Traileri: No Time To Die (2020)

Lokakuu kuuluu kauhulle: The Howling (1981)

Kuvaus: Enkelten kaupungin pimeillä kaduilla ja kujilla on jo hyvän tovin liikuksinut naisia hengiltä ottava sarjamurhaaja. Mainittu tappaja, Eddie Quist (Robert Picardo) nimeltään, on myös suorittamiensa veritöidensä ohella jonkinasteinen uutifriikki, fanittaen ylikaiken kuvaakin kaunimpaa televisiotoimittaja Karen Whitea (Dee Wallace). Tapaamisestakin sovitaan ja yönä eräänä Karen lähtee vahvasti virkavallan toimesta mikitettynä kaupungin katuja mittailemaan, saapuen ennen pitkää ennakkoon tarkoin valitulle puhelinkopille, jonka sisuksissa olevaan luuriin Eddie hetikohta jo soittaakin. Quist ohjeistaa Karenia jatkamaan puhelun päätyttyä matkaansa lähistöllä sijaitsevalle  pornopuljulle, joka lehtien, lelujen ja vaatetuksen lisäksi tarjoaa asiakkailleen myös mahdollisuuden katsella privaatisti vahvasti pornograaffisia leffoja. Yksitysnäytös hydrauliikkaleffan parissa päättyy kummankin osapuolen kannalta äärimmäisen epäonnekkaasti. Karen menettää Eddien väkivaltaisen lähentelyn vuoksi muistinsa. Eddie taasen menettää henkensä samaisen lähentelyn ja herkän liipasinsormen omaavan korttelikytän toimesta.

Kaiken tapahtuneen jälkeen Karen on täysin kykenemätön jatkamaan töitään, joten parantuakseen hän kääntyy pollatohtori George Waggnerin (Patrick Macnee) puoleen, joka määrääkin toimittajallemme hermolomaa ylläpitämässään parantolassa kaukana kaikesta kaupungin hälinästä ja hulinasta. Yksin Karen ei matkaan kuitenkaan lähde, vaan ottaa reissulle kumppanikseen kumppaninsa "Bill" Neillin (Christopher Stone), jota niin kovin rakastaa. Parantolan sijainti metsikön keskellä puolestaan suorastaan tihkuu idyllistä luonnon rauhaa, ollen siten mitä mainioin lokaatio kaikensorttiseen parantumiseen. Harmi vain, että muut parantolassa olevat potilaat kantavat sisällään karmaisevaa salaisuutta, joka paljastuesssaan saa karvat kenen tahansa selässä nousemaan pystyyn. Kirjaimellisesti...

Tuomio: Gary Brandnerin samaa nimeä kantavaan opukseen pohjaava ihmissusihukkapätkä, joka edelleenkin kuuluu lajinsa parhaimmistoon, vaikkakin ajan hammas on ehtinyt vuosikymmenten vieriessä syömään siitä parhaimman terän. Danten ohjaus on paikoin taidokasta ja tunnelmaa hyvin luovaa, hetkittäin jopa selkäpiitä karmivaakin. Rob Bottinin taidokkaasti luomat praktikaaliefektit pelaavat nekin edelleen mainiosti. Muodonmuutokset ihmisestä sudeksi ovat tasokkaita ja näyttäviä, lyöden kevyesti laudalta nykyiset tietokoneella tehdyt vastaavat. Pino Donaggion säveltämästä musasta on siitäkin pakko antaa plussaa, sillä omalta osaltaan se lisää elokuvan tunnelmallisuutta varsin mainiosti. 

Jotakin miinusta. Noh, siellä on kesken leffan käytetty animaatiota erään muodonmuutoksen yhteydessä, mistä en ole koskaan oikein pitänyt. En silloin, kun ensikertaa tämän pätkän kakarana näin FilmNetiltä, enkä liioin nytkään uudestaan juuri katselleena. Mainittu kohtaa saa minut joka kerta tajuamaan, että katson elokuvaa, eikä se ole ollenkaan hyvä juttu se. Toinen minus tulee lopussa nähtävästä metamorfoosista, josta siitäkään en ole edellä mainitun tavoin koskaan pitänyt. Ruudussa nähtävä ihmissusi kun ei minusta muistuta ulkonäöltään hukkaa sitten niin yhtään. Vesikauhuista Pomeraniania ehkä, mutta ei ihmissutta mitenkään. Jos minulla olisi valta muuttaa jotaikin juttuja tästä leffasta, niin nuo kaksi ehdottomasti ainakin. Antamani tähtimäärä onkin ainakin osittain, ellei sitten kokonaankin, noiden syiden vuoksi kolme neljän sijasta. Saattaa kuulostaa hölmöltä, varmasti ollenkin sitä, mutta hitot minä siitä. Minun arvosteluni ja silleen nääs. Jatkoille päästiin vuonna 1985 Howling II: Your Sister is a Werewolf aka Stirba - Werewolf Bitch:n muodossa. Se leffa, kuten muut jatkot sen jälkeen, ovat kaikki omanlaisiaan tapauksia, enkä ole aivan varma haluanko ottaa niitä täällä missään vaiheessa sen isommin puheeksi. Ihan vaan oman mielenterveyteni takia. 

Lokakuu kuuluu kauhulle: Candyman (1992)

"Be my victim" 

                       - Candyman

Kuvaus: Chicagossa opiskeleva Helen Lyle (Virginia Madsen) antaa väitöskirjaansa varten kertoa itselleen selkäpiitä karmaisevan kaupunkitarinan Candymanista (Tony Todd), koukkukätisestä murhamiehestä, jonka kuka tahansa voi kutsua paikalle toistamalla nimensä viisi kertaa peräkkäin peilin edessä seisten. Tolkun naisena Helen pitää kuulemaansa täytenä taruna, suhtautuen koko juttuun lähinnä huvittuneen epäuskoisena. 

Eräänä iltana Helen päättää ystävättärensä Bernadetten (Kasi Lemmons) kanssa hengaillessaan kokeilla, onko Candymanin legendassa mitään perää, toistaen tämän nimen vessan peilin edessä sen tarvittavat viisi peräjälkeistä kertaa. Mitään ei tunnu tapahtuvan, mutta se on silkkaa harhaa ja tyyntä myrskyn edellä. Pian koko kaupunkia nimittäin ravisuttaa veristen surmien sarja, eikä Helenille jää lopulta muuta vaihtoehtoa kuin myöntää karvaasti, ettei Candymanin hurmeen kyllästämä faabeli olekaan tuulesta temmattu, vaan valitettavan totisinta totta...

Tuomio: Candyman on brittiläisen kauhukirjalijan Clive Barkerin The Forbidden nimiseen lyhyt tarinaan pohjautuva ysärikauhu, jota en ole koskaan lukenut, mutta omistan kuitenkin opuksen, josta se löytyy. Leffan olen kuitenkin nähnyt useampaankin kertaan. ja siitäkin huolimatta pidän siitä edelleenkin paljolti, vaikken ehkä enää niin paljolti kuin ensi kertaa sen katsottuani. 

Visuaalisesti sekä äänimaailmallisesti Bernard Rosen ohjastama Candyman on upeaa katsottavaa ja kuunneltavaa. Näyttävimpänä erinäiset slummialueet, joista suorastaan huokuu synkeähkö pahaenteisyys ja surumielisyys. Philip Glassin taustalla soiva piano- ja kuoromusa puolestaan luo mukavasti sopivan creepyä ja vähän vinksahtanuttakin fiilinkiä, täydentäen siten omalta osaltaan katsomiskokemusta loistavasti. Vaikka Candymanin voi helposti luokitella tarinansa puolesta slasheriksi, eroaa se kanssakumppaneistaan siten, että se ei keskity pelkästään verellä ja suolenpätkillä mässäilyyn, vaan se antaa ohessa katsojalleen myöskin ajattelemisen aihetta. Pelottavakin se osaa olla. Lähinnä Tony Toddin toimesta, joka kähisee lihakoukkuineen nimiroolissa sen verran selkäpiitä karmivasti, että iskee suorituksellaan itsensä helposti samaan joukkioon Freddy Kruegerin, Jason Voorheesin ja/tai Michael Myersin kera. Kaikkiaan hyvä pätkä edelleenkin, joskin pienoisen inflaation kärsineenä. Kolme tähteä siltikin, joten ei ollenkaan hassummin. Jatkoille päästiin vuonna 1995 Candyman: Farewell to the Flesh:n sekä vuonna 1999 ilmestyneen Candyman: Day of the Dead:n muodoissa. Niistä sitten lisää joskus toiste.

