Mysteeriä kerrakseen

Ilta-Sanomien jutun aiheesta voi käydä lukemassa täältä.

Jos ei nyt mitään muuta, niin selvisi ainakin se, miksi noita puhelimia on ollut hankala mistään löytää. Ranskassahan ne kaikki ovat luurinn... eh luuranneet. 

Mainittakkoon tähän loppuun vielä sekin, etten pidä hyvänä moista roskaamista. Muovia on ihan liiaksu kellumassa planeettamme vesistöissä, joten nuo puhelimet olisivat joutaneet hyvinkin olla sinne heittämäti ja joutumati.

Blind Man's Bluff (1992)

Kuvaus: Neljä vuotta sitten professori Thomas Booker (Robert Urich) menetti näkönsä onnettomuuden seurauksena. Ohessa häneltä meni myös työ, naisystävä sekä toivo paremmasta tulevaisuudesta. Pitkällisen kuntoutuksen ja terapian ansiosta Booker saa vihdoin ja viimein elämänsyrjästä jälleen kiinni. Mutta vain hetkeksi pieneksi, sillä Bookerin naapuri murhataan ja poliisi pitää tätä syyllisenä veritekoon. Tahrintuneen maineensa puhdistakseen Booker ryhtyy tutkimaan juttua omin päin, löytääkseen murhaajan, jota hän ei voi nähdä. Mysteeri selviää pikkujiljaa  ja murhaaja on lähellä. Jopa niin lähellä, että henkillöllisyytensä paljastuminen saattaisi hyvinkin vielä koitua Bookerin kohtaloksi...

Tuomio: Töllöttimelle tuotettu murhamysteeri, jonka jaksaa juuri ja juuri katsoa läpi kertaalleen. Etenemisvauhti kun on väliin vähän turhankin verkkainen, eikä juonessa tapahtuvat käänteetkään tarjoa liiemmin yllätyksiä. Kaksi tähteä, kun en voi puoltatoistakaan antaa. Turhana tietona voisin tähän loppuun vielä mainita sen, että tämä leffa on toinen, jossa Robert Urich ja Ron Perlman näyttelevät yhdessä, sen ekan ollessa Jäävuoren ryöstäjät (The Ice Pirates) vuodelta 1984. Pöljä pätkä, mutta kaikessa pöljyydessään paljolti parempi pätkä tähän arvosteluni kohteena olevaan verrattuna.

The Dark Half (1993)

Kuvaus: Thad Beaumont (Timothy Hutton) on menestyksekäs kirjailija, joka salanimensä George Starkin turvin on kirjoittanut useammankin hyvin myyneen, teemoiltaan varsin väkivaltaisen rikosromaanin. George, toisin kuin Thad, on kaikkea muuta kuin kiva kaveri, joten ei siis mikään ihme, että Beaumont itse haluaa hahmosta tuosta mitä pikimmin eroon. Ainoa keino tähän, on lopettaa Starkina kirjoittaminen, ja siten päästää ilmat tylysti tästä pihalle. Näin tapahtuukin, mutta pian Thad huomaa tehneensä elämänsä suurimman virheen, sillä kauhukseen hän havaitsee ympärillä olevan ystäväpiirinsä harvenevan yllättävien kuolemantapausten merkeissä. Poliisi epäilee Beaumontin olevan veritöiden takana, sillä juuri hänen sormenjälkensä koristavat järjestäen ruumiiden löydöspaikkoja. Beaumont on kaikesta tapahtuneesta luonnollisesti hämillään, kunnes hänelle selviää, että kaikessa hiljaisuudessa vaientamansa pseudonyymi ei ehkä olekaan ihan niin kuollut ja kuopattu, kuin hän itse sitä toivoisi...

Tuomio:  Stephen Kingin kauhistelukirjoista on vuosien varrella tehty useita filmatisointeja, joista suurin osa on kuitenkin ollut melkoista kuraa. Tämä zombileffoistaan tunnetun (nyt jo edesmenneen) George A. Romeron filmatisointi Pimeästä puolesta kuuluu ehdottomasti niihin harvoihin onnistuneisiin sellaisiin, vaikka siltikin väitän kirjan olevan edelleenkin parempi.  

Fish (Short Film)

Tiiseri: The Twilight Zone (2019)

Undercover (1995) aka Undercover Heat

Kuvaus: Astetta tasokkaampi ilotyttö saa surmansa erään väkivaltaisen ja mieleltään viistoon vinoutuneen asiakkaan käsittelyssä. Rikosetsivä Cindy Hannen (Athena Massey) saa täten tehtäväkseen soluttautua Rouva V:n (Meg Foster) pyörittämään bordelliin, jonka asiakaskunta koostuu enimmäkseen paksun lompuukin omaavista nuorista miehistä. Partnerinsa Hunt Block (Anthony Guidera) suhtautuu ajatukseen enemmän kuin nuivasti, kun taas pomonsa Marty Gold (Tom Taytack) puoltaa sitä. Ennemmin tai myöhemmin murhaaja jäisi kiikkiin, päätyen isoon taloon rekisterikilpiä väsäilemään. Matkaan tulee kuitenkin isomman luokan mutka, kun Cindy uppoaa huomaamattaan yhä syvemmälle uuden roolihahmonsa nahkoihin, nauttien liiaksikin asti isorikkaiden miesten kanssa käymistään petipuuhista, vaarantaen siten koko keissin oman seksuaalisen mielihyvänsä tähden...

Tuomio: On ne vaan jännän väriset nuo Meg Fosterin silmät... :)

Tiiseri: Stranger Things Season 3 (2019) Official Teaser # 2 - Bob & Mews

Blood Hook (1986) aka Muskie Madness aka Leichen an der Angel aka Carnada aka Veriloma Hämähäkkijärvellä aka Ihmiskalastaja

Kuvaus: Muskie Madness on suuri jättihaukien kalastukseen erikoistunut kalastuskilpa, joka vuosittain sekoittaa Wisconsinissa sijaitsevan Haywardin tuppukylän rauhaisan arjen pahemman kerran. Tapahtuma on omiaan houkuttelemaan paikan päälle jos jonkin sortin sukankuluttajaa, joiden kaikkien tavoitteena on voittaa kisa ja sitä kautta tarjolla oleva palkinto. 

Kisailijoiden lisäksi kylään saapuu Peter van Clease (Mark Jacobs), jonka isoisä katosi seitsemäntoista vuotta aiemmin hämärissä olosuhteissa läheisen järven pohjamutiin. Ihan yksin Peter ei kuitenkaan liikenteessä ole, vaan mukanaan hänellä mielitiettynsä Ann (Lisa Todd), paras kaverinsa Rodney (Patrick Danz) tyttöystävänsä Kierstenin (Sara Hauser) kera. Niin ja sitten siellä on vielä joku tyyppi, jonka nimi on Finner (Christopher Whiting) tai jotain sinne päin. Ryhmä tämä asettuu taloksi Peterin isältään 21-vuotispäivänään perinnöksi saamaan mökkiin, lomaillakseen ja ottaakseen muutoinkin löysin rantein. Lomafiilis lässähtää pian pannukakun tavoin kasaan, kun käy ilmi, että alueella liikkuksii murhanhimoinen psykopaatti, joka "kalastaa" saaliikseen saamansa hengiltä. Kun Peterin ystävät sitten yksi toisensa jälkeen päätyvät mielipuolisen kalamiehen koukkuun, ei hänen auta muu kuin selvittää kuka murhaaja on, ja siinä ohessa mitä isoisälleen oikeasti tapahtui tuona kohtalokkaana päivänä seitsemäntoista vuotta aiemmin.

Tuomio: Halpparituotannoistaan tutuksi tulleen Troman vähemmän tunnettu slasheröinti, joka erottuu massasta kalastusaiheisen teemansa vuoksi. Se ei tarkoita kuitenkaan sitä, että leffa itsessään olisi millään muotoa tasokas tai ylimaallisen hyvä, pikemminkin päinvastoin. Mainittu teema antaa minulle kuitekin hyvän syyn nostaa tähtimäärää aikomastani yhdestä kahteen, sillä onhan tämä nyt kaikessaan sen verran pöljä idea, että pakkohan siitä elokuvaa jotenkin palkita. 

