Kuvaus: On vuosi 2168. Earthcorp niminen konserni omistaa kaiken maan ja vihoviimeisen korpimaan välillä, halliten lähiplaneettoja rautaisella otteellaan. Venuksella kytee kuitenkin kapinahenki ja Earthcorp on siten pakotettu puolustamaan sijoituksiaan väkivalloin ja kovin ottein.
Avaruusalus Terrania on matkalla Venukselta Tellukselle, kun tapahtuu vakava onnettomuus. Yhdeksän miehistön jäsentä onnistuu löytämään tiensä pelastuskapseliin vain muutamaa hetkeä ennen kuin Terrania räjähtää tuhannen nuuskaksi. Räjähdyksen aiheuttama paineaalto syöksee pelastuskapselin kauas avaruuteen, mahdollisten pelastajien ulottumattomiin. Miehistö on enemmän kuin varma siitä, että räjähdys tapahtui tihutyön seurauksena, ja että syyllinen on yksi heistä...
Tuomio: Jännityksen mestarin, Alfred Hitchcockin ohjastaman Pelastusvene (1944) jännärin uusintavariaatio, jonka tapahtumat ovat siirretty avomereltä avaruuteen, ja sen halki matkaa taittavaan pelastuskapseliin. Halvalla, mutta silti kohtuullisen onnistuneesti noin niinkuin televisiotuotannoksi. Ahdasta tilaa ja sen aiheuttamaa kauhua olisi tosin voinut hyödyntää paikotellen paremminkin, mutta niin ei kuitenkaan tehty. Liekö siihen sitten syynä edesmenneen, esikoisohjauksensa tässä suorittavan Ron Silverin kokemattomuus ohjaajana, sillä joku astetta taidokkaampi kaveri olisi hyvinkin saanut enemmälti irti ahtaista paikoista ja siellä hääräävistä näyttelijöistäkin. Kertaalleen katsottavaa ajantappoa, jonka pariin tuskin tulee kuitenkaan enää tämän jälkeen palattua.
Kuvaus: Benjy Taylor (D.B. Sweeney) on lainvalvojan uransa vastikään aloittanut mokkeripoliisi, joka joutuu heti tiukan paikan eteen. Pomonsa Vincent Bracey (Randy Quaid) nimittäin passittaa hänet peitetehtäviin erääseen Losilaiseen autokorjaamoon, ohjeistuksenaan ottaa selvää kuka tai ketkä ovatkaan ne henkilöt, jotka varastavat Porsche-merkkisiä urheiluautoja miljoonakaupungin öisiltä kaduilta ja kujilta.
Iltana eräänä Benjy hälytettään fiksaamaan Ted Varrickin (Charlie Sheen), korjaamon omistajan tien päälle odottamatta lauennutta menopeliä, joka sattuu muuten sekin olemaan Porsche. Miehet ystävystyvät ja kohta Ted jo esitteleekin Benjylle Chicagossa muutoin opiskelevan, mutta kesäisin Los Angelesissa aikaansa viettävän siskonlikkansa Annin (Lara Harris), jonka loveen undergover heromme tietenkin päätä pahkaa lankeaa.
Mutta onko Ted autovarasliigan takana - ja onko hän mahdollisesti ohessa myös murhaaja? Asiat etenevät kiihtyvällä vauhdilla kohti vääjämätöntä päätepistettään. Kohti lopullista välienselvittelyä, jossa varsinaista voittajaa ei ole...
Tuomio: Tämä Ei kenenkään puolella on sarjassamme niitä leffoja, jonka olen viimeksi nähnyt ollessani nuori ja nätti eli aivan hiton kauan aikaa sitten. Johtuen kaiketi enimmäkseen siitä, että sen saatavuus ei välttämättä ole ollut aina se paras mahdollinen, ja se FilmNetiltä aikonaan tallentamani nauhakin meni vuosien saatossa särki... tai hukuksiin... tai jotain. Sillä nyt niin enää väliä ole, sillä tänään bongasin sen divarissa poiketessani oikein sinireiskana ja ostin pois kuleksimasta. Hetki sitten lopettelin sen katselemisen tuossa ja täytyy sanoa, että edelleenkin siitä tykkäsin. Aivan kuten silloin kauan sitten, kun sen ensi kertaa katselin. Hyvinkin napakka toimintatrilleri, joka ottaa ehkä hitusen takkiinsa televisioelokuvamaisesta toteutuksestaan. Vaan eipä se meikää pahemmin jaksanut häiritä, menon muuten ollessa tasokkaan mainioita. Sellaista kolmen tähden arvoista. Mainittakoon tähän loppuun vielä se, että uraansa aloittelevan Brad Pittin voi bongailla tässä pätkässä vuorosanattoman tarjoilijan roolissa.
Kuvaus: Scott Youngblood (Michael Paré) on Yhdysvaltain merijalkaväen kersantti, jolle kaikenlainen sankarointi ja urotekoilu on jokapäiväistä arkea. Suurlähettillään hengenkin Scott pelastaa rutiininomaisesti aamulenkin yhteydessä. Pian tapahtuneen jälkeen Scott saa puhelun siskoltaan Kimiltä (Lynda Bridges), joka on ajautunut pahoihin vaikeuksiin huumeita diilaavien ja paritusta siinä ohessa harjoittavien rikollisten, Dutchin (Scott Del Amo) sekä Silken (Eddie Avoth) kanssa. Scott haluaa luonnollisesti auttaa pulaan joutunutta siskoaan, suunnaten tiensä siltä seisomalta Madridiin, vain kuullaakseen Kimin tulleen murhatuksi rikollisten toimesta. Paikallinen poliisi osoittatuu sen verran saamattomaksi, että saadakseen syylliset vastuuseen tekosestaan, on Scottin otettava oikeus omiin käsiinsä. Sillä vain siten hän tulisi saamaan upseerin arvolleen sopivan kostonsa...
Tuomio: Umpisurkea, mutta suurimmaksi osaksi juuri sen vuoksi viihdyttävä toimintaräpellys, jossa nyrkit viuhuvat kömpelösti, kumi palaa, ruuti on kuivaa ja huonosti kirjoitetut one-linerit täyttävät ilman koko puolentoista tunnin kestonsa ajan. Niin ja Whitesnaken videoista tutulla Tawny Kitaenilla on isohko tukkalaite. Jäi tuottajana 80-luvulla enimmäkseen häärineen Craig T. Rumarin ainoaksi käsikirjoitustyöksi.
Kuvaus: Gid Barker (Glenn Corbett) palaa takaisin kotikonnuilleen Bentoniin, Floridaan, mesottuaan sitä ennen kaksi viimeistä vuotta Vietnamin viidakoissa. Vastaanottonsa on kaikkea muuta kuin ystävällinen, sillä asukkaat ovat pitäneet Gidiä jo aikaa sitten tyhjää potkaisseena. Kyläpahasensakin on jotenkin kummassa päätynyt roistomaisten ihmisten hallintaan. Eikä siinäkään vielä kaikki, sillä käy ilmi, että vaimonsa Sheryl (Ivy Jones) on mennyt Gidin poissa ollessa nainut tämän veljen, Frankin (Edward Faulkner). Kovin hyvin eivät pullat siis ole uunissa Gidin kannalta, mutta asiat voisivat toki olla huonomminkin...
....ja kohtalon oikusta pian ne sitä ovatkin. Gid nimittäin ajautuu nopeasti nokkapokkasille entisten ystävien ja kylänmiesten kanssa, ampuen vahingossa hengiltä Jeff Richmanin (Morgan Woodward) pojan Buckin (Minor Mustain). Muut ovat tapahtuneesta luonnollisesti kärmeissään, haluten hirttää Gidin kostoksi pois päiviltään siltä seisomalta. Gid ei moiseen aio suostua, vaan ottaa vaaleanpunaisen ajoneuvon luvattomasti käyttöönsä pakomatkaansa silmälläpitäen. Seurakseen Gid nappaa entisen vaimonsa Sherylin sekä kaverinsa Rain 'Rainy' Eaglenin (Erni Benet), ilkeiden kyläläisten krooniseksi silmätikuksi tahtomattaan päätyneen natiivin amerikkailaisen. Hippulat vinkuen kolmikko katoaa mutkaista tietä näkymättömiin, armoton lynkkauspoppoo tiukasti kannoillaan....
Tuomio: Tutunoloisella tarinankaarella varustettu toimintadraama, joka kovasta yrityksestään huolimatta jää kuitenkin lopulta harmittavan valjuksi katsomiskokemukseksi. Paikoin jopa tylsäksikin, ja sellainen ei ole koskaan hyväksi tämän tyyppisissä tuotoksissa. Toiminnallisesti kuolleita hetkiä on siis jokunen liialti, eikä draamapuolikaan aina pelaa ihan siten, kuin tekijät sen ehkä alunperin halusivat toimivan. Harmi sinänsä, sillä muutamia juttuja uudelleen miettimällä ja yksityiskohtia puhtaammaksi hiomalla Takaa-ajosta olisi hyvinkin voinut tulla yksi 70-luvun klassikkopätkistä, jonka tuoksinassa pelti rytisee, ruuti on kuivaa ja kyyti kylmää. Tällaisenaan se ei sitä valitettavasti ole, vaan se on kaikessaan helposti unohduksiin painuva tuotos, jolle kaksi tähteä on juuri oikea määrä annettavaksi.
Kuvaus: Neljä vuotta sitten professori Thomas Booker (Robert Urich) menetti näkönsä onnettomuuden seurauksena. Ohessa häneltä meni myös työ, naisystävä sekä toivo paremmasta tulevaisuudesta. Pitkällisen kuntoutuksen ja terapian ansiosta Booker saa vihdoin ja viimein elämänsyrjästä jälleen kiinni. Mutta vain hetkeksi pieneksi, sillä Bookerin naapuri murhataan ja poliisi pitää tätä syyllisenä veritekoon. Tahrintuneen maineensa puhdistakseen Booker ryhtyy tutkimaan juttua omin päin, löytääkseen murhaajan, jota hän ei voi nähdä. Mysteeri selviää pikkujiljaa ja murhaaja on lähellä. Jopa niin lähellä, että henkillöllisyytensä paljastuminen saattaisi hyvinkin vielä koitua Bookerin kohtaloksi...
Tuomio: Töllöttimelle tuotettu murhamysteeri, jonka jaksaa juuri ja juuri katsoa läpi kertaalleen. Etenemisvauhti kun on väliin vähän turhankin verkkainen, eikä juonessa tapahtuvat käänteetkään tarjoa liiemmin yllätyksiä. Kaksi tähteä, kun en voi puoltatoistakaan antaa. Turhana tietona voisin tähän loppuun vielä mainita sen, että tämä leffa on toinen, jossa Robert Urich ja Ron Perlman näyttelevät yhdessä, sen ekan ollessa Jäävuoren ryöstäjät (The Ice Pirates) vuodelta 1984. Pöljä pätkä, mutta kaikessa pöljyydessään paljolti parempi pätkä tähän arvosteluni kohteena olevaan verrattuna.
Kuvaus: Reppureissaaja ja osa-aika arkeologi Raymond Keaton (Lance Henriksen) varastaa Maya-intiaaneilta kallisarvoisen timantin, jonka sitten salakuljettaa muassaan kotiinsa Yhdysvaltoihin. Pian paluunsa jälkeen Keaton menettää henkensä jalokiveä itselleen havittelevan tahon toimesta. Timanttia tappajat eivät kuitenkaan löydä, sillä Keaton on ehtinyt kätkeä sen jemma-nimiseen paikkaan, jonka sijainnin mies harmittavasti vei mukanaan hautaan. Hengiltä ottajat ovat kuitenkin varmoja siitä, että Laura (Jill Eilbacher), leskeksi jäänyt vaimo, on hyvinkin tietoinen arvokiven olinpaikasta. Armoton ajojahti on valmis alkamaan...
Tuomio: Nimekkäällä kaastilla varustettu, kaikinpuolin umpitylsä trilleripökiöinti, joka kaikessa pitkäpiimäisyydessään toimii oivallisena unilääkkeenä kroonisesta unettomuudesta kärsiville. Yksikään hahmoista ei ole millään muotoa kiinnostava, eikä heidän välilleen liioin synny minkäänlaista jännitettä tai ylipäätään mitään muutakaan, mistä voisin tähän kohtaan hyvällä omallatunnolla kirjoittaa. Toiminnallinen reippailukin loistaa sekin lähes täysin poissaolollaan, joten jäljelle jää vain unissakävelyä muistuttavaa, koko vartaloa ansiokkaasti puuduttavaa haahuilua, jonka seuraamisen rinnalla maalin kuivuminenkin on Michael Bay elokuva. Yksi tähti, josta siinäkin on puolet liikaa.
Kuvaus: Thad Beaumont (Timothy Hutton) on menestyksekäs kirjailija, joka salanimensä George Starkin turvin on kirjoittanut useammankin hyvin myyneen, teemoiltaan varsin väkivaltaisen rikosromaanin. George, toisin kuin Thad, on kaikkea muuta kuin kiva kaveri, joten ei siis mikään ihme, että Beaumont itse haluaa hahmosta tuosta mitä pikimmin eroon. Ainoa keino tähän, on lopettaa Starkina kirjoittaminen, ja siten päästää ilmat tylysti tästä pihalle. Näin tapahtuukin, mutta pian Thad huomaa tehneensä elämänsä suurimman virheen, sillä kauhukseen hän havaitsee ympärillä olevan ystäväpiirinsä harvenevan yllättävien kuolemantapausten merkeissä. Poliisi epäilee Beaumontin olevan veritöiden takana, sillä juuri hänen sormenjälkensä koristavat järjestäen ruumiiden löydöspaikkoja. Beaumont on kaikesta tapahtuneesta luonnollisesti hämillään, kunnes hänelle selviää, että kaikessa hiljaisuudessa vaientamansa pseudonyymi ei ehkä olekaan ihan niin kuollut ja kuopattu, kuin hän itse sitä toivoisi...
Tuomio: Stephen Kingin kauhistelukirjoista on vuosien varrella tehty useita filmatisointeja, joista suurin osa on kuitenkin ollut melkoista kuraa. Tämä zombileffoistaan tunnetun (nyt jo edesmenneen) George A. Romeron filmatisointi Pimeästä puolesta kuuluu ehdottomasti niihin harvoihin onnistuneisiin sellaisiin, vaikka siltikin väitän kirjan olevan edelleenkin parempi.
Kuvaus: Vivian (Melissa Sue Anderson) on päällisin puolin kuin kuka tahansa koulutyttö, jolla on omat haaveensa ja unelmansa tulevaisuutensa suhteen. Hänellä on myös erinäiset keinonsa päämääriensä saavuttamiseksi, sillä Vivian on ihka oikea noita, jolta löytyy arsenaalistaan loitsu jos toinenkin käytettäväkseen, mikäli tilanne niin vaatii.
Sattuman oikusta tilanne on viime aikoina vaatinut niin useammankin kerran, enimmäkseen poikaystävänsä Davidin (Patrick Cassidy) vuoksi. Tämä kun on joutunut eräiden Ocean Valley High:n opettajakuntaan kuuluvien maikkojen mustalle listalle, ja sehän ei taasen Vivianin suunnitelmiin sitten niin millään. Noitavoimiensa avustuksella Vivian poistaa tylysti päiviltään kiusaa tekevät opettajat, naamioiden ovelasti tekemänsä murhat onnettomuuksiksi.
Päivänä eräänä Ocean Valley High saa uuden oppilaan Robinin (Mary Beth McDonough) hahmossa. David iskee heti silmänsä uuteen tulokkaaseen, unohtaen Vivianin olemassa olon tyystin. Käy myös ilmi, että Robin taitaa hänkin noituuden salat, ollen kuitenkin täydellinen vastakohta paholaisen pauloissa olevalle Vivianille. Lopullinen taistelu Davidista kahden voimakkaan loitsuajan välillä on valmis alkamaan...
