Traileri: Backtrace (2018)

Traileri: Ocean's 8 (2018)

Tahtoo tämän...

Crackerjack (1994) aka Cracker Jack

Kuvaus: Jack Wild (Thomas Ian Griffith) on tiukkapintainen chicagolaiskyttä, jonka maailma romahtaa vaimonsa ja jälkikasvunsa saadessa surmansa rikollisen elementin autoon asettaman räjähteen vuoksi. Jack ryhtyy tapahtuneen seurauksena seurustelemaan ahkerasti pullon hengen kanssa, eikä hän liioin piittaa turvallisuudestaankaan, vaan ryntää rikospaikalta toiselle pyssyt paukkuen ilman partnerinsa antamaa tulitukea. Vaan eipä hätää, sillä velimies Mikellä (Richard Sali) ja tämän vaimokkeella on tilanteeseen tähän oivallisen oloinen ratkaisu, eli lomailu Kalliovuorilla pönöttävässä hiihtokeskuksessa kaukana muusta maailman menosta. Ei sillä, että Jack sinne haluaisi millään muotoa lähteä. Yksin ryyppääminen ja konnien ampumien luotien eteen hyppiminen, kun vaan on niin hiton paljon hauskempaa puuhaa.

Jack kuitenkin lähtee reissunpäälle vasten parempaa tahtoaan ja aluksi kaikki tuntuu sujuvan varsin sutjakasti. Mutta sitten paikan päälle pälähtää jostakin ilmaa pilaamaan Ivan "not related to Leo" Getzin (Christopher Plummer) johtama saksalainen uusnatsijoukkio, tarkoituksenaan kaapata matkaansa 50 miljoonan dollarin edestä hotellissa olevia timangeja. Väkivaltainen ryhmittymä ottaa kaikki majoituskeskuksen asukkaat panttivangikseen, paitsi tietenkin Jackin, joka sattuu olemaan yksin jossakin ihan muualla. Die Hardiksihan tämä menee, sillä Jack on ainoa henkilö, jolta löytyy tarvittavat taidot hiihtokeskukseen tunkeutuneiden rötösherrojen pysäyttämiseen ja panttivankien pelastamiseen. Kiirettä kuitenkin pitää, sillä samaiset rötösherrat ovat viritelleet ryppään räjähteitä ympäri hotellin yllä majesteettisesti jyhkeilevän Kalliovuoren rinnettä, aikeinaan aiheuttaa sen luokan lumimyräkkä, että se pyyhkisi liikkeelle lähtiessään kaiken tieltään tylysti pois. Todisteineen, panttivankeineen, kaikkineen...

Tuomio: 80-luvun loppupuolella ilmestynyt Die Hard osoittautui sen verran isoksi hitiksi, että se sai pian tukullisen jäljittelijöitä, joita pääsi tähdittämään lähes jokainen toimintatähti, jota planeettamme päällään kantaa. Van Damme pieksi pahiksia menestyksekkäästi turpaan jäähallissa kesken hockey-matsin, kun taas Steven Seagal leipoi konnanretaleita lättyyn niin taistelulaivalla kuin junassakin. Wesley Snipes siirsi tutuksi tulleen kaavan lentokoneeseen ja vähän muuallekin, eikä Dolph Lundgrenkaan välttynyt diehardismilta, sillä mies pääsi hänkin rock-bändin rumpalina pelastamaan panttivankeja ketkujen kynsistä.

Valkoinen talokaan ei ole ollut turvassa sinne väkisin tunkevilta pahiksilta, eikä liioin Air Force Onekaan. Onneksi paikalla on ollut aina joku yksin jätetty tekijä, joka hoitaa homman kotiin onelinereita sujuvasti viljellen. Bruce Willis on hänkin palaillut aina silloin tällöin Die Hardien pariin. Yleensä silloin, kun muut projektinsa ovat heittäneet häränpyllyä. Viidesti on näin päässyt jo käymään ja kuudennestakin tulemista on ollut viimevuosina valitettavasti puhetta.

Sitten meillä on Crackerjack, joka sekin on paljosta velkaa Die Hardille ja sen jälkeläisille. Kovinkaan kaksinen tekele se ei ole, mutta onnistuu kuitenkin orjallisesti toistamaan lajityypille ominaisiksi vuosien varrella tulleet kliseet. Leffa menee hävyttömyyksissään jopa niinkin pitkälle, että liftaa tiettyjä kohtauksia ja dialogia lähes suoraa Willisin Die Hardista. Konnatkin tulevat jälleen kerran Saksasta aivan kuten esikuvassaan. Budjetti on tosin tässä pätkässä huomattavasti pienempi, joten menokin on sitten sen mukaista. Keskivertoa, mutta kohtuullisen viihdyttävää. Plummer on ihan ookoo parhaaseen eurotrash pukuunsa (lieneekö ostanut sen John Phillipsiltä Lontoosta? Huhujen mukaan Arafatkin osti pukunsa sieltä) sonnustautuneena Getzinä, vetäen roolinsa läpi yllättäen vakavalla naamalla ottaen huomioon leffan hölmöhkön juonikuvion. Tai sitten hän sen verran taitava näyttelijä, että osaa peittää huvittuneisuutensa sen verran hyvin, ettei sitä katsoja huomaa. Griffith on taasen omalta osaltaan semmoinen markan toimintastara (vrt. Jeff Speakman tai vaikkapa Bryan Genesse), jolta ei elämää isompia suorituksia kannata edes odottaa. Mies hoitaa hommansa loppuun asti, tosin tällä kertaa enemmälti ase kädessä, kuin nyrkein ja jaloin.

Crackerjack on sellaista keskivertoa ajantappoa, joka ilmeisesti menestyi vuoraamojen hyllyillä sen verran mainiosti, että se sai jälkeenpäin pari jatko-osaakin. Niissä tosin Griffith ei enää ole mukana, vaan Jack Wildia niissä esittää kaikkien äksönstarbojen uskomaton alfaurosheebo eli Judge... Rein... hold? WTF? Noita jatko-osia en valitettavasti omista, mutta mielelläni katsottavaksi otan, jos vain jostakin käsiini saan. Judge Reinhold tiukkailmeisenä toimintatähtenä. Sitä ei ihan jokapäivä sellaista kuulkaa näekään...

Traileri: Reservoir Dogs - Bloody Days (2017)

Payoff (1991)

Kuvaus: Peter "Mac" MacAllisteria (Keith Carradine) piinaavat traumaattiset takaumat lapsuusvuosiltaan. Tuntematon mies, joka ojentaa Peterille paketin isälleen vietäväksi. Sokaiseva välähdys, valtava paineaalto ja sen jälkeen syvälle sieluun iskostuva tuska. Isän onnistuu kuin ihmeen kaupalla pelastaa Peter mafian tuhoa tehokkaasti kylvävältä räjähteeltä, maksaen teostaan kovan hinnan omalla hengellään.

Päivän eräänä Peter näkee edessään kasvot, jotka vaikuttavat hänestä äärimäisen tutuilta. Kasvot, jotka lapsuuden ajoista asti ovat syöpyneet lähtemättömästi Peterin näkemiin painajaisuniin. Kasvot, jotka kuuluvat pelätylle mafiosolle Rafael Concionelle (John Saxon), miehelle joka on vastuussa isänsä väkivaltaisesta kuolemasta. Peter janoaa luonnollisesti välitöntä kostoa. Sen saadakseen hän pestautuu Concionen mafiaperheen omistalle kasinolle turvamieheksi, aikeinaan ryöstää siellä olevat rahat hyvityksenä vuosien piinasta itselleen. Avukseen Peter värvää Benny Cowanin (Robert Harper), parhaan kaverinsa ja virkaveljensä poliisivuosiltaan. Joukkoon liittyy myöhemmin myös kasinolla kassanhoitajan toimiva Justine Bates (Kim Greist), johon Mac on jossain määrin lääpällään. Benny puolestaan tuo mukanaan Vietnamin sodassa kopteria menestyksekkäästi lentäneen Hookin (Harry Dean Stanton), johon Mac puolestaan ei ole millään muotoa lääpällään. Panosten kovetessa Mac saa pian huomata, että kehenkään ei ole luottaminen, ei edes ystävään parhaaseen...

Tuomio: Televisiolle tehtyä perusäksöniä ja rutiiniinomaisia roolisuorituksia tarjoileva kostoryöstöpätkähän se tämä hyvin pitkälti oli. Kärsii hieman sekavanoloisesta ja turhankin monisyisestä juonenkuljetuksestaan. Päätarinan kanssa rinnakkain kulkevia stooreja (jätin ne tarkoituksella kuvauksesta pois) olisi minun puolestani nimittäin voinut huoletta karsia pois, jolloin osittaiselta tyhjäkäynniltä ja kestonsa ylimittaisuudelta oltaisiin sillä kurin hyvinkin vältytty. Noh, menihän tämä joten kuten näinkin, mutta uudelleen tätä tuskin tulen enää tämän jälkeen koskaan katsoneeksi, sillä sen verran kertakäyttöisestä viihteestä tässä kuitenkin lopulta on kyse. Pohjautuu Ronald T. Owenin kirjoittamaan opukseen The Payoff.

Drive Hard (2014)

Kuvaus: Peter Roberts (Thomas Jane) on entinen kilpa-ajaja, joka työskentelee nykyisin autokoulun opettajana. Päivänä eräänä Peter saa asiakkaakseen Simon Kellerin (John Cusack), vankilasta vastikään vapautuneen varkaan, jolla on suunnitteilla isohkon puoleinen keikka kostoksi niitä vastaan, jotka hänet ison taloon aikoinaan toimittivat. Keller kidnappaa Robertsin ryöstöautonsa kuljettajaksi, eikä aikaakaan, kun kaksikko saa peräänsä niin poliisit kuin rosvotkin. Huima takaa-ajo Australian Kultarannikon upeissa maisemissa on valmis alkamaan...

Tuomio: Kansikuvan perusteella sitä voisi helposti kuvitella, että tässäpä sitä on nyt semmottis kaahailupätkä, jossa kumi palaa ja peltiä ryttääntyy oikein olan takaa ja urakalla. Harmittavasti totuus on kuitenkin tämän leffan kohdalla toinen, sillä vaikka tässä takaa-ajamista harrastellaan, niin aika vähissä määrin sitä lopulta sittenkin nähdään. Harvemmin olen nähnyt sellaisia ajopelejä kuin 351 Mach 1 Ford Mustangia ja Ford Falcon GT:tä käytettävän niinkin väärin, kuin tässä leffassa niitä käytetään. Leffan tekijät hävetkää, jos edes siihen olette kykeneväisiä.

Päätähtien Jane ja Cusack välille yritetään rakentaa kovastikin huumoripitoista vastakkainasettelua. Ei toimi sekään, sillä kässärin väsänneet Chad ja Evan Law eivät kumpainenkaan ole Shane Black. Naurattaa vain satunnaisesti, jos edes sittenkään. Tarina itsessään junnaa jatkuvasti tyhjäkäynnillä paikallaan, ja lopun Shyamalan (lue: twisti) on kaikin puolin täysin tarpeeton. Hukkapätkä, jolle napsahtaa meikältä yksi ainokainen tähtönen.

Bad Karma (2012)

Kuvaus: Kurjuuttaan tehokkaasti maksimoiva sekakäyttäjänilkki Jack Molloy (Ray Liotta) havahtuu piitsillä tyhjien vinettopullojen keskellä siihen, että sehän on hänen kännykkänsä kun soi. Krapuloissaan ylös kömmittyään hämmentynyt Jack vastaa soivaan luuriinsa, todeten soittajan olevan Mack Yates (Dominic Purcell), pornoviiksinen toverinsa rikoksen hämärähköillä poluilla. Yatesilla on puhelimessa epäsopivaksi kerrottavaksi luokiteltua asiaa, joten tapaaminen kasvokkain sovitaan tapahtuvaksi Peteyn pitämässä kahvilassa. Ennen kahvilalle lähtöään Jack hokaa rannalla taju kankaalla makaavan, edeltävän illan partyistä iskemänsä naisen, jonka lompuukista mies kääntää ketterästi matkaansa sievoisen nipun käteistä. Matkaevääksi kelpaavat myös naisen olemuksen ympäriltä löytyvät, lähes tyhjäksi päätyneet pulveripussukat, ja sitten ei kun menoksi.

Peteyn kahvilaan saavuttuaan Jack ryhtyy tohkeissaan selostamaan tiskin takana olevalle paikan pitäjälle parhaasta hetki sitten syömästään juustohampurilaisesta, sieraimiensa ympäristöön jääneiden jauherippeiden kertoessa kuitenkin täysin toisenlaista tarinaa. Peteyn (Scott Brewer) pyynnöstä Jack putsaa nekkunsa ja Yateskin patsastelee paikalle.

Yates on jostakin onkinut tietoonsa, että joku tuntematon tekijä on tuomassa maahan isohkon lähetyksen narkoottisia substansseja, ja että kaupat aineista olisi tarkoitus suorittaa tulevana lauantaina lentokentän läheisyydessä sijaisevassa Holiday Inn merkkisessä majoituspaikassa. Josku siinä keskiyön paikkeilla. Yatesin suunnitelma on ryöstää niin kaupantekijöiden rahat, kuin myös kaupattavana oleva kauppatavara, ja siksi pyytää Molloyta keikalle mukaan. Suunitelma lyödään niillä puheilla lukkoon, avaimen kadotessa ties minne.

Lauantai-ilta koittaa, mutta Jackille itselleen se voisi hyvinkin olla vaikkapa torstai, sillä hänen iltansa kuluu hyvin pitkälti samoin kuten aina. Ryypäten, pöllyä siinä ohessa kitusiinsa läheisen ystävänsä Bearin (Aaron Pedersen) kanssa jossakin räkälässä nokkaansa vetäen. Niin ja yhtä pöllyssä olevien naisten kanssa pelehtien. Illan kuluessa Jack saa sekaisin olevaan nuppiinsa vihjauksen ajatuksesta, joka antaa hänen hetkellisesti ymmärtää, että hänen pitäisi olla jo jossakin ihan muualla, eli sitä ryöstöä suorittamassa. Ei kun äkkiä autoon ja baanalle paahtamaan kohti Holiday Inniä. Sinne saakka Jack ei kuitenkaan koskaan ehdi, sillä kesken matkan hän saa sydänkohtauksen, jonka seurauksena päätyy autoineen päivineen erään liiketoimintaa harjoittavan liikkeen näyteikkunaan, ja sitä kautta lasarettiin toipumaan. Yhtään sen paremmin ei käy ryöstöä yksin työstämään jätetylle Mack Yatesille. Poliisi nimittäin tekee kaupantekohuoneeseen yllätysratsian, pidättäen siellä olevat siltä seisomalta. Myös Yatesin. Linnaa, putkaa, vankilaahan siitä seuraa.

Sairaalassa tolkkuihinsa sillä välin tullut Jack väittää hoivaavalle hoitsulleen, jottei hän mikään Jack Molloy ole, vaan eksoottinen tanssijatar Dakota Moss nimeltään. Noh, ei vaineskaan, kunhan taasen yritin teittiä tässä kohdin vähän hoopottaa. Todellisuudessa hoitaja kertoo Jackille tämän saaneen isohkon sydänkohtauksen, mutta selvinneensä siitä kuin ihmeen kaupalla hengissä, saaden näin uuden mahdollisuuden elämänsä suhteen. Sisar hento valkoisen sanoilla on ilmiselvästi vaikutuksensa Jackiin, sillä...

...kolmisen vuotta myöhemmin Molloy on muuttunut mies. Rikollinen elämä on taakse jäänyttä elämää, samoin päihteiden sekakäyttäminen. Työpaikkakin Jackilla on, ja onnistunut parisuhde korukauppias Kellyn (Vanessa Gray) kanssa. Elämä hymyilee, aurinko paistaa ja leipäkin maistuu leivälle. Mutta vain hetkisen pienen, sillä päivänä eräänä vankilasta vapautunut Yates tekee paluun Molloyn elämään, pirullinen kosto mielessään...

Tuomio: Perustason jännäri, jonka parasta antia taitaa olla Ray Liottan alussa nähtävän sekakäyttäjän hörhöpörhöily aina siihen sydänkohtaukseen saakka. Sen jälkeen hänestä tuleekin sitten liiaksi Taavi Tavis, ja mielenkiinto hahmoon hiipuilee, vaikka sydänvialla siihen yritetään dramatiikkaa lisää saadakin. Purcell puolestaan tekee rutiinisuorituksen kostoa janoavana, yksi-ilmeisenä, mutta silti maanisena ex-rikostoverina, jolla ei ole mitään menetettävää. Muut hahmot pyörivät kukin vuorollaan jaloissa, eikä heidän suorituksistaan jäänyt mieleen oikeastaan mitään erikseen mainittavaa. Kunhan nyt olivat mukana menossa tilipussin itselleen lunastaakseen. Mutta joo. Siinäpä ne tärkeimmät taisivat jo tullakin, joten päätän raporttini tämän leffan suhteen kahteen sille antamaani tähtykäiseen.

And Now You're Dead (1998) aka Enter the Eagles aka Gwan Geun See Dam

Kuvaus: Martin (Michael Wong) johtaa muutaman ukon miehittämää varasliigaa, jonka seuraavana tehtävänä on varastaa mittaamattoman arvokas timangi Prahassa sijaitsevasta museuumista. Keikan jälkeen Martin aikoo myydä jalokiven kieroon kasvaneelle luukuttajalle Karloff (Benny "The Jet" Urquidez) nimeltään. Apuriensa lisäksi Martin värvää keikalle mukaan palkkatappajana toimivan Mandyn (Shannon Lee), jolta löytyy tarkan silmän, vakaan käden ja herkän liipasinsormen lisäksi lähitaistelutaidot vailla vertaa.

Oman lusikkansa tähän soppaan työntävät myös Tommyn (Jordan Chan) sekä Lucyn (Anita Yuen) muodostama rötöstelijäkaksikko, jotka hekin halajavat edellä mainittua arvoesinettä itselleen, aiheuttaen siten Martinille ystävineen ylimääräistä päänvaivaa. Asiaa ei helpota myöskään se, että joukossaan kulkee katala petturi, odottaen sopivaa  hetkeä vetääkseen sitten tylysti maton varkaista parhaiden jalkojen alta...

Tuomio: Corey Yuenin (mm. The Transporter, Dead or Alive) tirehtöröimä, Prahassa kuvattu honkkariäksöneeri, jossa tavanomaista juonikuviota, ja huonoa näyttelemistyötä siivittävät pätevähkön puoleisesti toteutetut, joskin ehkä väliin liian villillä kameralla kuvatut toimintakohtaukset. Shannon Lee osoittaa olevansa isänsä tytär niin naamanilmeiltään (kuten kansikuvastakin näkyy) kuin myös lähitaistelutaidoiltaankin, ja hänen hyörimistään ruudulla onkin siinä suhteessa ilo seurata. Jennifer Tillymäinen äänensä tosin syö hieman hänen katu-uskottavuuttaan koviksena, mutta annettakoon se tässä kohdin anteeksi. Sentäs Bruce Leen tytär kyseessä ja niin pois ja päin. Shannon tekee tässä pätkässä myös kunniaa edesmenneelle isälleen repimällä vastustajansa päästä tukun hiuksia, puhaltaen ne sitten pois kädestään aivan kuten Bruce teki aikonaan Chuck Norrisin rinnasta irti repimälleen karvoitukselle.

Sivuhahmoista edukseen erottuvat Jordan Chan sekä Anita Yuen, joille olisin suonut tosin muutakin tekemistä, kuin pelkkänä koomisena kevennyksenä olemista. Michael Wong puolestaan on köyhempi painos Chow-Yun Fatista, ilman viimemainitun hiljaista viileyttä ja vangitsevaa ruutukarismaa. Pahista esittävä Benny Urquidez taitaa kyllä pelätyn kung fun kiitettävästi, mutta näyttelijänä hän ei ole kovinkaan kaksinen tapaus. Toisaalta tarviiko tämän tyyppisessä leffassa ollakaan, sillä eihän tässä mistään Shakespearesta kyse olekaan. Mutta joo. Yksi tähti itse elokuvalle, ja tuo toinen meneekin sitten Shannon Leelle, jota ilma tämäkin tuotos olisi ollut huomattavasti tylsempi katseltava.

Traileri: Point Break (2015)

Tulee vähän jälkijunassa tämä traileri, mutta kun minä ihan rehellisesti kuvittelin, että tämän riimeikin tekemisestä olisi ymmärretty matkan varrella luopua tyystin. (huokaus) Kuinka väärässä taasen olinkaan...

The Elevator (1974)

Kuvaus: Kaverukset Eddie (James Farentino) ja Pete (Don Stroud) ovat kehitelleet täydellisen ryöstön. Marvin Ellisin (Roddy McDowall) omistaman pilvenpiirtäjän ylimässä kerroksessa sijaitsee nimittäin konttori, jossa säilytetään isohkon puoleista määrää rahaa. Eddie ja Peten pitäisi vain ajella parkkihallista hissillä ylös, kerätä massit kassiin, palata sitten hissillä takaisin alakerrassa sijaitsevaan parkkihalliin, ja sieltä tuhanen ryydloikalla mutkaista tietä näkymättömiin. Suunnitelman ollessa näinkin nerokas, voiko mikään siis mennä pieleen?

Voi ja meneekin. Rahat anastettuaan kaksikko palaa takaisin hissille, vain huomatakseen sen olevan ovien avautuessa täynnä kuin Turusen pyssy. Tai noh, onhan siellä sentään vielä tilaa yhdelle, joka käyttää Rexonaa, eli elevaattorissa on Eddien muotoinen aukko, jonka mies pian olemuksellaan sopivasti täyttää. Partnerinsa rikoksessa ei hissiin enää mahdu, joten hänen on etsittävä jokin toinen keino alakertaan päästäkseen. Hissi nytkähtää liikkeelle, mutta hetken matkaa taitettuaan jää matkustajiensa suureksi kauhuksi jumittamaan kerrosten väliin. Pakokauhu tapahtuneesta iskee ihmisten tajuntaan kuin miljoona volttia, ja Eddien ahtaanpaikankammokin ryhtyy oireilemaan pahemmanpuoleisesti. Tilannetta kärjistää entisestään sellaisetkin pienet seikat, kuten hälytysnapin toimimattomuus sekä pilvenpiirtäjän tyhjeneminen alkaneiden lomien vuoksi. Hissin ulkopuolella kukaan ei ole näin ollen kuulemassa loukkuun jääneiden avunhuutoja.

Parkkihallissa Pete odottaa malttamattomana toveriaan rahasalkkuineen, mutta miestä ei näy mailla eikä halmeilla. Jokin on mennyt pieleen ja pahasti. Tunnelmat hississä tiivistyvät. Hissiköydet natisevat uhkaavasti, sillä paniikki on saamassa vallan tulikuumassa hississä, josta happikin uhkaa loppua...

