset maintuista tarinoista voipi halutessaan käydä lukemassa täältä.

Tuomio: Poikkesin tänään vaihteenvuoksi divarissa katsastamassa, josko tekisin siellä mielenkiintoisia löytöjä. Noh, teinhän minä, sillä mukaan lähti nyt arvosteluni kohteena oleva The Monster Club, jonka viimenäkemisestä on ehtinyt tähän päivään mennessä vierähtää liian monta vuotta. Tuolloin formaattina oli VHS-nauha, mutta nyt tekniikka on sen verran pitkälle kehittynyt, että tämänkin pätkä saa hankituksi oikein sinireiskana ja kaikki. Ja sellaisena minä sen tänään hankinkin. Ostin minä muutakin, vaan niistä sitten enemmälti joskus toiste.

Ennen elokuvan liikkeelle pyöräyttämistä muistelin aikoinani pitäneeni tästä, sillä tässä yhdistyy kaksi asiaa yhdellä kärpäsellä: huumori ja kauhu. Nyt katsottuna pidin leffasta edelleenkin, mutta sitä en muistanut kuinka camp-henkinen tämä pätkä oikeasti oli ja on. Eritoten ne osuudet, jossa Vincent Price viihdyttää Carradinea Hirviöklubin uumenissa. Campin vastapainoksi otetaan kantaa siihen, onko ihminen sittenkin se kaikista pahoin monsteri ikinä. Aihe, joka tänäkin päivänä puhuttaa edelleenkin, eikä suotta.

Itse kauhujutut taasen viihdyttivät minua jälleen, vaikkeivät ne enää pelottaneet samoin tavoin kuin kakarana katsoessa. Niin ja tämähän toimii ohessa myös musikaalina. Hirviöklubille  kun on saatu esiintymään sellaisiakin esiintyjiä, kuten B.A. Robertson, The Viewers, Pretty Things sekä laulu- ja soitinryhmä Night, jolta kuullaan Stripper niminen kipale. Vincent Pricen versio kipaleesta Monster Mash loistaa suureksi pettymykseksi poissaolollaan tästä blu-ray julkasta. Onneksi se löytyy kuitenkin Youtubesta ja sen voi käydä kuuntelemassa pois tämän lätinän alta. Jo pelkästään tuo mainittu esitys on yksinään kolmen tähden arvoinen, mutta kyllä minä kappaleen puutteesta huolimatta voin hyvällä omalla tunnolla antaa saman verran itse leffallekin. Sen verran nostalgiahermoon se minua nimittäin osui.

Töllömusa - Amazing Stories Main Title - John Williams

Töllömusa - Night Song - Crosby, Stills, Nash & Young

Soi The (New) Twilight Zone jaksossa nimeltä Nightsong...

Päivän sarjisbongaus: Vincent Price Presents

Tämmöisen sarjakuvan olemassa olosta edes tiennyt ennen tätä aamua, kun divarissa tapani mukaan poikkeilin. Sarjakuvalliseen muotoon hahmotetun Vincent Pricen hostamaa antologiakauhisteluahan sitä tuon läpyskän sivuilla tarjoillaan. Ja se ei ole ollenkaan huono juttu, vaan se on hyvä juttu se. Vincent Price kuitenkin yksi suosikeistani ja silleen.

Jos nyt jälleen jotakin negatiivista tästäkin löydöksestä on pakko hakea, niin noita vastaavia on tehty lisääkin. Mielelläni nekin itselleni kokoelmaani halajaisin, mutta taitaa jäädä haaveeksi se täysin, sillä eipä noita tätä ennenkään kovin usein vastaan ole tullut, joten tuskinpa tilanne muuttuu kovinkaan dramaattisesti tästä eteenpäin mennessä. Täytyy siis tyytyä tuohon toistaiseksi. Parempi sekin kuitenkin kuin ei mitään.

Tiiseri: 10/31/16 (2016)

Leffamusa - Cat's Eye - Ray Stevens

Töllömusa - Tales From The Crypt Theme (Album Version) - Danny Elfman

Traileri: Tales of Halloween (2015)

Lights, Camera, Murder!

Silläkin uhalla, että toistan jälleen kerran itseäni, niin otetaas tähän väliin muutama viimeaikainen leffalöytö...

Scarecrows: Tiivistunnelmainen ja välillä pelottavakin linnunpelättikauhistelu, jossa tuhmat pankkirosvot joutuvat yksitellen ja erikseen mainittujen pelättien vainoamaksi. Verisin seurauksin kuten arvata saattaa.

Theatre of Blood/Madhouse: Tuo Kauhujen teatteri minulta toki jo löytyy ennestäänkin, ja arvostelunkin siitä olen jossakin kohtaa ehtinyt rustaamaan. Sen voi halutessaan käydä vilkaisemassa täältä. Madhouse puolestaan edustaa olemassa olollaan niitä leffoja, jonka muistan nähneeni, mutten muista mitä siinä tapahtuu. Paitsi tietysti sen, että Vincent Price ja Peter Cushing ovat kumpainenkin siinä mukana.

Tales of Terror/Twice-Told Tales: Kauhutarinoita. Joskus kauan sitten tullut tämän katsoneeksi. Sen jälkeen en ole tätä nähnyt, joten nyt pääsen verestelemään vanhoja muistoja pitkästä aikaa. Twice-Told Tales on taasen puolestaan minulla uusi tuttavuus, joten mielenkiinnolla odotan mitä se sisällään pitää.

Jack Frost 2 - Revenge of the Mutant Killer Snowman: Tämä tuli hommattua kahdestakin syystä. Ensinnä siitä, että ykkönen minulta jo löytyy, ja sitten tietysti siitä, että jos vaikka joulun alla pykäisin siitä tänne arvostelun. Ykkösen arvostelun voipi halutessaan käydä vilkaisemassa täältä.

The Gumball Rally: Arvostelun voipi tsekata täältä.

Vendetta for The Saint/ The Fictionmakers: Roger Mooren tähdittämän Pyhimys televisiosarjan kaksi elokuvan mittaiseksi yhdistettyä jaksoa. Ei sen kummempata.

Traileri: Scream Queens (2015)

Intense Action, Hot Chicks and Exploding Heads

Esittelyssä muutama viimeaikainen leffahankintani....

Sen verran taasen laiskottaa, etten jaksa ruveta väsäilemään noille sen kummempia kuvauksia. Puhukoot tuo ottamani kännykuva tässä kohdin puolestaan...

Past, Present or Future, Never Count Out The Count!

Otetaas tähän väliin muutama viimeaikainen VHS-löytö. Edellisistä sellaisista kun on ehtinyt jo vierähtää vähän liiankin pitkä tovi...

A Feast at Midnight: Ei haisua harmaintakaan mistä tässä leffassa on kyse. Muuta kuin, että Christopher Lee on siinä mukana, ja se jo pelkästään riittää elokuvan ostosyyksi.

The Torture Chamber of Dr. Sadism: Tämän nähnyt viimeksi kakarana, ja ainoa muistikuvani tästä leffasta on kohtaus, jossa hevoskärryt kuskeineen päivineen matkaavat läpi hirtettyjen ihmisten metsikön. Oli kait siellä jotakin muutakin karmivaa, mutta tähän hätään en muuta muista... :D

Dracula A.D. 1972 aka Dracula Today: Tuli lähinnä ostettua siksi, että se sattui olemaan samassa pöydässä kirpparilla kuin tuo listan ensimmäinen. Löytyi ennestään jo DVD:nä ja niin pois päin.

The Horror of Frankenstein: Komediallista Frankensteinelua Hammer Filmsin tyyliin.

Asylum: Hammer Filmsin kilpailijan Amicuksen hullujen huoneelle sijoittuva (3 tarinan) kauhuantologia. En muista tätä aiemmin koskaan nähneeni. Voi olla hyvä. Voi olla olemattakin...

The Mummy's Shroud: Hammer Filmsin muumio leffojen kolmas osio. Tätäkään en muista aiemmin nähneeni. Tämäkin siis voi olla hyvä, vaan voipi se toisinkin olla...

The Old Dark House: Hammer Filmsin päivitysversio Universalin kolkytluvun alkupuolella tuottamasta klassikosta.

The Creeping Flesh: Christopher Lee ja Peter Cushing ties monettako kertaa samassa leffassa. Ei sillä, että se olisi mitenkään huono juttu. Pikemminkin päinvastoin...

Että tämmöisiä löydöksiä tällä erää. Ensi kerralla tuttuun tapaan taasen jotakin aivan muuta.

Black Sabbath (1963) aka I Tre Volti Della Paura aka Three Faces of Fear

Kuvaus: Tässä italialaisohjaaja Mario Bavan luotsaamassa ja kauhistelulegenda Boris Karloffin hostamaassa kauhunantologiassa meille tarjoillaan kolme makaaberia tarinaa, joista ensimmäisenä silmiemme eteen levittäytyy....