Tuomio: Televisiolle tehty noitahippastelu, joka paikoittaisen juustoisuutensa lisäksi kärsii muutamista käsikirjoituksellista ongelmista. Melissa Sue Anderson karistelee yltään Pieni talo preerialla sarjasta tutuksi tulleen kiltin Mary Ingalsin kuvajaista varsin onnistuneesti, ollen väliin aidon oikeasti niin häijy, että itsekin yllätyin kuinka häijy hän tässä onkaan. Andersonin lisäksi tässä pätkässä nähdään myös toinen televisiosta enimmäkseen tuttu, eli Onnen päivien Marion Ross, jonka tehtävänä on toimia eräänlaisena noituusmentorina Mary Beth McDonoughin esittämälle Robinille. Kokonaisuutta ajatellen Keskiyön uhrit ei sisältönsä puolesta ehkä ole sieltä parhaimmasta päästä, mutta olen minä huonompiakin samasta aiheesta tehtyjä leffoja joskus nähnyt, joten siinä suhteessa on turha valitella tämän enempää. Kaksi tähteä on tälle tuotokselle varsin oivallinen määrä annettavaksi, ja sen verran se minulta tässä kohdin myös saa.
Kuvaus: Pete Giullani (Wayne Crawford) on miamilaiskyttä, jonka avioliitto karahtaa kertalaakista kiville, miehen löytäessä vaimonsa Denisen (June Chadwick) vaakamamboilemasta toisen heppulin kera. Syystä tästä Pete vetää päänsä täyteen, murtautuen pian sen jälkeen partnerinsa Katherine Hallin (Kay Lenz) taloon, keskeyttäen naisen omat petipuuhat vain saadakseen nukkua yönsä vanhalla divaanilla.
Samaan aikaan Afrikassa voodoorituaali menee pahemman kerran reisille, ja sen seurauksena Sam Raimin Evil Deadissä (ja sen jatkeissa) käyttämä demoninen kamera-ajo pääsee valloilleen, päätyen lopulta Miamissa oleilevan ja asuvan nigerialaispopulaation keskuuteen.Sieltä käsin tämä demoninen voima ryhtyy systemaattisesti katkomaan joidenkin kaupungissa asuvien asukkien päitä, muttei kuitenkaan kaikkien, sillä riivaminenkin näyttäisi olevan sekin käytettävissä oleva vaihtoehto. Näin ainakin, mikäli Peten tulevalta exältä, Deniseltä kysytään. Ennen kuin koko homma karkaa enemmälti käsistä, Peten ja Katin keinoilla millä hyvänsä pysäytettävä kauloja katkova riivaajademoni. Miamilla kun on jo tarpeeksi huono maine kaikenmaailman pulveri- ja pillerikauppiaiden takia, eikä tämmöiset yliluonnolliseksi luokitellut verityöt millään muotoa mainittua mainetta paremmaksi saa...
Tuomio: Tiedä nyt sitten voiko tätä Headhunteria luokitella oikeasti oikeaksi kauhuleffaksi? Okei, harhaan jossain määrin johtavan kansikuvansa perusteella... ehkä. Niin ja onhan siinä sisältönsä puolesta mustaa magiaa, kauloja katkova ja ihmisiä riivaava demoni.Tämän leffan kohdalla se ei välttämättä kutenkaan riitä. Alkupuoliskon ajan sankarimme nimittäin keskittyvät enimmälti tutkimaan rikospaikkoja ja setvimään keskinäisiä ihmissuhteitaan. Loput kymmenisen minsaa on sitten enemmälti sitä kauhua, jota olisin kaivannut kuvioihin mukaan alusta alkaen. Kauhullisen sisällön puutteen vuoksi onkin siis loogista antaa tälle pätkälle arvosanaksi alla näkyvä tähtimäärä, joista toisessa (voitte valita kummassa) on siinäkin puolikas liikaa.
Kuvaus: Sydänkohtauksesta toipuva journalisti Peter Crane (Ron Silver) saa tarpeekseen New York Cityn hektisestä elämänmenosta, päättäen muuttaa vaimonsa Heatherin (Dee Wallace) ja poikansa Zachin (Kyle Howard) kanssa Mainen osavaltiossa sijaitsevan Saugatuckin rauhaisan idylliseen pikkukaupunkiin.
Aluksi kaikki näyttää päällisin puolin hyvältä. Paikalliset asukit ovat ystävällisiä, ja ottavat Peterin perheineen lämpimästi hellään huomaansa. Aurinko paistaa, elämä hymyilee ja leipäkin maistuu taas oikealta leivältä. Harmi vain, että iloa tuota ei kestä kuin sen pienen hetkisen verran. Iltana eräänä Peter saa odottamattoman vieraan Sarah Nortonin (Carroll Baker), vanhemman rouvashenkilön muodossa. Rouva Norton on huolissaan poikansa Jimin (Dennis Christopher) puolesta, sillä hänet on viskattu tylysti kalterien taa miesystävänsä Chris Makonin (Thomas Wilson Brown) murhasta. Sarah uskoo vakaasti poikansa olevan syytön, pyytäen Peteriä tekemään Jimistä jutun lehteen, ja siinä ohessa selvittämään kuka oikeasti murhasi Chrisin. Kun Peter sitten syventyy asiaan tarkemmin, hän huomaa kyläläisten yllättäen kääntyneen itseään ja perhettään vastaan. Asukkaat kun eivät selvästikään pidä siitä, että heidän asioitaan ruvetaan noin vain tonkimaan, ja ovatkin siten valmiita tekemään kaikkensa estääkseen Peteriä saamasta juttuaan valmiiksi. Peter ei aio kuitenkaan antaa periksi, vaan jatkaa kaikesta huolimatta tutkimuksiaan, paljastaakseen kammottavan salaisuuden, jota Saugatuckin asukkaat ovat varjelleet ulkopuolisilta yli sadan vuoden ajan.