The Naked Face (1984)

Kuvaus: Chicagolaisen psykoanalyytikon Judd Stevensin (Roger Moore) potilaskäynnit vähenevät tuntuvasti, kun joku mieleltään pahasti vikainen ryhtyy systemaattisesti ottamaan hengiltä istunnoilla mielenrauhaa itselleen hakevia ihmisiä. Visaisen jutun saa tutkittavakseen liian paljon uransa aikana nähnyt, pahoin katkeroitunut ja alati kärttyinen rikosetsivä McGreavy (Rod Steiger), jolla on aisaparinaan astetta rauhallisempaa sortimenttia oleva rikosetsivä Angeli (Elliot Gould). 

Heti alkuun käy selväksi, ettei McGreavy pidä Stevensistä alkuunkaan, vaan tuntuu enemmänkin kantavan pidemmän muotoista kaunaa arvon kuuppatohtorille. Aiempi yhteistyönsä erään keissin yhteydessä päättyi nimittäin hyvinkin ristiriitaisissa tunnelmissa. McGreavy menee vihansa sokaisemana jopa niin pitkälle, että pitää Stevensiä itseään syyllisenä potilaidensa murhiin. Stevens puolestaan vannoo, ettei tekisi pahaa kärpäsellekään, ja että joku tuolla jossain haluaa sen sijaan tappaa hänetkin. Moiset puheet kaikuvat kuitenkin McGreavyn kohdalla kuuroille korville.

Poliisin syytöksiin ja tehottomuuteen lopen kyllästynyt Stevens ottaa ohjat lopulta omiin käsiinsä, kääntyen Keltaisilta Sivuilta löytämänsä yksityisetsivän tointa harjoittavan Morgensin (Art Carney) puoleen. Stevens tulee pian kuitenkin katumapäälle, sillä Morgens vaikuttaa olemukseltaan ja käytökseltään kaikkea muuta kuin pätevältä, ja onkin siten valmis etsimään tilalle jonkun toisen samaan ammattikuntaan kuuluvan. Morgens onnistuu kuitenkin vakuuttamaan Stevensille olevansa oikea mies jutun hoitamiseen, ja tuloksiakin hän tulisi tutkimuksistaan pian saamaan. Näin tapahtuukin ja käy ilmi, että murhaaja ei olekaan mikään ihan tavallinen mielipuoli, vaan vaikutusvaltainen, järjestäytyneen rikollisuuden johtojuusto, jolla on oma kanansa Stevensin kanssa kynittävänään.

Tuomio: 80-luvun puoliväliin saavuttaessa Roger Moore alkoi auttamattomasti olla liian vanha esittämään James Bondia, tuota Ian Flemingin luomaa superagenttia. Sen lisäksi Moore oli myös lopen kyllästynyt esittämään mainittua hahmoa, haluten 007-seikkailujen välissä tehdä sellaisia elokuvia, joissa hänelle suotaisiin mahdollisuus touhuta muutakin, kuin virnuilla kameran edessä ilkikurisesti katsojille. Sidney Sheldonin ensimmäiseen, samaa nimeä kantavaan opukseen pohjautuva Pelon Kasvot on eräs näistä väliprojekteista, joka Mooren omien sanojen mukaan sai alkunsa siitä, että hän piti kirjallisesta versiosta erittäin paljon, ja tuumaili, että siitä voisi saada aikaiseksi myös hyvän elokuvan. 

Valitettavasti The Naked Face ei lopulta ole elokuvana kovinkaan kaksinen tapaus, vaikka jossain määrin mielenkiintoisista asetelmista liikenteeseen lähteekin. Juoni ja sen kuljetus on paikoin tasapaksuisen hidasta, ilman minkäänlaista jännitettä. Lopussa nähtävä huipennuskin tuntuu kuin jostakin toisesta leffasta napatulta, ottaen huomioon alun tapahtumat. Moore esittää roolinsa hallitun hillitysti, jossain määrin jopa väsyneen oloisesti. Rankka Bond-putki takana.Yksi vielä edessä. Steiger taasen vetää oman roolinsa väliin niin nupit kaakossa, että hahmostaan tulee pakostakin silkkaa parodiaa. Elliot Gould hengailee lähinnä mukana, eikä Anne Archerkaan tarjoile mitään päätä huimaavaa suoritusta nähtäväksemme. Ja vaikka näyttelijöitä tässä hieman haukunkin, niin he ovat kaikki silti liian hyviä ollakseen tässä pätkässä mukana. Mitäs vielä? Noh, musiikista tykkäsin. Sitä meille tarjoilee kuultavaksi Michael J. Lewis, jolta löytyy vyönsä alta jokunen pätevähkön puoleinen sävellys. Kuten vaikkapa tämä tässä. Mutta joo, siinäpä ne tärkeimmät taasen taisi tullakin, joten jäljellä on enää tähtien antaminen. Niitä The Naked Face saa minulta arvokseen alta näkyvän määrän.

