Jack kuitenkin lähtee reissunpäälle vasten parempaa tahtoaan ja aluksi kaikki tuntuu sujuvan varsin sutjakasti. Mutta sitten paikan päälle pälähtää jostakin ilmaa pilaamaan Ivan "not related to Leo" Getzin (Christopher Plummer) johtama saksalainen uusnatsijoukkio, tarkoituksenaan kaapata matkaansa 50 miljoonan dollarin edestä hotellissa olevia timangeja. Väkivaltainen ryhmittymä ottaa kaikki majoituskeskuksen asukkaat panttivangikseen, paitsi tietenkin Jackin, joka sattuu olemaan yksin jossakin ihan muualla. Die Hardiksihan tämä menee, sillä Jack on ainoa henkilö, jolta löytyy tarvittavat taidot hiihtokeskukseen tunkeutuneiden rötösherrojen pysäyttämiseen ja panttivankien pelastamiseen. Kiirettä kuitenkin pitää, sillä samaiset rötösherrat ovat viritelleet ryppään räjähteitä ympäri hotellin yllä majesteettisesti jyhkeilevän Kalliovuoren rinnettä, aikeinaan aiheuttaa sen luokan lumimyräkkä, että se pyyhkisi liikkeelle lähtiessään kaiken tieltään tylysti pois. Todisteineen, panttivankeineen, kaikkineen...
Tuomio: 80-luvun loppupuolella ilmestynyt Die Hard osoittautui sen verran isoksi hitiksi, että se sai pian tukullisen jäljittelijöitä, joita pääsi tähdittämään lähes jokainen toimintatähti, jota planeettamme päällään kantaa. Van Damme pieksi pahiksia menestyksekkäästi turpaan jäähallissa kesken hockey-matsin, kun taas Steven Seagal leipoi konnanretaleita lättyyn niin taistelulaivalla kuin junassakin. Wesley Snipes siirsi tutuksi tulleen kaavan lentokoneeseen ja vähän muuallekin, eikä Dolph Lundgrenkaan välttynyt diehardismilta, sillä mies pääsi hänkin rock-bändin rumpalina pelastamaan panttivankeja ketkujen kynsistä.
Valkoinen talokaan ei ole ollut turvassa sinne väkisin tunkevilta pahiksilta, eikä liioin Air Force Onekaan. Onneksi paikalla on ollut aina joku yksin jätetty tekijä, joka hoitaa homman kotiin onelinereita sujuvasti viljellen. Bruce Willis on hänkin palaillut aina silloin tällöin Die Hardien pariin. Yleensä silloin, kun muut projektinsa ovat heittäneet häränpyllyä. Viidesti on näin päässyt jo käymään ja kuudennestakin tulemista on ollut viimevuosina valitettavasti puhetta.
Sitten meillä on Crackerjack, joka sekin on paljosta velkaa Die Hardille ja sen jälkeläisille. Kovinkaan kaksinen tekele se ei ole, mutta onnistuu kuitenkin orjallisesti toistamaan lajityypille ominaisiksi vuosien varrella tulleet kliseet. Leffa menee hävyttömyyksissään jopa niinkin pitkälle, että liftaa tiettyjä kohtauksia ja dialogia lähes suoraa Willisin Die Hardista. Konnatkin tulevat jälleen kerran Saksasta aivan kuten esikuvassaan. Budjetti on tosin tässä pätkässä huomattavasti pienempi, joten menokin on sitten sen mukaista. Keskivertoa, mutta kohtuullisen viihdyttävää. Plummer on ihan ookoo parhaaseen eurotrash pukuunsa (lieneekö ostanut sen John Phillipsiltä Lontoosta? Huhujen mukaan Arafatkin osti pukunsa sieltä) sonnustautuneena Getzinä, vetäen roolinsa läpi yllättäen vakavalla naamalla ottaen huomioon leffan hölmöhkön juonikuvion. Tai sitten hän sen verran taitava näyttelijä, että osaa peittää huvittuneisuutensa sen verran hyvin, ettei sitä katsoja huomaa. Griffith on taasen omalta osaltaan semmoinen markan toimintastara (vrt. Jeff Speakman tai vaikkapa Bryan Genesse), jolta ei elämää isompia suorituksia kannata edes odottaa. Mies hoitaa hommansa loppuun asti, tosin tällä kertaa enemmälti ase kädessä, kuin nyrkein ja jaloin.
Crackerjack on sellaista keskivertoa ajantappoa, joka ilmeisesti menestyi vuoraamojen hyllyillä sen verran mainiosti, että se sai jälkeenpäin pari jatko-osaakin. Niissä tosin Griffith ei enää ole mukana, vaan Jack Wildia niissä esittää kaikkien äksönstarbojen uskomaton alfaurosheebo eli Judge... Rein... hold? WTF? Noita jatko-osia en valitettavasti omista, mutta mielelläni katsottavaksi otan, jos vain jostakin käsiini saan. Judge Reinhold tiukkailmeisenä toimintatähtenä. Sitä ei ihan jokapäivä sellaista kuulkaa näekään...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti