Kuvaus: Eversti Whitaker (Brian Dennehy) on mies, joka on valmis tekemään kaikkensa saavuttaakseen tavoitteensa. Keinoja kaihtamatta ja niitä millään muotoa säästämättä. Eteensä asettuvat hän raivaa tylysti tieltään, sillä mikään tai kukaan ei saa olla tiellään, kun hän pyrkii päämääräänsä. Tällä kertaa Whitakerin tehtävänä on rakentaa Amazonin viidakon keskelle moottoritie, sillä sellaista siellä ei vielä ole. Eversti ryhmineen tuhoaakin touhuillessaan suruttua tuhansia vuosia vanhaa sademetsää saadakseen tien valmiiksi ennen sadekautta, jonka on määrä alkaa neljän viikon kululttua. Kiirettä pitää siis, eikä aikaa ole pahemmin hukattavaksi.
Daniel Morrel (Francesco Quinn) on puolestaan "Indio", puoliverinen, syntynyt soturiksi, koulutettu tappamaan. Kotiinsa lomailemaan saapuessaan Morrel löytää suureksi surukseen kotikylänsä tuhkaksi palaneet rauniot. Whitakerin ja miestensä tekosia. Rajuilma puhkeaa neljä viikkoa ennustettua aiemmin - "Indio" on päättänyt kostaa...
Tuomio: Keskivertoinen Rambo-klooni, jonka parissa kyllä viihtyy hyvinkin sen yhden katselukerran, mutta ei välttämättä sen enempää. Brian Dennehy, joka kiusasi ansiokkaasti Stallonea ensimmäisessä Rambossa, tekee nyt saman tempun Anthony Quinnin pojalle, Francescolle, vaikkei ihan yhtä häijyksi ehkä tätä kohtaan heittäydykkään. Sankarishahmoa esittävä Quinn suoriutuu sankaroinnistaan puolestaan kohtuu hyvin, mutta varsin helposti unohdettavasti. Nyrkkeilylegenda Marvelous Marvin Hagler piipahtaa hänkin leffassa hetkellisesti, osoittaen ohessa sen, ettei hänestä kyllä näyttelijäksi ollut tuolloin sitten niin alkuunkaan.
Jatkoille päästiin muutamaa vuotta myöhemmin, eli 1991 ilmestyneen Indio 2 - The Revoltin hahmossa. Sitä pätkää en toistaiseksi omista, joten sen arosteleminenkin jää siten näillä näkymin kirjoittelematta. Eka Indio saapi puolestaan meikältä arvokseen kokonaista kaksi tähtykäistä. Enempi olisi liikaa, vähemmän ollessa taasen liian vähän.
Edellisessä postauksessa esitellyn sarjakuvan lisäksi tuli tuossa jokin aika sitten tehtyä (aivan huippumahtavien kavereiden kanssa) tämmöttis ninjalyhäri, joka sai innoitteensa Godfrey Ho:n 80-luvulla tehdyistä ninjatoikkaroinneista.
Mainittakoon, että alla olevaa pätkää edelsi jonkinsortin ykköosa, johon emme tekovaiheessa kuitenkaan panostaneet kovinkaan kaksisesti, toisin kuin nyt postaamaani kakkoseen. Se ensimmäinen tuotos olikin siten enemmän harjoitustyö, eikä niinkään tosissaan otettava lyhytleffa. Mutta joo. Turhat pulinat sikseen ja eikun leffa pyörimään. Ninja - Koston enkeli. Olkaatten niin hyvät...
