"Be my victim"
- Candyman
Kuvaus: Chicagossa opiskeleva Helen Lyle (Virginia Madsen) antaa väitöskirjaansa varten kertoa itselleen selkäpiitä karmaisevan kaupunkitarinan Candymanista (Tony Todd), koukkukätisestä murhamiehestä, jonka kuka tahansa voi kutsua paikalle toistamalla nimensä viisi kertaa peräkkäin peilin edessä seisten. Tolkun naisena Helen pitää kuulemaansa täytenä taruna, suhtautuen koko juttuun lähinnä huvittuneen epäuskoisena.
Eräänä iltana Helen päättää ystävättärensä Bernadetten (Kasi Lemmons) kanssa hengaillessaan kokeilla, onko Candymanin legendassa mitään perää, toistaen tämän nimen vessan peilin edessä sen tarvittavat viisi peräjälkeistä kertaa. Mitään ei tunnu tapahtuvan, mutta se on silkkaa harhaa ja tyyntä myrskyn edellä. Pian koko kaupunkia nimittäin ravisuttaa veristen surmien sarja, eikä Helenille jää lopulta muuta vaihtoehtoa kuin myöntää karvaasti, ettei Candymanin hurmeen kyllästämä faabeli olekaan tuulesta temmattu, vaan valitettavan totisinta totta...
Tuomio: Candyman on brittiläisen kauhukirjalijan Clive Barkerin The Forbidden nimiseen lyhyt tarinaan pohjautuva ysärikauhu, jota en ole koskaan lukenut, mutta omistan kuitenkin opuksen, josta se löytyy. Leffan olen kuitenkin nähnyt useampaankin kertaan. ja siitäkin huolimatta pidän siitä edelleenkin paljolti, vaikken ehkä enää niin paljolti kuin ensi kertaa sen katsottuani.
Visuaalisesti sekä äänimaailmallisesti Bernard Rosen ohjastama Candyman on upeaa katsottavaa ja kuunneltavaa. Näyttävimpänä erinäiset slummialueet, joista suorastaan huokuu synkeähkö pahaenteisyys ja surumielisyys. Philip Glassin taustalla soiva piano- ja kuoromusa puolestaan luo mukavasti sopivan creepyä ja vähän vinksahtanuttakin fiilinkiä, täydentäen siten omalta osaltaan katsomiskokemusta loistavasti. Vaikka Candymanin voi helposti luokitella tarinansa puolesta slasheriksi, eroaa se kanssakumppaneistaan siten, että se ei keskity pelkästään verellä ja suolenpätkillä mässäilyyn, vaan se antaa ohessa katsojalleen myöskin ajattelemisen aihetta. Pelottavakin se osaa olla. Lähinnä Tony Toddin toimesta, joka kähisee lihakoukkuineen nimiroolissa sen verran selkäpiitä karmivasti, että iskee suorituksellaan itsensä helposti samaan joukkioon Freddy Kruegerin, Jason Voorheesin ja/tai Michael Myersin kera. Kaikkiaan hyvä pätkä edelleenkin, joskin pienoisen inflaation kärsineenä. Kolme tähteä siltikin, joten ei ollenkaan hassummin. Jatkoille päästiin vuonna 1995 Candyman: Farewell to the Flesh:n sekä vuonna 1999 ilmestyneen Candyman: Day of the Dead:n muodoissa. Niistä sitten lisää joskus toiste.
2 kommenttia:
Ensimmäisen Hellraiserin ohella paras Clive Barker-filmatisointi ja vaikka en olekaan hyvään toviin Candymania katsonut, lukeutuu se edelleen suosikkeihin kauhuelokuvissa. Jatko-osat eivät niinkään, mutta on niitä huonompiakin elokuvia tullut nähdyksi. Ja musiikkihan on aivan loistavaa!
Eka leffa toimii edelleenkin kuin junan vessa, vaikkei junan vessat enää niin toimisikaan. Jatko-osista Farewell to the Flesh on se, jonka jaksaa juuri ja juuri katsastaa puolella silmää läpi. Day of the Dead vaatiikin sitten jo paljolti enemmän. Kuten useamman aloitetun, mutta keskeytetyn yrityksen sen katsomiseen. Kertaalleen lopulta siinä kuitenkin onnistuin. Mieleen siitä ei tosin tarttunut... muistaakseni.
Lähetä kommentti