Tuomio: Nimekkäällä poppoolla varustettu, mutta siltikin auttamattoman keskinkertainen televisiojännäri, jossa ideansa puolesta olisi ollut varaa huomattavasti huikeampiinkin virityksiin kuin mitä tässä lopulta ulos annettiin. Onhan tarinassa tässä toki sanomaa erilaisuudesta ja siitä miten erilaisuutta yli kaiken vierastavat ihmiset siihen suhtautuvat. Se viesti valitettavasti vain hukkuu kehnon toteutuksen alle. Edustaa olemassa olollaan roskaleffoistaan kaikelle kansalle tutuksi tulleen David DeCoteaun paremman puoleista tuotantoa. Ei paljon, mutta hivenen verran kuitenkin. Ennen tähtien antamista voisin tähän loppuun vielä turhana tietona mainita sen, että alunperin tämä pätkä oli tarkoitettu Ken Russellin ohjattavaksi. Mies kuitenkin ajautui sanalliseen harkkaan tuottajina toimivien Jordan Belfortin ja (krediitittömäksi jäävän) Charles Bandin kanssa, josta syystä Russell sai lähteä, ja tilalle tuotiin David DeCoteau, jonka leffahistoriikki on enintäänkin roskainen. Kaksi tähteä annoin, kun en puoltatoista antaa voinut.
Kuvaus: Astetta tasokkaampi ilotyttö saa surmansa erään väkivaltaisen ja mieleltään viistoon vinoutuneen asiakkaan käsittelyssä. Rikosetsivä Cindy Hannen (Athena Massey) saa täten tehtäväkseen soluttautua Rouva V:n (Meg Foster) pyörittämään bordelliin, jonka asiakaskunta koostuu enimmäkseen paksun lompuukin omaavista nuorista miehistä. Partnerinsa Hunt Block (Anthony Guidera) suhtautuu ajatukseen enemmän kuin nuivasti, kun taas pomonsa Marty Gold (Tom Taytack) puoltaa sitä. Ennemmin tai myöhemmin murhaaja jäisi kiikkiin, päätyen isoon taloon rekisterikilpiä väsäilemään. Matkaan tulee kuitenkin isomman luokan mutka, kun Cindy uppoaa huomaamattaan yhä syvemmälle uuden roolihahmonsa nahkoihin, nauttien liiaksikin asti isorikkaiden miesten kanssa käymistään petipuuhista, vaarantaen siten koko keissin oman seksuaalisen mielihyvänsä tähden...
Tuomio: On ne vaan jännän väriset nuo Meg Fosterin silmät... :)
Kuvaus: Chicagolaisen psykoanalyytikon Judd Stevensin (Roger Moore) potilaskäynnit vähenevät tuntuvasti, kun joku mieleltään pahasti vikainen ryhtyy systemaattisesti ottamaan hengiltä istunnoilla mielenrauhaa itselleen hakevia ihmisiä. Visaisen jutun saa tutkittavakseen liian paljon uransa aikana nähnyt, pahoin katkeroitunut ja alati kärttyinen rikosetsivä McGreavy (Rod Steiger), jolla on aisaparinaan astetta rauhallisempaa sortimenttia oleva rikosetsivä Angeli (Elliot Gould).
Heti alkuun käy selväksi, ettei McGreavy pidä Stevensistä alkuunkaan, vaan tuntuu enemmänkin kantavan pidemmän muotoista kaunaa arvon kuuppatohtorille. Aiempi yhteistyönsä erään keissin yhteydessä päättyi nimittäin hyvinkin ristiriitaisissa tunnelmissa. McGreavy menee vihansa sokaisemana jopa niin pitkälle, että pitää Stevensiä itseään syyllisenä potilaidensa murhiin. Stevens puolestaan vannoo, ettei tekisi pahaa kärpäsellekään, ja että joku tuolla jossain haluaa sen sijaan tappaa hänetkin. Moiset puheet kaikuvat kuitenkin McGreavyn kohdalla kuuroille korville.
Poliisin syytöksiin ja tehottomuuteen lopen kyllästynyt Stevens ottaa ohjat lopulta omiin käsiinsä, kääntyen Keltaisilta Sivuilta löytämänsä yksityisetsivän tointa harjoittavan Morgensin (Art Carney) puoleen. Stevens tulee pian kuitenkin katumapäälle, sillä Morgens vaikuttaa olemukseltaan ja käytökseltään kaikkea muuta kuin pätevältä, ja onkin siten valmis etsimään tilalle jonkun toisen samaan ammattikuntaan kuuluvan. Morgens onnistuu kuitenkin vakuuttamaan Stevensille olevansa oikea mies jutun hoitamiseen, ja tuloksiakin hän tulisi tutkimuksistaan pian saamaan. Näin tapahtuukin ja käy ilmi, että murhaaja ei olekaan mikään ihan tavallinen mielipuoli, vaan vaikutusvaltainen, järjestäytyneen rikollisuuden johtojuusto, jolla on oma kanansa Stevensin kanssa kynittävänään.