Kuvaus: Scott Youngblood (Michael Paré) on Yhdysvaltain merijalkaväen kersantti, jolle kaikenlainen sankarointi ja urotekoilu on jokapäiväistä arkea. Suurlähettillään hengenkin Scott pelastaa rutiininomaisesti aamulenkin yhteydessä. Pian tapahtuneen jälkeen Scott saa puhelun siskoltaan Kimiltä (Lynda Bridges), joka on ajautunut pahoihin vaikeuksiin huumeita diilaavien ja paritusta siinä ohessa harjoittavien rikollisten, Dutchin (Scott Del Amo) sekä Silken (Eddie Avoth) kanssa. Scott haluaa luonnollisesti auttaa pulaan joutunutta siskoaan, suunnaten tiensä siltä seisomalta Madridiin, vain kuullaakseen Kimin tulleen murhatuksi rikollisten toimesta. Paikallinen poliisi osoittatuu sen verran saamattomaksi, että saadakseen syylliset vastuuseen tekosestaan, on Scottin otettava oikeus omiin käsiinsä. Sillä vain siten hän tulisi saamaan upseerin arvolleen sopivan kostonsa...
Tuomio: Umpisurkea, mutta suurimmaksi osaksi juuri sen vuoksi viihdyttävä toimintaräpellys, jossa nyrkit viuhuvat kömpelösti, kumi palaa, ruuti on kuivaa ja huonosti kirjoitetut one-linerit täyttävät ilman koko puolentoista tunnin kestonsa ajan. Niin ja Whitesnaken videoista tutulla Tawny Kitaenilla on isohko tukkalaite. Jäi tuottajana 80-luvulla enimmäkseen häärineen Craig T. Rumarin ainoaksi käsikirjoitustyöksi.
Kuvaus: Kovat nyrkit ja nopeat jalat omaava Kristi Jones (Cynthia Rothrock) toimii osana jengiä, jonka tehtävänä on tapella kaupungin kaduilla rahasta mafian pyörittämissä laittomissa matseissa. Kristillä on tähän syynsä, sillä voittamillaan viherselkäisillä olisi tarkoitus kustantaa siskonsa Karenin (Sunny David) opinnot lääkiksessä. Salaa. Karenin tietämättä tosin. Tämä kun ei liiemmin pidä siitä, miten Kristi tienestinsä ansaitsee.
Samaan aikaa toisaalla Stingray (Don Niam) - kehässä armotta vastustajiaan sairastuvalle pieksevä kickboxarikarju - osoittaa vaimolleen Annalle (Emille Davazac) olevansa päästään alustavasti sekaisin oleva hormoonihörhö, väkisinmakaamalla ja pahoinpitelemällä tämän häijyn brutaalein ottein. Väkivaltaisten taipumusten lisäksi Stringray kärsii myös ongelmallisesta suhteesta äitiinsä, joka kauan sitten jätti jälkikasvunsa jälkeensä jälkiä jättämättä. Stringrayn lähtiessä tapaamaan manageriaan, käyttää Anna tilaisuuden hyväkseen, pakaten matkalaukkunsa ja poistuen paikalta mutkaista tietä näkymättömiin. Jättäen jälkeensä vain heippalapun sekä lempi-illallisen eroahdistusta siten hitusen lievittääkseen. Viestin läpi kirjain kerrallaan tavattuaan Stingray saa isomman luokan pätkän, jonka seurauksena järkensä himmeänä hehkuva valo sammahtaa lopullisesti.
Silmittömän raivon vallassa oleva Stingray kiertelee katuja vihapäissään, piesten siinä ohessa kaikki ne mieshenkilöt, joiden parempi puolisko vähääkään muistuttaa karkuun lähtenyttä vaimoaan. Naiset hän kidnappaa väkivalloin matkaansa, vieden heidät ilmeisesti jo valmiiksi tämmöisiä juttuja varten valitsemaansa teollisuushalliin ja siellä ketjulla kiinni putkistoon tai patteriin tai ihan mihin vaan.
Kuten arvata saattaa myös Karen muistuttaa ulkoisesti Annaa. Onko siis ihme, että hänkin päätyy kaduilla mesoavan puolimielisen mielipuolen vangiksi, ja lopulta silmättömänä löytyväksi ruumiiksi. Kristi on tapahtuneesta tietenkin suunniltaan, janoten veristä kostoa siskonsa murhaajalle. Niinpä hän lyöttäytyy yksiin juttua tutkivan rikosetsivä Nick DiMarcon (John Miller) kera. Yhdessä kaksikko jäljittää monen mutkan kautta Stingrayn olinpaikan. Viimeinen taisto elämästä ja kuolemasta on valmis alkamaan.
Tuomio: Jonkinasteista kulttimainetta nauttiva toimintapökiöinti, jossa täysin överiksi vedetyt taistelukohtaukset, karmaisevan kehno näyttelemistyö sekä tahattoman koominen kohkaaminen kohtaavat sellaisella voimalla, ettei tajunnassa useampaan kertaan tapahtuvilta ydinräjähdyksiltä voi välttyä sitten niin millään. Ei edes jääkaappiin piiloutumalla. Mitään elämää suurempia elokuvallisia arvoja tästä godfreyhohoilusta on kenenkään turha lähteä sen isommin siis etsimään, sillä hukkaan menisi täysin se tutkimusmatka. Aivot onkin syytä heittää vapaalle hetkeä ennen tämän leffan katsomista, mikäli mielenterveyttään yhtään osaa arvostaa. Undefeatable on nimittäin kokonaisuutena niin rankkaa shittiä, että moderni lääketieteemme on sen aiheuttamien vammojen edessä täysin voimaton.
Turhana tietona tähän loppuun voisin mainita vielä sen, että tästä pätkästä on julkaistu Aasian markkinoita silmällä pitäen astetta erilaisempi variaatio, joka pitää sisällään puolisen tuntia matskua, jota tästä arvosteluni kohteesta ei löydy ensinkään. Tämä kiinaksi dubattu versio kulkee nimellä Bloody Mary Killer ja siihen on ympätty mukaan juonikuvio, jossa Mortal Kombatista tuttu Robin Shou esittää rikosetsivää, joka jäljittää Devil Fish nimellä kulkevaa Stingraytä kostaakseen tälle veljensä murhan. Ohjaaja Godfrey Ho käy tekemässä pikaisen roolin mainitun etsivänä isänä. Kestoltaan tämä Aasia-julkaisu on suunnilleen sama kuin länsimaalainen versionsa.
Kuvaus: Buck Matthews (Gary Busey) on yhtäältä Vietnamin sodan veteraani ja toisaalta taasen entinen linnakundi (elokuvallisia kliseitä ei koskaan voi olla yhdelle hahmolle liikaa), jonka viimeisin tuomio tuli kuitenkin ehkä hieman liian heppoisin perustein. Voisipa jopa sanoa, että hänet passitettiin kiven sisään syyttömänä niihin tekoihin, joita hänen oikeudessa väitettiin tehneen. Elokuvalliset kliseet, you know.
Noh, vapaus koittaa viimein "Taalalle" ja mies suuntaakin tiensä heti takaisin kotikyläänsä, jossa hänen olisi tarkoitus aloittaa uusi elämä, vaimonsa Christien (Denise Galik) sekä pienen Jennifer (Judith Barsi) tyttärensä kera. Kotiin päästyään Buck kuitenkin pian huomaa, ettei kaikki ole enää niin kuin ennen. Kylä ja sen asukit elävät jatkuvan kauhun ja pelon vallassa. Tuhmia työkseen tekevä moottoripyöräjengi, Blade...
Ei, ei, ei... ei tuo Blade, vaan tämä (William Smithin esittämä) Blade.
Niin, siis kuten olin sanomassa tätä tuhmia tekevää moottoripyöräjengiä johtaa ilkeä Blade-niminen mies, jolla on (kuvassa näkymätön) takaraivoaan rumentava ja kaikin puolin tyhmän oloinen takatukka. Iltana eräänä rakennustyömäältä töistä kotiin matkaava Buck todistaa jengiläisten väkisinmakaamassa Dawnia (Kimberlin Brown), paikallista sisar hento valkoista. Buck puuttuu peliin, ajaen lava-autollaan pelehtivät pervertikot käpälämäkeen alta aikayksikön, pelastaen siten pulaan joutuneen hoitsun kohtalolta kamalalta.
Baikkeri Blade pahoittaa luonnollisesti mielensä Buckin asioihinsa puuttumisesta. Yleisosastolle kirjoittelemisen sijasta Blade ottaa kovat keinot käyttöönsä, lähettäen uskolliset alamaisensa Matthewsin kämpille hulluina hilluskelemaan. Jopa siinä määrin, että kaiken sen tohinan keskellä Buckin vaimo saa väkivaltaisesti surmansa, tytär Jenniferin vaipuessa äitinsä murhan nähdessään shokin aiheuttamaan tiedottomuuden tilaan.
Tapahtuneen vuoksi Buck kääntyy sheriffin (Seymour Cassel) puoleen, mutta turhaan, sillä tämä kieltäytyy tylysti auttamasta surunmurtamaa entistä linnakundia hädässään. Niinpä Buckille ei lopulta jää muuta vaihtoehtoa kuin ottaa oikeus omiin käsiinsä, sitä itselleen saadakseen. Buck ottaa yhteyttä Jamieen (Jorge Gil), Miamissa ison luokan pulverikauppaa pyörittävään huumeparoniin, joka on päähenkilöllemme yhden pystyssä henkensä vankilassa pelastamisesta. Jamie toimittaa Buckille pölykapseleihin asti aseistetun erikoismaasturin, joka saisi itsensä James Bondinkin vihertämään kateudesta. Tarvittavaa tulitukea Buck saa myös J.B. Deveraux'lta (Yaphet Kotto), vanhalta Vietnam-buddyltään, jolta häneltäkin löytyy roppakaupalla tarvittavaa tietotaitoa konnanketaleiden kurittamiseen. Koston hetki on koittanut.
Tuomio: Gary Busey koston enkulina! Kolme tähteä ja jatkoon. Lopun maastoautoränttätänttäily on täyttä A-Tiimiä ;D
Kuvaus: Joe Braven (Jason Momoa) asuu ja elää Kanadan villiäkin villimmän luonnon keskiössä, puita kaataen ja niitä eteenpäin myös myyden. Isänsä Linden (Stephen Lang) asuu ja elää hänkin siellä, mutta sillä erotuksella, että hän kärsii muistisairaudesta, joka lopulta tulee koitumaan kohtalokseen. Baarissa ollessaan Linden ajautuu tahtomattaan kapakkitappeluun, sillä nainen jota vaimokseen niin kovin luuli, ei sitä oikeasti sitten ollutkaan. Nujakoinnin seurauksena Linden päätyy ottamaan lukua lasareettiin, saaden Joen tapahtuneen jälkeen mietteliääksi mitä tehdä isänsä suhteen.
Hoitokotiin vaiko ei?
Mikäli vastasit hoitokotiin, niin pahoin meni pieleen se veikkaus. Joe päättää nimittäin viedä isänsä metsän siimeksessä olevalle mökille viikonlopuksi rauhoittumaan ja yhteistä laatuaikaa kanssaan viettelemään. Mökille saavuttuaan kaksikkoa odottaa kuitenkin odottamaton, että myöskin epämieluisa yllätys. Laukullinen heroiinia. Noutaajansa vartoillen. Pian rikolliset saapuvatkin omaansa pois hakemaan, ollen vähemmän innoissaan Joen ja Lindenin mökillä olosta, päättäen poistaa kumpaisenkin pois päiviltään. Iso virhe, sillä Joe ei ole ihan mikä tahansa puunkaataja, vaan mies, joka on valmis tekemään kaikkensa tuhotakseen pirulliset pulverikauppiaat ja suojellakseen siinä ohessa perhettään. Armoton taistelu elämästä ja kuolemasta on valmis alkamaan...