Tiiseri: Stranger Things Season 3 (2019)

Striking Distance (1993)

Kuvaus: Pittsburghin teollisuuskaupungin kaduilla lakia ja järjestystä työkseen valvova rikosetsivä Tom Hardy (Bruce Willis) valmistautuu isänsä Vincen (John Mahoney) kanssa matkaamaan poliisien tanssiaisiin. Matkaan tulee kuitenkin mutka, kun kaksikko hälytetään kesken kaiken jahtaamaan muiden ohella raitilla vauhdikasta pakomatkaa suorittavaa sarjamurhaajaa, jota Tomin setä Nick Detillo (Dennis Farina) epäilee vahvasti poliisiksi. Myös Tom epäilee samaa, sillä takaa-ajon tuoksinassa hän havaitsee karkuun epätoivon vimmalla pyrkivän rötöstelijän ajavan ajoneuvoaan kuin lainvartija ikään. Tarkka on Tomin silmä, ei muuta voi sanoa. Takaa-ajo saa onnettoman lopun, sillä Tomilta menee jalka, ja isä Vinceltä puolestaan henki. Niin ja se murhamies. Lipettiin livahti pahalainen hänkin.

Yllämainitun lisäksi Tomilla on edessään oikeudenkäynti, jossa hänen on määrä todistaa entistä partneriaan, Jimmy Detilloa (Robert Pastorelli) vastaan. Tom kun käräytti tämän liiallisen voiman käytöstä, josta syystä Jimmy velipoika Danny (Tom Sizemore) sekä suurin osa työtovereistaan pitää miestä täytenä törkymöykkynä. Ennen jutun käsittelyä ilmenee, että Vince Hardyn kuolemasta vastuussa oleva murhaaja on saatu kiinni, ja tunnistettu Douglas Kesser (Robert Gould) nimiseksi heppuliksi. Tom on pidätyksestä tästä sitä kuuluisaa toista mieltä. Rautoihin lätkäisty kaveri näyttää nimittäin liian nyhveröltä sukankuluttajalta, eikä miltään mielipuoliselta sarjahenkiltäottajalta. Tarkka on Tomin silmä, ei muuta voi sanoa.

Jimmy Detillo ei kuitenkaan kovasta odottelusta huolimatta koskaan saavu oikeusaliin tuomiotaan kuuntelemaan, vaan löytyy iltamyöhällä hengailemasta samalta sillankaiteelta, jolta äitinsä aikoinaan syöksyi Ahdin valtakuntaan kuolettavin seurauksin. Jimmy toistaa äitinsä tempun, saaden kyyneeleet virtamaan valtoimenaan niin Nickin, Dannyn kuin myös Tomin poskia pitkin. Danny syyttää raivoissaan Tomia veljensä kuolemasta, ajaen viimemainitun seurustelemaan lähemmin itsensä pullon hengen kera.

Kaksi vuotta myöhemmin Tom edustaa edelleenkin virkavaltaa, mutta ei enää rikosetsivänä, vaan Jokikyttänä ruorijuoppoja ja muita vesistöhörhöjä bongailemassa. Rinnalleen Hardy saa nuoren naispoliisin, Jo Christmanin (Sarah Jessica Parker), jonka tarkoituksena on pitää silmällä viinapirulle antautunutta kollegaansa. Pian kaupungin yli pyyhkii uusi murha-aalto, Tomin ollessa vakuuttunut tappajan olevan se ja sama, joka parisen vuotta takaperin pisti tylysti porukkaa kylmäksi. Hardyn mielestä kaikki keinot ovat sallituja hengenriistäjän kiikkiin saamiseksi. Mutta kun hänen entinen naisystävänsä löytyy raa'asta murhattuna, Hardy huomaa olevansa ykkösenä poliisin epäiltyjen listalla.