Tuomio: 80-luvun puoliväliin saavuttaessa Roger Moore alkoi auttamattomasti olla liian vanha esittämään James Bondia, tuota Ian Flemingin luomaa superagenttia. Sen lisäksi Moore oli myös lopen kyllästynyt esittämään mainittua hahmoa, haluten 007-seikkailujen välissä tehdä sellaisia elokuvia, joissa hänelle suotaisiin mahdollisuus touhuta muutakin, kuin virnuilla kameran edessä ilkikurisesti katsojille. Sidney Sheldonin ensimmäiseen, samaa nimeä kantavaan opukseen pohjautuva Pelon Kasvot on eräs näistä väliprojekteista, joka Mooren omien sanojen mukaan sai alkunsa siitä, että hän piti kirjallisesta versiosta erittäin paljon, ja tuumaili, että siitä voisi saada aikaiseksi myös hyvän elokuvan.
Valitettavasti The Naked Face ei lopulta ole elokuvana kovinkaan kaksinen tapaus, vaikka jossain määrin mielenkiintoisista asetelmista liikenteeseen lähteekin. Juoni ja sen kuljetus on paikoin tasapaksuisen hidasta, ilman minkäänlaista jännitettä. Lopussa nähtävä huipennuskin tuntuu kuin jostakin toisesta leffasta napatulta, ottaen huomioon alun tapahtumat. Moore esittää roolinsa hallitun hillitysti, jossain määrin jopa väsyneen oloisesti. Rankka Bond-putki takana.Yksi vielä edessä. Steiger taasen vetää oman roolinsa väliin niin nupit kaakossa, että hahmostaan tulee pakostakin silkkaa parodiaa. Elliot Gould hengailee lähinnä mukana, eikä Anne Archerkaan tarjoile mitään päätä huimaavaa suoritusta nähtäväksemme. Ja vaikka näyttelijöitä tässä hieman haukunkin, niin he ovat kaikki silti liian hyviä ollakseen tässä pätkässä mukana. Mitäs vielä? Noh, musiikista tykkäsin. Sitä meille tarjoilee kuultavaksi Michael J. Lewis, jolta löytyy vyönsä alta jokunen pätevähkön puoleinen sävellys. Kuten vaikkapa tämä tässä. Mutta joo, siinäpä ne tärkeimmät taasen taisi tullakin, joten jäljellä on enää tähtien antaminen. Niitä The Naked Face saa minulta arvokseen alta näkyvän määrän.
Kuvaus: Jenkkiläinen sota-alus saapuu Hongkongin satamaan, pudottaen ohessa kyydistä loman viettoon suuntaavat sillit Jimin sekä Dutchin. Hetikohta maihin noustuaan mainittu kaksikko ajautuu tahtomattaan ja pyytämättä vaikeuksiin, sillä paikallinen sormiaan (westsidestorymaisesti) napsutteleva ja naamioita kasvoillaan käyttävä jengi ympäröi upseerin sekä herrasmiehen turpakäräjät mielessään.
Sankarimme taitavat pelätyn kung fun salat varsin oivallisesti, mutta reipasta ylivoimaa vastaan taistellessa väsy iskee nopeasti, eikä aikaakaan kun kaksikkomme jää kovasta vastaanlaitosta huolimatta alakynteen. Mutta kun hätä on suurin, on pelastava enkelikin lähellä. Tällä kertaa enkeli ilmaantuu paikalle yksityisetsivä Horatio Limin hahmossa, jolta löytyy sen verran ruista ranteestaan ja ruutia potkuistaan, että tuhmat jengiläiset katsovat parhaakseen paeta paikalta hippulat vinkuen.
Myöhemmin taitavana taistelijana tunnettu Jim katoaa mystisesti jälkiä sen isommin jättämättä, löytyen lopulta tylysti murhattuna hotellihuoneestaan. Dutch ja Horatio lyöttäytyvät yksiin selvittääkseen kuka Jimin tappoi. Vauhdikas ja vaarojen täyttämä etsintäreissu johtaa Hongkongin rikosten kyllästämään alamaailmaan, ja sitä rautaisella otteellaan hallitsevan kiinalaisen mafian jäljille. Ohessa paljastuu vielä sekin, ettei Horatio ole mikään tavallinen privaatti dekkari, vaan hän omaa ainutlaatuisen aseen, jonka edessä vihollisen kuin vihollisen puntti alkaa väkisinkin tutisemaan. Viimeinen taisto hyvän ja pahan välillä on valmis alkamaan...
Tuomio: Kaikin puolin pökkelön kömpelö kasarikungfuilu, jolla elokuvallisia arvoja ei ole nimeksikään, mutta viihteellistä vastaavaa siltikin roppakaupalla vaikka muille jaettavaksi. Pölhöviihteen puolelle mennään siis jälleen kerran, eikä siinä mitään, sillä Kolme taistelijaa puolustaa mainiosti mainitun kategorian kunniaa kaiken sen puolentoista tunnin kestoaikansa ajan. Hieman hankalasti löydettävä tapaus, vaan jos kohdallenne reisuillanne vain osuu, niin suosittelen ostamaan leffan pois katseltavaksi. Tästä ei leffa enää huonomman hyväksi voi mennä... vai voiko sittenkin? (liitä tähän kohtaan dramaattista musiikkia).
Kuvaus: Yökerhoa pyörittävä Chris Kim (Ken Jeong) on pahemassa kuin pulassa. Rahat on loppu-slut ja siltikin koronkiskuri Wassersteinille (Will Sasso) pitäisi jostakin nyhjäistä vaivaiset 400 000 dollaria riihikuivaa kahisevaa. Hätä on siis suuri, mutta onneksi keino tilanteen ratkaisemiseksi on sekin lähistöllä. Jo useamman vuoden ajan Chris on nimittäin ottanut osaa "Kuka julkkis kuukahtaa tänä vuonna"- kisaan, veikaten järjestäen nallin napsahtavan itsensä Ritari Baywatch Ässän, David Hasselhoffin (David Hasselhoff) kohdalla. Toistaiseksi näin ei kuitenkaan ole käynyt, vaan rahakas palkinto on mennyt joka ainut kerta sivu Chrisin suun. Tänä vuonna siihen tulisi kuitenkin muutos. Palkkiorahojen toivossa Chris ottaa tehtäväkseen tappaa The Hoff ihan itse ja omin käsin. Suureksi harmikseen Chris havaitsee pian, ettei toisen ihmisen likvidoiminen olekaan niin helppoa kuin hän aluksi kuvitteli. Ei etenkään silloin, kun kohteena sattuu olemaan David Hasselhoff...
Tuomio: Killing Hasselhoff on showpainiorganisaatio WWE:n tuottama antikomedia, jonka parasta antia on yllättäen The Hoff itse. Mies osaa selkeästi edelleenkin nauraa itselleen ja maineelleen, ja sitähän tekee tässäkin leffassa, vaikka katsojia ei välttämättä niin kovin nauratakkaan. Mukana menossa The Hoffin ja Ken Jeongin lisäksi nähdään muitakin "julkimoita" kuten Jon Lovitz, Justin Bieber, Michael Winslow sekä Gena Lee Nolin. Hulk Hogankin oltaisiin nähty, mutta hänen kohtauksensa leikattiin kaikki pois rasisimia sisältävien lausahduksiensa vuoksi.
Kuvaus: Brian Kelly (Christian Slater) on nuori skeittarikapinallinen, jonka päivät kuluvat huolettomasti kavereiden kanssa rullatessa Los Angelesin miljoonakaupungin asfalttiviidakossa. Isänsä (Ed Lauter) näkisi mielellään poikansa kuluttavan aikansa jonkin hyödyllisen parissa, eikä vain tuottamassa hänelle jatkuvia pettymyksiä koheltaessaan päättömästi pitkin poikin kaupungin katuja. Äitinsä (Micole Mercurio) puolestaan rakastaa rämäpäistä hulttiopoikaansa kaikesta huolimatta, vaikkakin huoli painaa hänenkin sydäntään. Brian kun ei skeittaillessaan käytä kypärää, eikä liioin muitakaan suojuksia. Perheeseen kuuluu mainittujen lisäksi Vietnamista lähtöisin oleva adoptioveli Vinh (Art Chudabala), joka puolestaan on käytökseltään hyvä ja opiskeiluissaankin hyvin menestyvä nuori mies. Eli toisin sanoen Brianin täydellinen vastakohta.
Päivänä eräänä Brian perheineen saa suureksi surukseen kuulla, että Vinh on löytynyt rähjäisestä hotellihuoneesta hirttäytyneenä. Poliisi pitää tapausta itsemurhana, mutta Brian on asian suhteen epäluuloinen, käynnistäen asian tiimoilta omat henkilökohtaiset tutkimuksensa. Jutun edetessä Brian löytää todisteet, jotka liityvät aseisiin, salakuljetukseen, että myöskin rikoksista kaikkein pahimpaan eli murhaan. Todisteet hallussaan Brian kääntyy virkavallan puoleen, mutta turhaan, sillä kukaan ei tunnu uskovan puheitaan todeksi. Pettynyt Brian ei kuitenkaan anna periksi, vaan aikoo napata veljensä murhaajan itse kavereidensa avustuksella, omilla käytettävissä olevilla aseillaan... rullalaudoilla!
Tuomio: Trashin'in menestyksen vanavedessä tehty skeittailujännäri, jonka juonenkuljetus on sitä luokkaa kaukaahaettua huttua, että aika vaikea tätä pätkää on millään muotoa todesta ottaa. Toimintaa löytyy jonkin verran, muttei tarpeeksi, ja skeittailuakin vain silloin, kun tilanne sitä erikseen vaatii. Elokuvan voisikin paremmin tiivistää siten, että kyseessä on trilleri, johon on ympätty mukaan rullalaudallisia elementtejä höysteeksi. Lopun skeittikliimaksi vetää koko homman lopulta sen verran överiksi, että pölhöviihteen puolelle mennään isosti ja rytinällä. Skeittijengi (joka sekin on hieman harhaanjohtava nimi) saa minulta täten arvokseen kokonaista kaksi taivaankappaletta. Enempi olisi liikaa ja vähempi taasen liian vähän.
Kuvaus: Nimettömäksi jäävä nuori nainen (Madolyn Smith Osborne) ajaa läpi synkän metsän kohti sen keskellä sijaitsevaa mökkiään. Matkaa taittaessaan nainen havaitsee tien varteen pysäköidyn, rengas tyhjillään olevan ajoneuvon. Ollessaan ainoa henkilö paikalla nainen avaa auton oven, tarkistaen josko hansikaslokerosta löytyisi jotakin, joka auttaisi selvittämään kenelle hylätty menopeli kuuluu. Lokerosta löytyy kyllä jotakin, mutta ei ehkä sitä mitä nainen odotti, eli nukke, joka on jossakin vaiheessa jonkin mystiseen tapahtuman seurauksena joutunut luopumaan päästään. Pelottavaa, eiköstä vain?