The Drop of Water: Viktoriaaniseen Lontooseen sijoittuvassa tarinassa vanhemman puoleinen meedio heittää veivinsä ja näin ollessa sisäkkö Milly (Milly Monti) kutsuu paikalle hoitajatar Helen Chesterin (Jacqueline Pierreux) hoitamaan edesmenneen työnantajansa hautajaiskuntoon. Ruumiille vaatteita vaihtaessaan hoitsu äkkää tämän sormessa arvokkaan näköisen safiirisormuksen, varastaen sen ahneuksissaan itselleen. Samassa hötäkässä nainen kaataa lasillisen vettä lattialle, saaden kimppuunsa myös ruumiinhajusta kiksejä saavan kärpäsen.

Sormus muassaan pahaa aavistamaton hoitsu palaa takaisin kotiinsa, jossa täysi helvetti pääsee varsin nopeasti irti. Sähköt katkeavat. Tippuvan veden ääni täyttää ilman. Kärpänenkin pörrää. Ja mikä kammottavinta, kuollut meedio on tullut hakemaan varastetun sormuksensa takaisin....

Huomionarvoista: Ehdottomasti tämä kollektiivin paras ja samalla aidosti pelottavin segmentti. Jo pelkästään kuolleen meedion karmaisevan naamavärkin vuoksi. On se vaan semmoinen pärstäkerroin, että pelkkä vilkaisukin siihen suuntaan saa vahvimmankin heppulin/heppulittaren housuun valahtamaan jotakin lämmintä ja pahalle haisevaa. Vai oletteko kuvan nähdessänne kanssani asiasta kenties eriävää mieltä? Pohjautuu venäläiskirjailija Anton Tsehovin samannimiseen lyhyttarinaan. Saapasmaan versiossa sijoitettu leffan päätösstooriksi.

Aaaargh! Tappakaa se tulella!!!!! Tappakaa se tulella!!!!

Väliaika. Kahvia ja pullaa. Tauon päätyttyä Karloff esittelee meille tarinan nimeltänsä....

The Telephone: Pariisissa asuva Rosy (Michele Mercier) saapuu yön riennoista kotiinsa, joutuen heti kättelyssä outojen puhelinsoittojen piinaamaksi. Tuntematon soittaja tuntuu tietävän tasan tarkkaan Rosyn puuhastelut ja sekös saa nuoren naisen panikoimaan isosti. Pian käy ilmi, että puhelujen takana on Rosyn entinen miesystävä Frank (Milo Quesada), joka viimeisimmän tiedon mukaan on kuollut ja kuopattu. Kauhun vallassa oleva Rosy ottaa hädissään yhteyttä ystävättäreensä Maryyn (Lidia Alfonse), kertoen kuolleen miehen juuri rimpautteneen hänelle useaan otteeseen, pyytäen ohessa Marya tulemaan asunnolle henkiseksi tuekseen. Mary sanoo lähtevänsä heti tulemaan ja puhelu päättyy siihen. Kohtapuoliin Frank soittaa taas, tällä kertaa uhaten ottaa Rosyn hengiltä aamunkoittoon mennessä. Frank kun joutui aikoinaan Rosyn ansiosta linnaan tiilenpäitä lukemaan, janoten täten haudantakaista kostoa.

Mary saapuu ja kehoittaa Rosya ottamaan iisisti, arvellen puhelujen olevan pelkkää julmaa pilaa jonkun idiootin taholta. Mary valmistaa ohessa myös rauhoittavilla terästetyn koktailin, jotta Rosy saisi paremmin unosten päästä kiinni. Ystävättärensä nukkuessa Mary rustaa kirjeen. Siinä hän paljastaa olevansa enemmän kuin huolissaan Rosyn mielenterveydestä ja tämän kokemista hallusinaatiopuheluista kuolleen Frankin taholta. Mutta jos Frank kerran on Maryn mielestä pelkkä hallusinaatio, niin kuka sitten on tuo hänen selkänsä takana pahoin aikein hiiviskelevä mieshahmo....

Huomionarvoista: Visuaalisesti hieno, mutta tarinansa puolesta aikasta köykäinen tapaus. Kärsii selkeästi myös väärästä sijoituspaikasta. Italoversiossa tämä osio onkin fiksusti asetettu aloittamaan elokuva, ja niin sen olisi pitänyt tehdä myös tässä amerikkalaisjulkaisussa. Hieman ihmetellä täytyykin miksi näiden osioiden paikkaa on ylipäätään pitänyt mennä jenkkilässä päikseen vaihtamaan, semminkin kun originaalissa homma toimii vallan loistavasti. Mainitun järjestyssekoilun lisäksi jenkit ovat menneet sorkkimaan itse tarinaakin. Rosyn ja Maryn tyttöjen välinen ystävyys on leikattu kokonaan pois. Lisäksi tarinasta on tehty (dubbauksen avulla) kömpelöhkön oloinen kummitusjuttu, originaalin ollessa enemmänkin psykologinen trilleri. Why, Hollywood, why? Pohjautuu F.G. Snyderin kynäilemään tarinantynkään.

"...eikä siinä vielä kaikki, sillä tilaamanne lehden lisäksi
saatte kaupanpäälle ruostumattomasta teräksestä valmistetun
elektronisen banaaninsuoristajan, arvoltaan noin..."

Vessabreikki, jonka jälkeen Karloff kertoilee meille muutaman sanasen vampyyreistä, esitellen siinä samalla illan viimeisen tarinan, joka kulkee simppelisti nimellä...

The Wurdalak: 1800-luvun Venäjällä matkaa taittava kreivi Vladimire d'Urfe (Mark Damon) löytää maasta päättömän ratsumiehen, jonka selässä törröttää siihen isketty tikari. D'Urfe ottaa tikarin mukaansa, häviten paikalta mutkaista tietä näkymättömiin. Myöhemmin iltasella kreivi saapuu ränsistyneen oloiselle talolle, toivoen saavansa sieltä yösijan. Väsyjä poikia viiksettömiä kun mies sekä polle kumpikin on. Sisälle päästyään aatelismies äkkää seinälle koristeeksi ripustetut teräaseet, joista yksi näyttäisi kuitenkin uupuvan. Juurikin se kreivin itsensä hoteissa oleva. Talon isäntä Giorgio (Claudo Onorato) kertoo veitsen kuuluvan isälleen Gorcalle (Boris Karloff), josta ei viiteen päivään ole kuulunut pihahdustakaan. Yösijakin järjestyy ja kohta kreivi onkin jo hieromassa tuttavuutta talossa asuvan muun perheen (Giorgion vaimo, pikkuinen poika, veli Pietro sekä sisko Sdenka) kanssa. Silmänsä hän iskee eritoten Giorgion ja Pietron (Massimo Righi) kuvankauniiseen systeriin, Sdenkaan (Susy Anderson), ihmetellen ohessa tämän erikoista kutsumanimeä.

Myöhemmin selviää perheen pään sen hetkisen poissaolon syy. Gorca on lähtenyt ottamaan verisesti yhteen paikallisen lainsuojattoman ja tunnetun wurdalakin, Ali Begin kanssa. Vladimire saa kuulla wurdalakin olevan verenhimoinen eläväkuollut, joka imeksii veret poikkee mieluiten lähimmistä ystävistään sekä perheenjäsenistään. Veljekset ovat yhtämieltä siitä, että Vladimiren tielle osunut päätön stiffi on lähes sataprosenttisella varmuudella Ali Beg. Kaksikko on yhtälailla huolissaan isästään, sillä hän on hyvinkin saattanut taiston tuoksinassa tulla Begin puremaksi, ja näin ollen muuntunut itsekin verta janoavaksi wurdalakiksi.

Keskikyön aikaan Gorca palaa takaisin kotiin. Hämmentynyt perhe ottaa patriarkan vastaan ristiriitaisin tuntein, päästäen isänsä silti sisälle taloon. Virhe, jonka seurauksista he tulisivat vielä maksamaan kovan hinnan...

Huomionarvoista: Tunnelmallinen, goottiromantiikkaa ylitsepursuava episodi, jonka visuaalisesti värikylläinen maailma on ulkoiselta habitukseltaan brittiläisen Hammer-yhtiön kauhuntäytteisten tuotantojen vastaava, mutta sopivissa määrin spagettimausteella höystettynä. Tarinana leffan toiseksi paras, vaikkakin kestoltaan hitusen liian pitkä. Pohjautuu venäläiskirjailija Aleksei "Leon serkkupoika" Tolstoin kirjoittamaan lyhyttarinaan. Originaalissa sijoitettu kakkostarinaksi heti I Telefonen jälkeen.

"....Iiiii ain't got no booody... no booody...."

Tuomio: Pätevähkö kauhisteluantologia, jonka jenkkiversio ottaa nokkaansa kehnosta episodien uudelleen sijoittelusta ja tarinallisen sisältönsä tarpeettomasta peukaloinnista. Italoversiossa edellämainittuja ongelmia ei ole, ja siten se toimiikin kokonaisuutena paremmin rapakon takaiseen kaimaansa verrattuna. Kummastakin löytyy kuitenkin lopulta ne samaiset hyytävän kammottavat hetkensä, joiden ansiosta sateinen Halloween ilta sujuu mukavasti selkäpiitä karmivissa merkeissä. Kolme tähteä tasapuolisuuden nimissä kummallekin, vaikka jenkkijulkaisun sekopäisyys minua jossain määrin ärsyttääkkin.