Lokakuu kuuluu kauhulle: Candyman (1992)

"Be my victim" 

                       - Candyman

Kuvaus: Chicagossa opiskeleva Helen Lyle (Virginia Madsen) antaa väitöskirjaansa varten kertoa itselleen selkäpiitä karmaisevan kaupunkitarinan Candymanista (Tony Todd), koukkukätisestä murhamiehestä, jonka kuka tahansa voi kutsua paikalle toistamalla nimensä viisi kertaa peräkkäin peilin edessä seisten. Tolkun naisena Helen pitää kuulemaansa täytenä taruna, suhtautuen koko juttuun lähinnä huvittuneen epäuskoisena. 

Eräänä iltana Helen päättää ystävättärensä Bernadetten (Kasi Lemmons) kanssa hengaillessaan kokeilla, onko Candymanin legendassa mitään perää, toistaen tämän nimen vessan peilin edessä sen tarvittavat viisi peräjälkeistä kertaa. Mitään ei tunnu tapahtuvan, mutta se on silkkaa harhaa ja tyyntä myrskyn edellä. Pian koko kaupunkia nimittäin ravisuttaa veristen surmien sarja, eikä Helenille jää lopulta muuta vaihtoehtoa kuin myöntää karvaasti, ettei Candymanin hurmeen kyllästämä faabeli olekaan tuulesta temmattu, vaan valitettavan totisinta totta...

Tuomio: Candyman on brittiläisen kauhukirjalijan Clive Barkerin The Forbidden nimiseen lyhyt tarinaan pohjautuva ysärikauhu, jota en ole koskaan lukenut, mutta omistan kuitenkin opuksen, josta se löytyy. Leffan olen kuitenkin nähnyt useampaankin kertaan. ja siitäkin huolimatta pidän siitä edelleenkin paljolti, vaikken ehkä enää niin paljolti kuin ensi kertaa sen katsottuani. 

Visuaalisesti sekä äänimaailmallisesti Bernard Rosen ohjastama Candyman on upeaa katsottavaa ja kuunneltavaa. Näyttävimpänä erinäiset slummialueet, joista suorastaan huokuu synkeähkö pahaenteisyys ja surumielisyys. Philip Glassin taustalla soiva piano- ja kuoromusa puolestaan luo mukavasti sopivan creepyä ja vähän vinksahtanuttakin fiilinkiä, täydentäen siten omalta osaltaan katsomiskokemusta loistavasti. Vaikka Candymanin voi helposti luokitella tarinansa puolesta slasheriksi, eroaa se kanssakumppaneistaan siten, että se ei keskity pelkästään verellä ja suolenpätkillä mässäilyyn, vaan se antaa ohessa katsojalleen myöskin ajattelemisen aihetta. Pelottavakin se osaa olla. Lähinnä Tony Toddin toimesta, joka kähisee lihakoukkuineen nimiroolissa sen verran selkäpiitä karmivasti, että iskee suorituksellaan itsensä helposti samaan joukkioon Freddy Kruegerin, Jason Voorheesin ja/tai Michael Myersin kera. Kaikkiaan hyvä pätkä edelleenkin, joskin pienoisen inflaation kärsineenä. Kolme tähteä siltikin, joten ei ollenkaan hassummin. Jatkoille päästiin vuonna 1995 Candyman: Farewell to the Flesh:n sekä vuonna 1999 ilmestyneen Candyman: Day of the Dead:n muodoissa. Niistä sitten lisää joskus toiste.

Never Made Movies: Clive Barker's The Mummy

Tiesittekös, että kauhukirjailija ja elokuvantekijä Clive Barker suunnitteli 90-luvun alussa tekevänsä Mick Garrisin avustamana oman variaationsa Universalin Muumiosta. Ette tienneet vai? Noh, en tiennyt minäkään ennen eilistä iltapäivää, jolloin osuin eräällä elokuvasivustolla pyöriessäni kuviin, jotka erikoistehostevelho Steve Johnson tuolloin otti tätä nimenomaista projektia varten.

Barker ja Garris koittivat myydä ideansa Universalin pukumiehille, joilla heilläkin oli aikeinaan tuottaa uusinta versio Boris Karloffin tähdittämästä kauhistelusta. Tuottaja James Jacksin mukaan tämä uusi tuleminen oli tarkoitus tuottaa mahdollisimman pienellä rahalla, mutta kuitenkin niin, että se olisi aidosti pelottava, ja että siihen olisi mahdollista tehdä monituisia jatko-osia, mikäli tilanne niin vaatisi.

Kävi kuitenkin niin, että Barkerin ja Garrisin luoma visio osoittautui Universalin kannalta katsottuna lopulta liiankin kinkyksi ja perverssiksi tapaukseksi. Pukumiehillle kun tuotti jonkinasteisia vaikeuksia sulattaa sitä, että päähenkilö oli transseksuaali kulttijohtaja, jolla oli iso hinku herätellä muinaisia rättimaakareita henkiin maineikkaan museon sisuksissa. Maailma ja varsinkin Universal ei ollut tuossa vaiheessa vielä valmis tällaisen leffan tekemiseen, josta syystä Barkerin ja Garrisin projekti hylättiin ja jätettiin tyystin toteuttamati. 

Vuonna 2015 Clive Barker kertoi kariutuneesta projektistaan Fangoria lehdelle jotakuinkin seuraavaa:

“Looking back, our version of The Mummy was precisely what the powers that were at Universal did not want,” Barker told Fango. “It made the Mummy story over for the late 20th century, not in terms of its effects—this was before CGI brought its dubious gifts to the process of horror filmmaking—but in terms of content. We had one particular narrative hook that we were very proud of. In the first scene, a strange boy-child is born, under circumstances—high howling winds and a ferocious thunderstorm—that suggest something unnatural is afoot. The narrative then jumps ahead 20 years or so, and we pick up the story of how sacred Egyptian artifacts are being brought to America for an exhibition that would put the Tutankhamen exhibit to shame.”