Tuomio: Rutiininomaista perusjännäriä tarjoileva Jokikyttä ei millään muotoa kuulu Bruce Willisin karriäärin parhaimmistoon, mutta paremman puuttessa senkin kertaalleen katselee ennen kuin selkäänsä ottaa. Willis esittää jälleen kerran tuliliemelle persoa pääjebua, joka kärsimästään krapulasta huolimatta onnistuu lopulta setvimään eteensä heitetyn rikosmysteerin sopivaksi asetetun kestoajan puitteissa. Krapula on tällä erää kuitenkin hieman lievemmän tyyppinen, sillä mitään Viimeisen partiopojan tai vaihtoehtoisesti Die Hard - koston enkelin tapaista jysäriä emme tällä erää pääse todistelemaan, vaan tämä darra on tosiaankin sellainen hangover light, joka (valitettavasti) pitää päähenkilömme kielenkannatkin kurissa liiankin hyvin. Mitään shaneblackimaisia sutkautuksia on siis Willisiltä tässä turha odottaa, vaikka muutama hyvä letkautus miehen suuhun onkin saatu silti istutettua. Mutta tämä onkin Jokikyttä, eikä mikään Die Hard, vaikkakin kansipaperi sen tyyppistä toimintaa kovasti meille lupaileekin. Ei pitäisi mennä moisia lupailemaan, jos se ei ole alkuunkaan totta.

Kastilista on Willisin lisäksi yllättävän kova, mutta eipä se ennenkään ole leffaa pelastanut, jos kässäripuolella mennään rytinällä metsähallituksen puolelle. Alkumetreillä elokuvan juonenkuljetus vaikuttaa varsin sekavalta päällekkäisine tarinoineen, joten ei ihme että katsojakin saattaa olla hetken aikaa hukassa, että mitäs hittoa onkaan oikein meneillään. Loppua kohden meno kuitenkin tasaantuu ja samalla hyytyy lopulta rutiininomaiseksi perusjännäriksi, johon on ripoteltu hitunen toimintaakin mukaan. Kastilista on siltikin kova, ja hieman ihmettelekin, että mites kaikki nuo mainitut nimet on onnistuttu saamaan menoon mukaan, kun meno ei niin kovin kaksista kuitenkaan ole. Semmoista kahden tähden arvoista, johon Sarah Jessica Parkerkin mahtuu mukaan vallan mainiosti.

Päivän boksibongaus: Night Gallery

Twilight Zonen  ohella Night Gallery eli Yöjuttu (ei se lehti) on se toinen Rod Serlingin luomuksista, joka on jollain tapaa lähellä sydäntäni ja muitakin sisäisiä elimiäni. Jollain tapaa siten, että viime mainitun sarjan jaksoja olen onnistunut näkemään vain muutaman sieltä täältä, mutta en koko kokonaisuutta. Noh, nyt sekin mahdollisuus minulle aukenee, sillä tuo vieressä näkyvä lotju pitää sisällään kaikki kolme esityskautta. Pääsiäisen pimenevät illat menevätkin hyvin pitkälti Night Galleryn jaksoja tapittaessa. Voisi sitä iltansa kaiketi huonomminkin viettää.

The Caller (1987)

Kuvaus: Nimettömäksi jäävä nuori nainen (Madolyn Smith Osborne) ajaa läpi synkän metsän kohti sen keskellä sijaitsevaa mökkiään. Matkaa taittaessaan nainen havaitsee tien varteen pysäköidyn, rengas tyhjillään olevan ajoneuvon. Ollessaan ainoa henkilö paikalla nainen avaa auton oven, tarkistaen josko hansikaslokerosta löytyisi jotakin, joka auttaisi selvittämään kenelle hylätty menopeli kuuluu. Lokerosta löytyy kyllä jotakin, mutta ei ehkä sitä mitä nainen odotti, eli nukke, joka on jossakin vaiheessa jonkin mystiseen tapahtuman seurauksena joutunut luopumaan päästään. Pelottavaa, eiköstä vain?

Mökille viimein saavuttuaan nainen ryhtyy kattamaan pöytää, sillä hän odottaa sinne pian saapuvaksi kutsumansa illallisvieraan. Pian oveen jo koputetaankin, ja nainen rientää innoissaan sitä avaamaan. Pettymys on kuitenkin suuri, kun oven takaa paljastuukin täysin tuntematon, nimettömäksi hänkin jäävä mies (Malcolm McDowell), joka pyytää saada soittaa autostaan kesken matkan puhjenneen renkaan vuoksi. Hinausautoa odotellessaan keskustelu kahden tuntemattoman välillä lähtee liikenteeseen, ja naisen yllätykseksi mies tuntuu olevan turhankin kiinnostunut hänen asioistaan, ja siitä mitä jo ennestään tuntuu hänestä tietävän. Sitten keskustelu kääntyy murhiin....

Tuomio: Paikoin turhankin puhelias, pitkäveteisyyden ja tylsyyden puolelle lipsahteleva, mutta samalla jollakin käsittämättömän oudolla tavalla kiehtova psykologinen trilleri, jossa mikään ei tunnu olevan oikeasti sitä miltä näyttää. Lopputwistikin on jotakin niin uskomatonta, että jopa M. Night Shyamalanin vastaavat kalpenevat kauhusta sen rinnalla. Lyhyempään formaattiin - kuten vaikkapa osana jotakin antologiasarjaa - mahdutettuna tämä saattaisi toimia paljolti paremmin kuin täyspitkänä elokuvana. Loppukäännekin kun on kuin omiaan juuri sellaiseen tarkoitukseen. Näyttelijätyöstä voisi vielä tähän loppuun mainita sen, että hahmoja tässä on tasan ne kaksi, joiden esittemämisistä Osborne ja McDowell suoriutuvat puhtain paperein, vaikka tietyin hetkin ylinäyttelemiseen sortuvatkin. Kaksi tähteä itse leffalle, kolmannen mennessä täysin puskan takaa tulleelle loppukäänteelle, jota en kyllä alkuunkaan osannut odottaa. 

Daughter of Darkness (1990)

Kuvaus: Cathy (Mia Sara) on jo jonkin aikaa kärsinyt mieltään piinaavista painajaisunista, uskoen vahvasti niiden olevan kytköksissä omaan isäpappaansa. Haudattuaan äitinsä Cathy lähtee reissun päälle Transylvaniaan, etsiäkseen siellä jossakin mahdollisesti majailevan isänsä käsiinsä. Suorittaessaan tutkimuksiaan Cathy saa sapiskaa paikalliselta poliisilta, jolla on omat epäilynsä siitä, miksi amerikkalaisnainen oikeasti on maassa. Samaan aikaan toisaalla hämäräperäinen, mysteerien sävyttämä kultti kiinnostuu sekin Cathyn puuhasteluista. Heillä kun saattaisi hyvinkin olla tuiki tärkeää tietoa Cathyn isästä, tämän olinpaikasta ja edesottamuksista. Mutta onko kaikki sittenkään lopulta aivan sitä, miltä ulkoa päin näyttää?

Tuomio: Televisiolle tuotettu, pökkelön puoleinen ja tahdiltaan kuin täi tervassa etenevä vampyyrikauhistelu, jota katsellessa voi hyvinkin tuntea elämänvoimansa imettävän ulos kropastaan. Täyttää tuubaa, jota ilmankin oltaisiin varsin mainiosti pärjätty.

Kammottavat unet, jotka muuttuvat karmiviksi painajaisiksi.

Öh... okei... ihan sama...

Dark Tower (1987/1989)

Kuvaus: Ikkunoita työkseen pesevä ikkunanpesijä syöksyy päätä pahkaa kuolemaansa Barcelonassa korkeuksiin kurottavan pilvenpiirtäjän lasiselta seinältä. Suoraa henkensä samassa rytäkässä menettävän ohikulkijan niskaan vieläpä. Kaikki merkit viittaavat onnettomuuteen, mutta rakennuksessa työskentelevän arkkitehdin Carolyn Pagen (Jenny Agutter) mielestä tapauksen taustalta löytyy jotakin paljolti pelottavampaa. Hän nimittäin uskoo, että pesijän otti hengiltä edesmenneen miehensä kummitus, joka nyt vaeltelee Evil Deadistä tutuksi tulleen kamera-ajon tavoin pitkin rakennuksen sokkeloisia käytäviä.

Poliisi pitää Pagen puheita luonnollisesti täytenä höpönä, mutta kun kuolemantapauksesta nyt kuitenkin on kyse, niin tutkiahan se täytyy, vaikka tapahtuneeseen tavalla tai toisella liittyvät henkilöt kummia puhuisivatkin. Virkavallan lisäksi paikalle kiperää keissiä setvimään saapuu myös turvallisuuskonsultti Dennis Randall (Michael Moriarty), jonka suorittamat tutkimukset johtavat hänet varsin nopeasti umpikujaan. Randall ei kuitenkaan anna periksi, vaan mystisten hengen menetysten jatkuessa jatkaa puuhasteluaan, saaden lopulta selville, että Unicon Placan käytävillä kulkee pahansuopa kummitus, jolle ihmishenki ei merkkaa punaista puupenniäkään, ja jonka pysäyttäminen tulisi olemaan kaikkea muuta kuin pala kakkua...

Tuomio: Tulitikkuaskin kanteen kokonaisuudessaan helposti mahtuvan juonikuvion omaava, sekavahkon pökkelö kummittelupätkä, joka lupaavan alkunsa jälkeen lässähtää kasaan kuin ilmapallo kaktuksen sitä halatessa. Järin pelottavakaan se ei ole, vaan pikemminkin tylsääkin tylsempi tuotos, jossa parempiakin suorituksia uransa aikana tehneet näyttelijät käyvät jokainen vuorollaan ruudullamme pitkästymässä, jos ei nyt aivan kuoliaiksi, niin kokovartalopuuduksiin asti kuitenkin.

Jotakin elokuvasta itsestään kertoo sekin, että vuonna 1987 suoritettujen kuvausten jälkeen se hyllytettiin, ja pukattiin ulos suoraa videolevitykseen parisen vuotta myöhemmin. Eikä siinä vielä kaikki, sillä ohjaajiakin tälle tolloilulle löytyy oikein kaksin kappalein, eli Hammer elokuvistaan tuttu Freddy Francis, joka myöhemmin korvattiin syystä tai toisesta Ken Wiederhornilla. Saattoi tuo vaihdos olla toisinkin päin, mutta eipä sillä isommin väliä ole, sillä kumpainenkin sai lopulta krediitin tehdystä työstään tämän tuotoksen parissa pseydonyymillä Ken Barnett. Lienee parempi niin, kun ottaa huomioon, ettei Pimeä torni todellakaan ole sellainen tuote, josta olisi syytä olla millään mittapuulla mitattuna mitenkään ylpeä.

Lokakuu kuuluu kauhulle Osa 7: Dead Sea (2014)

Kuvaus: Meribiologi  palaa takaisin merenrantakotikaupukiinsa ottaakseen selvää, mikä onkaan se, joka tappaa muut vesistössä lilluvat eliöt hengiltä kuoliaaksi. Käy ilmi, että lätäkön pohjassa asustaa ikiaikainen merivesipeto, jonka 30-vuoden välein saatava ihmislihaakin syötäväkseen, tai muutoin tämä lovecraftimäinen jättikärmes olisi isosti käärmeissään. Niinpä olion paikalle ilmaannuttua kyläläiset valitsevat keskuudestaan sopivan uhrin, joka sitten pitäisi helvetin syövereistä maanjäristyksen seurauksena ilmestyneen otuksen tyytyväisenä aina seuraavaan kertaan saakka.

Tuomio: No olipas tämä negatiivisella tavalla vänkä leffa. Kansi nähkääs väittää tässä pätkässä olevan jonkin sortin merihirviön, joka syö veteen syystä tai toisesta päätyneitä ihmisiä lounaakseen, totuuden ollessa kuitenkin täysin toisenlainen. Meille katsojille tätä hirviötä ei nimittäin koskaan näytetä, sillä sellaista ei yksinkertaisesti vain ole. Jotakin mutapohjaista vesistöä saamme väliin katsastella, jossa tämä olematon hirviö muka sitten ui, mutta sekin materiaali on ilmiselvää stock footagea jostakin luontodokusta, jossa on ilmeisesti käsitelty jonkin mutapohjaisen vesistön otuskantaa. Voi veljet, mitä meininkiä!