Tuomio: Teemoiltaan 70-luvun katastrofipätkien lähisukulainen, jossa se, tämä ja tuo tähti on palkattu mukaan hissiin jumittamaan ja henkensä puolesta pelkäämään. Harmittavasti tässä tuotoksessa tuo viime mainittu jää kuitenkin valitettavan vähälle, sillä kässäri on sen verran leppoisassa hengessä kirjoitettu, että jo alkumetreiltä on varsin selvää kuinka loppupuolella putoamisuhan alla olevan hissin kanssa tulee käymään.

Loukussa olevien ihmisten välistä jännittettä olisin myöskin suonut kuvattavan hieman aggressiivisemmin. Poppoo kun tuntuu ottavan tapahtuneen vähän liiankin lungisti, tarinoita toisilleen turinoiden ja niin päin pois. Näin ollessa pätevän puoleiset näyttelijät menevät tässä hieman hukkaan, kun sitä parasta materiaalia ei kyetä puristamaan heistä pihalle. Kokonaisuutena keskivertotrilleri kahden tähden arvoisesti. Ja nyt jos sallinette, niin menen ja kirjoittelen aikani kuluksi järisyttävän trillerin rullaportaisiin juuttuneista immeisistä. Ilmiselvää hittiä pukkaa nääs.

He's On The Streets... And Out of Control

 Tässä tulevat nyt ne nauhalöydökseni, joita jo tuossa kollektiivipostauksessani lupailin...

Ylärivi vasemmalta oikealle: The Vindicator aka Frankenstein '88 aka Roboman,

Stephen King's World of Horror Vol.4 aka Stephen King's This is Horror Vol.4,

The Elevator

Alarivi vasemmalta oikealle: I Was a Teenage Vampire aka My Best Friend is a Vampire,

Teen Vamp, Doctor Wai in the Scripture With No Words aka Mao Xian Wang

God Forgives... I Don't (1967) aka Blood River aka Gott Vergibt... Django Nie! aka Dio Perdona... Io No!

Kuvaus: Rötösherrat Bill San Antonio (Frank Wolff) ja toverinsa Bud (José Manuel Martín) ryöstävät yksissä tuumin arvokasta kultalastia kuljettavan tsutsuu-junan, jättäen jälkeensä vaunullinen toisensa jälkeen kuolleita matkustajia. Yksi matkaajista kuitenkin selviää kuin ihmeen kaupalla teurastuksesta hengissä. Kuolettavasti haavoittunut mies jakaa ennen manalan matkaansa tietonsa ryöstön yksityiskohdista vakuutustarkastaja Hutch Bessylle (Bud Spencer), joka puolestaan kertoo keikasta pyssysankari Cat Stevensille (Terence Hill), jolla on oma historiikkinsa San Antonion kanssa. Stevens kun ampui Billin aikoinaan täyteen lyijypitoista substanssia, tappaen hänet siten kuoliaaksi. Ilmiselvästi tarinat Bill San Antonion kuolemasta ovat liioiteltuja, sillä mies elää edelleenkin ja voi paksusti. Stevens ja Bessy lyöttäytyvät yksiin, lähtien kostoretkelle, jonka aikana armo on kummalekin miehelle täysin tuntematon käsite.

Tuomio: Ihka ensimmäinen Hill ja Spencer kumppanointi, joka kaksikon myöhemmän tuotannon tuntien saattaa yllättää katsojansa vakavuudellaan ja huumorin puutteellaan. Vaikka muutoin kohtuu mainiohko spaguwesterni onkin, niin kyllähän tämä damagea ottaa paikoin viipyilevän tylsähköillä hetkillään ja laiskan puoleisella etenemisellään.. Ripeämpi ote ja tiettyjen kohtausten pienimuotoinen tiivistely olisi ollut tälle leffalle pelkästään eduksi. Kaksi tähteä itse elokuvalle ja menkööt tuo kolmas vaikkapa legendaarisen Trinity-kaksikon pitkäaikaiseksi muodostuneen yhteistyön alkamiselle.