Lokakuu kuuluu kauhulle: Summer of Fear (1978) aka Stranger in our House

Kuvaus: Auto-onnettomuudessa vanhempansa dramaattisesti menettänyt Julia (Lee Purcell) muuttaa kesäksi serkkunsa Rachelin (Linda Blair) ja tämän perheen luo asumaan. Sinänsä siinä ei ole mitään pahaa, mutta siltikin Rachelillä on sisuksissaan outo tunne, ettei Julialla ole kaikki aivan kohdillaan. Toisaalta Julia on juuri jäänyt orvoksi, joten se saattaa hyvinkin selittää hienoisen outouden käytöksessään. 

Rachel on tuntemuksissaan tietämättään enemmän oikeassa kuin osasi ehkä epäilläkkään, sillä pian serkkunsa saapumisen jälkeen salaperäisiä asioita alkaa tapahtua. Odottamattomia sairauksia, mystisiä kuolemantapauksia, selittämättömiä onnettomuuksia ja kaikenlaista muuta epäkivaa, kuten poikaystävänsä Miken (Jeff McCracken) päätyminen hieman yllättäen Julian kainaloiseksi. Kaiken tapahtuvan keskellä Rachellille selviää, että Julia on kaikkea muuta kuin sitä, mitä ulkoisesti ilmi muille antaa. Julia on jotakin paljolti pahempaa ja hänellä on pahat muita kohtaan mielessään...      

Tuomio: Wes Cravenin telkkarille aikoinaan pätevähkön puoleisesti ohjastama noitakauhistelu, joka pienistä fiboistaan huolimatta toimii edelleenkin kokonaisuutena yllättävän hyvin. Lopussa pedataan paikkaa mahdolliselle jatko-osalle, jota ei sitten kuitenkaan koskaan tehty. Kolme tähteä. Siitäkin huolimatta, että Suomi-VHS:n kansipaperi väittää Linda Blairin esiintyneen erheellisesti elokuvassa Ennustus eikä niinkään Manaaja, kuten me kaikki hyvin tiedämme.

Merkilliset kirjoitukset

No niin. Aamun divarikierrokseni yhteydessä haaviini tarttui tavallista harvinaisempi kirjallinen tuotos. Matkaan nimittäin lähti S. Albert Kivisen vuonna 1990 ulos pukkaama opus Merkilliset kirjoitukset, joka sisältää H.P. Lovecraftin hengessä kirjoitettuja, taatusti kotimaisia Cthulhu-tarinoita. Vieläpä kauan ennen kuin Kirotun kirjan vartija toisti saman tempun kolmisen vuotta takaperin.

Muistan aikaan kuulleeni tästä Kivisen kirjasta ohimennen juttua, kun aloittelin itse Lovecraftin lukemistani joskus 90-luvun alkupuolella. Itse kirjaa en kuitenkaan mistään tuolloin käsiini onnistunut saamaan, saati sitä edes vilaukselta näkemään. Tänään sitten kävi tuuri, mäsis eli säkä ja sain viimeinkin kirjan itselleni kokoelmiini hankituksi. Löysin minä toki muutakin, vaan en mitään sellaista, mikä löisi laudalta tuon vieressä näkyvän kirjan. Että näin.

Color Out of Space (2019) posteri

Päivän boksibongaus: The Invisible Man - Complete Legacy Collection

Totuuden nimessä tuo tuli bongailtua jo toista viikkoa takaperin, mutta tuolloin en saanut aikaiseksi siitä postausta tehdä. Niinpä teen sellaisen nyt, kun en oikein muutakaan tähän hätään keksi ja kykene. Siitä enemmän joskus toiste, jos jaksan ja viitsin. Voi olla että en... kumpaakaan.

Mutta asiaan.... Kuten kuvasta jo ehkä (vasten leffojen teemaa) näkyykin, niin kyseessä on The Invisible Man - Complete Legacy Collection, joka pitää sisällään nelisen kipaletta sinireiskalevyjä, joilta taasen löytyy seuraavat elokuvalliset tuotokset...

- The Invisible Man (1933)
- The Invisible Man Returns (1940)
- The Invisible Woman (1940)
- Invisible Agent (1942)
- The Invisible Man's Revenge (1944)
- Bud Abbot & Lou Costello Meet the Invisible Man (1951)

Hieno boksi kaikessaan ja koko leffasarjaa itselleen havittelevalle aivan pakollinen hankinta. Yksittäisinä julkaisuina en muista noista oikeastaan muita nähneeni, kuin Claude Rainsin taidokkaasti tähdittämän originellin. Muutkin Universalin hahmot ovat saaneet vastaavanlaisen julkaisun, mutta niistä lisää sitten, kun joskus kohdalleni osuvat.

Traileri: IT - Chapter Two (2019)

IT: Chapter Two (2019) posteri

The Phantom of the Opera (1989)

Kuvaus: Christine Day (Jill Schoelen) on nuori ja lupaava sopraanon alku, joka haaveilee loistokkaasta oopperalaulajattaren urasta New Yorkissa. Jotta paikka auringossa avautuisi, on Christinen löydettävä esitettäväkseen laulu, jolla hän löisi itsensä läpi koe-esiintymisessä kertalaakista. Managerinsa ja ystävättärensä Megin (Molly Shannon) suosiollisella avustuksella sopiva viisu löytyykin kirjaston harvinaisten, painosta jo hyvän aikaa sitten loppuneiden teosten joukosta. Se on sävellys, jonka tekijäksi paljastuu suuri tuntemattomuus, eli mies nimeltä (Robert Englundin esittämä) Erik Destler. 

Tytöt ottavat kappaleen matkaansa, aikomuksenaan esittää se seuraavassa koe-esiintymisessä. Näin tapahtuukin, mutta niin kovin kohtalokkain seurauksin. Lavasteissa oleva hiekkasäkki nimittäin ottaa ja putoaa, lyöden osuessaan Christinen tainnoksiin. Herätessään Christine löytää itsensä vuoden 1885 Lontoosta, oopperan lavalta, keskeltä Oopperan kummituksen selkäpiitä karmivan hirvittäviä tapahtumia...

Tuomio: Gaston Leroux'n samaa nimeä kantavaan romaaniin pohjautuva kauhistelu, johon perustarinan lisäksi on ympätty hieman slasher-leffoista tuttuja elementtejä. Verta ja suolenpätkiä nähdäänkin siinä määrin, että täällä meillä kotoisesta VHS-julkkarista elokuvatarkastamon askartelupoppoo leikkaisi raaistavaa materiaalia pois 47 sekunnin edestä. Kruegerin Freddynä paremmin tunnettu (ja sen vuoksi tähänkin palkattu) Robert Englund tekee kummituksena perusvarman roolisuorituksen, josta ei mieleen juuri mitään jää, mutta jota ei tarvitse sen isommin hävettäkkään. Muut näyttelijät tuntuvat olevan mukana vain mukana olemisen vuoksi. Kyllä tämän nyt kertaalleen katsoo, mutta uudelleen katsomista se tuskin sen kummemmin kestää. Kaksi tähteä. Ei enempää. Ei vähempää.

Traileri: Doctor Sleep (2019)

Traileri: IT Chapter 2 (2019)

Pet Sematary (2019) 2 New Posters

Traileri: Pet Sematary (2019) Trailer #2

Päivän opusbongaukset: Star Trek Memories/Empire Building - The Remarkable Real Life Story of Star Wars

Lähtivät matkaani divarissa poiketessani...

TV Spot: Pet Sematary (2019)

Joulun kirjalahja: Rautainen 80-Luku - Toimintaelokuvan Kultainen Vuosikymmen

Joillekin - ellei jopa kaikille - on saattanut kuluneiden vuosien aikana tulla selväksi se, että kauan sitten taakse jäänyt 80-luku, on hyvin lähellä sydäntäni. Niin musiikillisesti kuin myös elokuvallisestikin.

Kirjallisesti?

Noh, nyt ainakin, kun lahjoin itse itseäni tuossa vieressä näkyvällä opuksella, jonka komealta korviin kalskahtava titteli paljastaa oivallisesti mistä siinä on kyse. Kaiken jouluhässäkän ja muun sähläämisen jälkeen onkin lienee syytä rauhoittua hetkeksi, ja uppoutua tarkemmin mainitun opuksen tarjontaan, sillä onhan aihepiiri sinässään mitä mielenkiintoisin. Ja kun tuo on luettu, niin voinkin hyvillä mielin suunnata pyhien jälkeen lempidivariini elokuvallisille ostoksille. Sain nimittäin lahjaksi sinne käytettävän lahjakortin, jolla matkaan lähtee varmasti useampikin 80-lukuinen VHS-nauhake. Toiminnallinen, kauhullinen tai scifistinen. Ei niin väliä, kunhan nauhojen sisältö vain lankeaa johonkin edellä mainituista kategorioista.

Roskaa tikunnokassa-blogia ylläpitävä Franco kirjoitti taannoin arvostelun tässä tekstissä esillä olevasta kirjasta. Sen voi halutessaan käydä lukemassa täältä.