Asiahan on nyt vaan niin, että jos minä hankin itselleni leffan, jonka kansi mainostaa noinkin isosti siinä olevan vesihirviön, niin piru vie minä haluan sen hirviön itse elokuvassa myös nähdä. Tässä elokuvassa hirviötä ei nähdä, ja se taas johtaa siihen, että mukana olevat näyttelijät päätyvät enimmäkseen puhumaan hirviöstä, jota tässä elokuvassa ei nähdä. Ja se taasen on äärimmäisen tylsää katsottavaa varsinkin, kun näyttelijätkin ovat kehnokon puoleisia ulosanniltaan, ja äänimiksauskin on tottakai luonnollisesti vedetty päin helvettiä. Musiikki soi kovalla, puheäänen jäädessä pahasti sen jalkoihin. Paitsi silloin, kun joku hahmoista huutaa, jolloin joudun säätämään ääneen heti kättelyssä pienemmälle, ettei naapurit tule raivospäissään läpi seinän. Tekstitys olisi kiva, mutta arvatkaas kaksi kertaa löytyykö sellaista tästä julkkarista. No eipä tietenkään. Niinpä jouduin koko leffan ajan suorittamaan ns. volumenappijumppaa, jonka seurauksena minulla on nyt satavarmasti jännetuppitulehdus. Voi veljet, mitä meininkiä!

Tarinan kulkukin on väliin jotakin aivan ihmeellistä. Mukaan on nimittäin ympätty meribiologin lisäksi huumekauppiaita, terroristeja ja spring breakillaan olevia tanopääteineijä, jolla ei itse päätarinan kanssa ole kovinkaan paljon tekemistä. Pelkkää fillerimatskua, jotta tästäkin tekeleestä on saatu puolentoista tunnin mittainen tuskan parahdus. Ei näin. Ei todellakaan näin.

Kaiken tuon lisäksi minua hieman ihmettyttää, miksi tekijät ovat ylipäätään valinneet tehdäkseen merihirviökauhistelun, tietäen varsin hyvin, etteivät taidot ja lompakossa oleva valuutta riitä sellaisen tekoon alkuunkaan. Ehkä olisi kannattanut sijoittaa ne vähäiset roposet vaikkapa komedian tai pienimuotoisen draaman tekoon, ja kokeilla monsterimovieta vasta sitten, kun rahkeet siihen aikuisten oikeasti riittävät. Dead Sea saa meikältä yhden näkemättömäksi jäävän merihirviön, sillä vaikea sille enempää on tässä kohdin mitenkään antaa....

Traileri: Stranger Things Season 2 (2017) Final Trailer + Teaser

Lokakuu kuuluu kauhulle Osa 5: Fiend Without a Face (1958)

Kuvaus: Winthrop, Manitoba. Kanada. Yhdysvaltain lennoston lentotukikohdan lähellä sijaitsevassa kylässä tapahtuu rypäs selittämättömiä kuolemantapauksia. Kyläläiset itse ovat sitä mieltä, että sehän on lentotukikohdasta lähöisin oleva radioaktiivinen säteily, kun niittää asukkaita hengiltä. Ilmavoimia edustava majuri Jeff Cummings (Marshall Thompson) on kuitenkin asian suhteen epäileväinen, käynnistäen omat tutkimuksensa syyllisen löytämikseksi. Keissin edetessä palaset loksahtavat yksi toisensa jälkeen paikalleen, majurin huomatessa suureksi kauhukseen joutuneensa vastakkain kammottavan hirvittävän hirviön kanssa, jolla ei ole kasvoja... dum dum daa...

Tuomio: Atomiajan hirviöhippastelu, joka alun verkkaisuutensa jälkeen iskee isomman pykälän silmään, ollen siten lopulta varsin viihdyttävä, joskin ohessa hieman kömpelöhkön huvittavakin kauhistelu. Aluksi näkymättömyyden suojissa, mutta myöhemmin näkyvinä viattomia uhrejaan vaanivat lonkeroaivot ovat ulkoasultaan lovecraftimaisia, vaikkeivät nyt mitään suuren Cthulhun sukulaisolentoja olekaan, vaan ihan tavallisen, hullun tiedemiehen vikaa omaavan professorin kotikutoisia aivotuksia. Mukiinmenevää, camp-henkistä ja harmittoman hauskaa fiftarisäikkyilyä, jonka parissa sateinen iltapäivä sujuu hyvinkin rattoisissa merkeissä. 

Tiiseri: Castle Rock (2018)

Traileri: Crooked House (2017)