Skeletons (1997)

"You cannot hide from an AK-47 

that's been blessed by The Lord" 

                   - Reverend Carlyle

Kuvaus: Sydänkohtauksesta toipuva journalisti Peter Crane (Ron Silver) saa tarpeekseen New York Cityn hektisestä elämänmenosta, päättäen muuttaa vaimonsa Heatherin (Dee Wallace) ja poikansa Zachin (Kyle Howard) kanssa Mainen osavaltiossa sijaitsevan Saugatuckin rauhaisan idylliseen pikkukaupunkiin.

Aluksi kaikki näyttää päällisin puolin hyvältä. Paikalliset asukit ovat ystävällisiä, ja ottavat Peterin perheineen lämpimästi hellään huomaansa. Aurinko paistaa, elämä hymyilee ja leipäkin maistuu taas oikealta leivältä. Harmi vain, että iloa tuota ei kestä kuin sen pienen hetkisen verran. Iltana eräänä Peter saa odottamattoman vieraan Sarah Nortonin (Carroll Baker), vanhemman rouvashenkilön muodossa. Rouva Norton on huolissaan poikansa Jimin (Dennis Christopher) puolesta, sillä hänet on viskattu tylysti kalterien taa miesystävänsä Chris Makonin (Thomas Wilson Brown) murhasta. Sarah uskoo vakaasti poikansa olevan syytön, pyytäen Peteriä tekemään Jimistä jutun lehteen, ja siinä ohessa selvittämään kuka oikeasti murhasi Chrisin. Kun Peter sitten syventyy asiaan tarkemmin, hän huomaa kyläläisten yllättäen kääntyneen itseään ja perhettään vastaan. Asukkaat kun eivät selvästikään pidä siitä, että heidän asioitaan ruvetaan noin vain tonkimaan, ja ovatkin siten valmiita tekemään kaikkensa estääkseen Peteriä saamasta juttuaan valmiiksi. Peter ei aio kuitenkaan antaa periksi, vaan jatkaa kaikesta huolimatta tutkimuksiaan, paljastaakseen kammottavan salaisuuden, jota Saugatuckin asukkaat ovat varjelleet ulkopuolisilta yli sadan vuoden ajan.

Tuomio: Nimekkäällä poppoolla varustettu, mutta siltikin auttamattoman keskinkertainen televisiojännäri, jossa ideansa puolesta olisi ollut varaa huomattavasti huikeampiinkin virityksiin kuin mitä tässä lopulta ulos annettiin. Onhan tarinassa tässä toki sanomaa erilaisuudesta ja siitä miten  erilaisuutta yli kaiken vierastavat ihmiset siihen suhtautuvat. Se viesti valitettavasti vain hukkuu kehnon toteutuksen alle. Edustaa olemassa olollaan roskaleffoistaan kaikelle kansalle tutuksi tulleen David DeCoteaun paremman puoleista tuotantoa. Ei paljon, mutta hivenen verran kuitenkin. Ennen tähtien antamista voisin tähän loppuun vielä turhana tietona mainita sen, että alunperin tämä pätkä oli tarkoitettu Ken Russellin ohjattavaksi. Mies kuitenkin ajautui sanalliseen harkkaan tuottajina toimivien Jordan Belfortin ja (krediitittömäksi jäävän) Charles Bandin kanssa, josta syystä Russell sai lähteä, ja tilalle tuotiin David DeCoteau, jonka leffahistoriikki on enintäänkin roskainen. Kaksi tähteä annoin, kun en puoltatoista antaa voinut.

Crackerjack (1994) aka Cracker Jack

Kuvaus: Jack Wild (Thomas Ian Griffith) on tiukkapintainen chicagolaiskyttä, jonka maailma romahtaa vaimonsa ja jälkikasvunsa saadessa surmansa rikollisen elementin autoon asettaman räjähteen vuoksi. Jack ryhtyy tapahtuneen seurauksena seurustelemaan ahkerasti pullon hengen kanssa, eikä hän liioin piittaa turvallisuudestaankaan, vaan ryntää rikospaikalta toiselle pyssyt paukkuen ilman partnerinsa antamaa tulitukea. Vaan eipä hätää, sillä velimies Mikellä (Richard Sali) ja tämän vaimokkeella on tilanteeseen tähän oivallisen oloinen ratkaisu, eli lomailu Kalliovuorilla pönöttävässä hiihtokeskuksessa kaukana muusta maailman menosta. Ei sillä, että Jack sinne haluaisi millään muotoa lähteä. Yksin ryyppääminen ja konnien ampumien luotien eteen hyppiminen, kun vaan on niin hiton paljon hauskempaa puuhaa.

Jack kuitenkin lähtee reissunpäälle vasten parempaa tahtoaan ja aluksi kaikki tuntuu sujuvan varsin sutjakasti. Mutta sitten paikan päälle pälähtää jostakin ilmaa pilaamaan Ivan "not related to Leo" Getzin (Christopher Plummer) johtama saksalainen uusnatsijoukkio, tarkoituksenaan kaapata matkaansa 50 miljoonan dollarin edestä hotellissa olevia timangeja. Väkivaltainen ryhmittymä ottaa kaikki majoituskeskuksen asukkaat panttivangikseen, paitsi tietenkin Jackin, joka sattuu olemaan yksin jossakin ihan muualla. Die Hardiksihan tämä menee, sillä Jack on ainoa henkilö, jolta löytyy tarvittavat taidot hiihtokeskukseen tunkeutuneiden rötösherrojen pysäyttämiseen ja panttivankien pelastamiseen. Kiirettä kuitenkin pitää, sillä samaiset rötösherrat ovat viritelleet ryppään räjähteitä ympäri hotellin yllä majesteettisesti jyhkeilevän Kalliovuoren rinnettä, aikeinaan aiheuttaa sen luokan lumimyräkkä, että se pyyhkisi liikkeelle lähtiessään kaiken tieltään tylysti pois. Todisteineen, panttivankeineen, kaikkineen...

Tuomio: 80-luvun loppupuolella ilmestynyt Die Hard osoittautui sen verran isoksi hitiksi, että se sai pian tukullisen jäljittelijöitä, joita pääsi tähdittämään lähes jokainen toimintatähti, jota planeettamme päällään kantaa. Van Damme pieksi pahiksia menestyksekkäästi turpaan jäähallissa kesken hockey-matsin, kun taas Steven Seagal leipoi konnanretaleita lättyyn niin taistelulaivalla kuin junassakin. Wesley Snipes siirsi tutuksi tulleen kaavan lentokoneeseen ja vähän muuallekin, eikä Dolph Lundgrenkaan välttynyt diehardismilta, sillä mies pääsi hänkin rock-bändin rumpalina pelastamaan panttivankeja ketkujen kynsistä.

Valkoinen talokaan ei ole ollut turvassa sinne väkisin tunkevilta pahiksilta, eikä liioin Air Force Onekaan. Onneksi paikalla on ollut aina joku yksin jätetty tekijä, joka hoitaa homman kotiin onelinereita sujuvasti viljellen. Bruce Willis on hänkin palaillut aina silloin tällöin Die Hardien pariin. Yleensä silloin, kun muut projektinsa ovat heittäneet häränpyllyä. Viidesti on näin päässyt jo käymään ja kuudennestakin tulemista on ollut viimevuosina valitettavasti puhetta.

Sitten meillä on Crackerjack, joka sekin on paljosta velkaa Die Hardille ja sen jälkeläisille. Kovinkaan kaksinen tekele se ei ole, mutta onnistuu kuitenkin orjallisesti toistamaan lajityypille ominaisiksi vuosien varrella tulleet kliseet. Leffa menee hävyttömyyksissään jopa niinkin pitkälle, että liftaa tiettyjä kohtauksia ja dialogia lähes suoraa Willisin Die Hardista. Konnatkin tulevat jälleen kerran Saksasta aivan kuten esikuvassaan. Budjetti on tosin tässä pätkässä huomattavasti pienempi, joten menokin on sitten sen mukaista. Keskivertoa, mutta kohtuullisen viihdyttävää. Plummer on ihan ookoo parhaaseen eurotrash pukuunsa (lieneekö ostanut sen John Phillipsiltä Lontoosta? Huhujen mukaan Arafatkin osti pukunsa sieltä) sonnustautuneena Getzinä, vetäen roolinsa läpi yllättäen vakavalla naamalla ottaen huomioon leffan hölmöhkön juonikuvion. Tai sitten hän sen verran taitava näyttelijä, että osaa peittää huvittuneisuutensa sen verran hyvin, ettei sitä katsoja huomaa. Griffith on taasen omalta osaltaan semmoinen markan toimintastara (vrt. Jeff Speakman tai vaikkapa Bryan Genesse), jolta ei elämää isompia suorituksia kannata edes odottaa. Mies hoitaa hommansa loppuun asti, tosin tällä kertaa enemmälti ase kädessä, kuin nyrkein ja jaloin.

Crackerjack on sellaista keskivertoa ajantappoa, joka ilmeisesti menestyi vuoraamojen hyllyillä sen verran mainiosti, että se sai jälkeenpäin pari jatko-osaakin. Niissä tosin Griffith ei enää ole mukana, vaan Jack Wildia niissä esittää kaikkien äksönstarbojen uskomaton alfaurosheebo eli Judge... Rein... hold? WTF? Noita jatko-osia en valitettavasti omista, mutta mielelläni katsottavaksi otan, jos vain jostakin käsiini saan. Judge Reinhold tiukkailmeisenä toimintatähtenä. Sitä ei ihan jokapäivä sellaista kuulkaa näekään...