Mökille viimein saavuttuaan nainen ryhtyy kattamaan pöytää, sillä hän odottaa sinne pian saapuvaksi kutsumansa illallisvieraan. Pian oveen jo koputetaankin, ja nainen rientää innoissaan sitä avaamaan. Pettymys on kuitenkin suuri, kun oven takaa paljastuukin täysin tuntematon, nimettömäksi hänkin jäävä mies (Malcolm McDowell), joka pyytää saada soittaa autostaan kesken matkan puhjenneen renkaan vuoksi. Hinausautoa odotellessaan keskustelu kahden tuntemattoman välillä lähtee liikenteeseen, ja naisen yllätykseksi mies tuntuu olevan turhankin kiinnostunut hänen asioistaan, ja siitä mitä jo ennestään tuntuu hänestä tietävän. Sitten keskustelu kääntyy murhiin....
Tuomio: Paikoin turhankin puhelias, pitkäveteisyyden ja tylsyyden puolelle lipsahteleva, mutta samalla jollakin käsittämättömän oudolla tavalla kiehtova psykologinen trilleri, jossa mikään ei tunnu olevan oikeasti sitä miltä näyttää. Lopputwistikin on jotakin niin uskomatonta, että jopa M. Night Shyamalanin vastaavat kalpenevat kauhusta sen rinnalla. Lyhyempään formaattiin - kuten vaikkapa osana jotakin antologiasarjaa - mahdutettuna tämä saattaisi toimia paljolti paremmin kuin täyspitkänä elokuvana. Loppukäännekin kun on kuin omiaan juuri sellaiseen tarkoitukseen. Näyttelijätyöstä voisi vielä tähän loppuun mainita sen, että hahmoja tässä on tasan ne kaksi, joiden esittemämisistä Osborne ja McDowell suoriutuvat puhtain paperein, vaikka tietyin hetkin ylinäyttelemiseen sortuvatkin. Kaksi tähteä itse leffalle, kolmannen mennessä täysin puskan takaa tulleelle loppukäänteelle, jota en kyllä alkuunkaan osannut odottaa.
Kuvaus: Mystiseltä kuulostava Sphynx Company on mennyt ja kehitellyt tehtaassaan varsinaisen tuomiopäivän aseen, jolta vihollisen on käytänössä mahdontonta paeta tai suojautua. Ultraäänikiväärin kuolettava säde nimittäin tavoittaa kohteensa läpi seinien ja paksumpienkin panssareiden, joten ei ihme, että armeija on siitä enemmän kuin kiinnostunut. Esittelytilaisuuskin järjestetään ja se sujuu mitä mainioimmissa merkeissä. Aina siihen asti, kunnes kiväärin prototyyppi kähvelletään rikollista elementtiä edustavien konnanketaleiden toimesta. Konnanketaleiden, joilla on omat kierot suunnitelmansa hallussaan olevan tuhoaseen käyttämisestä.
Asianlaita on luonnollisesti äärimmäisen arkaluontoinen, eikä siis liioin kestä päivänvaloa, josta syystä Sphynxin johtoporras kääntyy mieluummin vakuutusetsivä Jack "Professori" Clementin (Bud Spencer) puoleen poliisin tai asevoimien sijasta. Tutkimusten edetessä asiat mutkistuvat entisestään, sillä puolustusvoimat halajavat kiväärin piirustuksineen omiin hoteisiinsa varkaiden ja muiden vaaratekijöiden varalta. Luovutus tulisi tapahtumaan kymmenen päivän kuluttua. Kellon tikittäessä armottomasti eteenpäin Clementi käy taistoon aikaa ja pahat mielessä olevia varkaita vastaan tuomiopäiväaseen haltuunsa saadakseen...
Tuomio: Kuuden Isonyrkki nimikkeen alla kulkevaan töllöleffasarjaan kuuluva tuotos, joka verkkaisen pitkäveteiseillä kerronnallaan saa unen väkisinkin hiipimään katsojansa silmään. Toiminnallista reippailua jäin siis enemmälti kaipailemaan, kun kerran Bud Spenceristä on kyse, ja kun sitä sitten leffan loppupuolella sain, niin se tuli liian myöhään ja liian vähäisessä määrin. Hurttia huumoriakaan tästä pätkästä ei liiemmin löydy, joten sekin tekee rutikuivasta ja itsensä hitusen liian vakavasti ottavasta tarinasta tylsän seurattavan. Kaksi tälle annan, kun en voi puoltatoistakaan sille antaa puolikkaiden uupuessa tyystin arvosteluasteikostani.
Sarjan muita leffoja en ole nähnyt, enkä niitä liioin omista, joten en osaa sanoa millaisia ne ovat. Toivottavasti eivät kuitenkaa ole yhtä hankalia katsottavia. Tämäkin pätkän katsomisen aloitin tässä viikolla kahteen eri otteeseen, ja kumpanakin kertana päädyin tahtomattani Höyhensaarille unosia katselemaan. Jos joku siellä tietää jotakin muista Isonyrkeistä ja niiden laadukkuudesta tai sen puutteesta, niin sana kommenttiosiossa tämän tekstin alla on tuttuun tapaan vapaa.