He continued, “An uncommonly beautiful woman is threaded into the action, a seducer and murderer of mysterious origin. Of the boy-child, now presumably grown to adulthood, we get no sight. Meanwhile, our antiheroine is seducing her way through the male character, only to be revealed in the third act as the boy-child, now turned via surgery and hormones into a woman.”

“We loved the idea, so much so that we put the mystery surrounding this ambiguous creature and her extraordinary secret at the heart of our story. Our creation was not welcomed at Universal, needless to say. The script, which Mick had labored hard over, working in a diminutive hotel room in London, which I visited daily for story conferences, was eviscerated by the script readers and our producers. How could we expect to get away with something so weird? Nobody in America, we were told, would accept such a ridiculous premise.”

Universalin yritykset Muumion uudelleen lämmittelyyn eivät kuitenkaan päättyneet tähän, vaan Barkerin ja Garrisin poistuessa kuvioista ohjausvastuuta tarjottiin myöhemmin niin Joe Dantelle, George Romerolle, Wes Cravenille ja hieman yllättäen Mick Garrisille, mutta lopulta kukaan edellämainituista nimistä ei kelvannut Universalille erinäisistä syistä, joista saatan hyvinkin vielä kirjoitella tämän otsakkeen alla, mikäli kiinnostusta niistä lukemiseen joltakulta siellä vähänkin vain löytyy. 

Päivän sarjisbongaus: Hellraiser - Pursuit of the Flesh

HELL HAS COME HOME

CLIVE BARKER has touched HELLRAISER only twice: once to write THE HELLBOUND HEART, and once more to write and direct the original HELLRAISER film. Now Barker returns to tell the long-awaited next chapter in the HELLRAISER series! Begin the epic journey to hell and back as PINHEAD devises a plan to change his fate and become human once again. But what does his plan have to do with KIRSTY COTTON, who searches to destroy the device that brought PINHEAD to our world? Follow this saga born from blood as CLIVE BARKER'S HELLRAISER comic series begins here!

Leffasarja on jo aikaa sitten uponnut syvälle suon silmäkkeeseen, eikä sitä sieltä saa ylös ihmisten ilmoille edes itse Swamp Thing. Mutta miten mahtaa olla tuon vieressä näkyvän graafisen novellin laita? Kuitenkin Barkerin itsensä kynäilemä? Jotenkin minulla on sellainen tunne tuon läpyskän suhteen, että helvetti on tosiaankin palannut takaisin kotiin. Vaan olen minä ennenkin tuntemuksieni suhteen ollut pahastikin väärässä, joten ei tässä taida muu auttaa, kuin lukaista HELLRAISER - PURSUIT OF THE FLESH pois kuleksimasta, sillä se on ainoa keino saada selville osuinko fiilistelyni suhteen oikeaan, vaiko enkö?

Hellraiser: Judgment (2017) photos

Leffamusa - Hellraiser - Motörhead

Lemmy Kilmister

1945 - 2015

Underworld (1985) aka Transmutations aka Angel Death

Kuvaus: Mielipuolen vikaa omaava biokemisti Savary (Denholm Elliot) kehittelee kaupungin viemäristössä sijaitsevassa labrassaan uuden muotihuumeen, jota sitten tökkii testimielessä neulakaupalla muihin putkistossa vetelehtiviin sukankuluttajiin. Tämän synteettisen piristekoktailin ansiosta he riippuvaistuvat mainittuun litkuun, mutatoituen siinä sivussa karmaiseviksi, kasvaimia ja muita epämääräisiä ulokkeita täynnänsä oleviksi mottipäiksi. Drugs are bad, m'kay!

Mutanttijoukkio on kuitenkin saanut vihiä mahdollisen vastalääkkeen olemassa olosta. Maan kamaralla elää kuuleman mukaan korkean hintatason ilolintu, Nicole (Nicola Cowper), jonka suonistossa tuo kipeästi kaivattava antidootti kertoman mukaan virtaa.

Iskuryhmä kootaan. Missiokseen se saa tunkeutua Madame Pepperdinen (Ingrid Pitt) pitämään bordellin, ja kaapata Nicole sieltä keinoja kaihtamatta mukaansa. Näin tapahtuukin, mutta ei ilman jälkiseuraamuksia. Rikollispomo Hugo Motherskille (Steven Berkoff) vetää asian tiimoilta pellollisen herneitä nekkuunsa, kihisten raivosta. Tyttö pitää saada takaisin. Heti, eikä viidestoista päivä. Tehtävä Nicolen takaisin hakemiseen lankeaa Roy Bainille (Larry Lamb), entiselle rikolliselle ja kaapatun naisen ex-rakastajalle, joka vastahakoisuudestaan huolimatta lähtee kaappareiden perään. Täysin tietämättömänä siitä, mihin soppaan kauhansa tulikaan iskeneeksi...

Tuomio: Kaikinpuolin kökköpaska kauhuscifiviritelmä, josta Clive Barker itsekään ei jaksanut pahemmin perustaa. Tai noh, perusti sentäs sen verran, että päätti tämän tekeleen nähtyään ohjata tulevan Hellraiser-filmatisoinnin ihan itse. Enkä kyllä yhtään ihmettele miksi näin. Oli tämä nääs sen luokan tuubaa, että oksat pois. Jotain positiivista? Freurin taustalla soivasta synasaxomafoonimusasta tykkäsin. Jotakin kaiketi sekin sentään.

Traileri: Leviathan - The Story of Hellraiser & Hellbound: Hellraiser II (2014)