The Dark Half (1993)

Kuvaus: Thad Beaumont (Timothy Hutton) on menestyksekäs kirjailija, joka salanimensä George Starkin turvin on kirjoittanut useammankin hyvin myyneen, teemoiltaan varsin väkivaltaisen rikosromaanin. George, toisin kuin Thad, on kaikkea muuta kuin kiva kaveri, joten ei siis mikään ihme, että Beaumont itse haluaa hahmosta tuosta mitä pikimmin eroon. Ainoa keino tähän, on lopettaa Starkina kirjoittaminen, ja siten päästää ilmat tylysti tästä pihalle. Näin tapahtuukin, mutta pian Thad huomaa tehneensä elämänsä suurimman virheen, sillä kauhukseen hän havaitsee ympärillä olevan ystäväpiirinsä harvenevan yllättävien kuolemantapausten merkeissä. Poliisi epäilee Beaumontin olevan veritöiden takana, sillä juuri hänen sormenjälkensä koristavat järjestäen ruumiiden löydöspaikkoja. Beaumont on kaikesta tapahtuneesta luonnollisesti hämillään, kunnes hänelle selviää, että kaikessa hiljaisuudessa vaientamansa pseudonyymi ei ehkä olekaan ihan niin kuollut ja kuopattu, kuin hän itse sitä toivoisi...

Tuomio:  Stephen Kingin kauhistelukirjoista on vuosien varrella tehty useita filmatisointeja, joista suurin osa on kuitenkin ollut melkoista kuraa. Tämä zombileffoistaan tunnetun (nyt jo edesmenneen) George A. Romeron filmatisointi Pimeästä puolesta kuuluu ehdottomasti niihin harvoihin onnistuneisiin sellaisiin, vaikka siltikin väitän kirjan olevan edelleenkin parempi.  

Phantom of the Paradise (1974)

Kuvaus: Winslow Leach (William Finley) on huippulahjakas säveltäjä, jolla on omat suuret suunnitelmansa musiikkillisen uransa suhteen. Swan (Paul Williams) on puolestaan niljakkaan oloinen, sielultaan sysimusta levytuottaja, jolla hänelläkin omat suunnitelmansa Leachin suhteen. Hän nimittäin aikoo tylysti varastaa Leachin vaivalla ja tuskalla säveltämän kantaatin, käyttääkseen sitä vetonaulana The Paradisen, uuden uutukaisen rock-palatsinsa hulppeissa avajaisissa. 

Leach ei pidä Swanin ajatuksesta sitten niin pätkääkään, koettaen parhaan kykynsä mukaan estää törkymöykkymogulia katalahkon suunnitelmansa toteuttamisessa. Huonostihan siinä käy, sillä kesken kaiken kapinan Leach päätyy syyttä suotta huumerikoksesta tiilenpäitä tutkimaan. Vankilan muurit eivät kuitenkaan kykene pidättelemään Leachia, vaan hänen onnistuu paeta takaisin ulkomaailmaan vain loukkaantuakseen kasvoiltaan niin kovin pahoin. Runneltuine kasvoineen Leach löytää itselleen täydellisen piilopaikan Swanin palatsista, piilottaen rujon ulkonäkönsä pelkoa herättävän naamion taa, ryhtyen ankarasti "kummittelemaan" kaikille niille, jotka häntä vastaan aiemmin menivät rikkomaan. The Phantom of the Op... eh... Paradise is here....

Tuomio: Kulttimainetta nauttiva, tasapainottomuudesta koko kestonsa ajan kärsivä rock-ooppera, jota ei välttämättä heti oivalla hieman toisenlaisista elokuvista tutuksi myöhemmin tulleen Brian De Palman ohjaustyöksi. Kuultava musiikki potkii menemään mukavasti, eikä visuaalisesta ilmeestäkään löydy liiemmin valittamisen aihetta. Jopa Paul Williams oli tässä hyvä, vaikka toikin olemuksellaan jossain määrin mieleen erään sinisiä silmälaseja käyttävän kansanmuusikkomme. No joo, ei siitä sen enempää, Turhana tietona voisi tähän loppuun mainita vielä vaikkapa sen, että alussa kuultavana kertojaääneenä kuullaan itse Rod Serlingiä, joka parhaiten tunnetaan The Twilight Zonen sekä Night Galleryn isäntähahmona. 

Musica Cthulhiana - Pitch