Tuomio: Semmoista pikkukivaa, yhden illan helposti unohdettavaa äksönpläjäystä tässä meille katsojille kovasti tarjoillaan. Ei yritä millään muotoa keksiä pyörää uudestaan, vaan luottaa vanhaan hyvään kaavaan, josta syystä ennalta-arvattavuus nostaa paikoin rumaa päätään. Momoan kirveellä riittää töitä ja mies suoriutuu osastaan varsin mallikkaasti. Stephen Lang vetää homman puolestaan läpi kokemuksen tuomalla rutiinilla, Garret Dillahuntin konnaillessa leffan pääpahiksena. Kaksi tähteä, johon voisin puolikkaan lisätä, jos sellaisia asteikollani käyttäisin.
Kuvaus: Nikki Finn (Madonna) on viettänyt viimeiset neljä vuotta elämästään kiven sisällä poikaystävänsä murhasta, jota hän ei tehnyt. Päivänä eräänä Nikki pääsee lopulta ehdonalaiseen, joka taasen tarkoittaa sitä, että kosto elää sille, joka hänet syylliseksi aikoinaan lavasti. Kaulassaan Nikkillä roikkuu avain, jolla on oma tärkeä osansa kostonsa kruunajaisissa.
Vankilasta ulos astuttuaan Nikki tapaa Loudon Trottin (Griffin Dunne), nörttimäisen juristin, joka on saanut tehtäväkseen saattaa vastavapautuneen Philadelphiaan suuntaavaan bussiin. Trott on kaiken tämän hässäkän keskellä lipumassa avioliiton auvoiseen satamaan snobimaisen suloisen Wendy Worthingtonin (Haviland Morris) kera, joten kaveri on syystäkin hieman hermostuksissaan. Tilannetta ei helpota millään muotoa sekään, että Trottilla on lisäksi kyydissään Murray (Murray), harvinaislaatuinen kissapeto, joka sekin pitäisi ehtiä toimittaa jossakin välissä oikeaan osoitteeseensa. Nikkin astuessa kyytiin Trottin suunnitelmat heittävät pian yksi toisensa jälkeen häränpyllyä, sillä he saavat kannoilleen kaksin kappalein avainjahdissa olevia konnanketaleita, jotka puolestaan saavat peräänsä kaksin kappalein lakia ja järjestystä ylläpitäviä lainvalvojia. Vauhdikas, vaarallisia tilanteita kosolti tarjoava takaa-ajo läpi kaupungin katujen on valmis alkamaan.
Tuomio: Muutamia kohtuu hyviä oivalluksia sisällään pitävä komediayritelmä, joka loppujen lopuksi jää kuitenkin varsin hajanaiseksi viritelmäksi. Madonna näyttää hyvältä, mutta suunsa aukaistuaan käy nopeasti ärsyttämään hahmolleen ominaisella puhetyylillään. Griffin Dunne taasen esittää toopea lakimiestä helposti unohdettavasti. Kokonaisuutta ajatellen Who's that Girl tarjoilee katsojalleen sellaista kevyehköä, keskivertoista puolinaureskelua, joka mielenkiinnon herpaannuttua jää helposti taustalle muuta puuhastelua säestämään.
Kuvaus: Veljekset David (Jason London) sekä Jacob Grange (Wes Brown) ovat kumpainenkin kovan paikan edessä. Tiedemies ja ilmastontutkija isänsä Marcus (Stacy Keach) on nimittäin kadottanut sen viimeisenkin Muumin laaksosta, janoten veristä kostoa Washingtonissa politikoivalle senaattori Aldrichille (Lance E. Nichols) ja vähän muillekin. Näin siksi, että juuri Aldrich oli se, joka hyllytti Marcuksen elämäntyönsä parista, eli kehittelemästä säätilan muutoksiin pohjautuvaa asetta, jota sitten käyttää mahdollisia (miksei mahdottomiakin) vihollisia vastaan. Marcus otti uutisen potkuistaan vastaan yllättävän hyvin. Menemällä nupistaan sekaisin jopa siinä määrin, että on valmis tuhoamaan Washingtonin, Aldrichin ja kaiken tielleen osuvan kostonsa saadakseen. Aika on kortilla, joten veljesten on toimittava nopeasti, mikäli mielivät pysäyttää mieleltään puolikkaan isänsä, ennen kuin se olisi jo liian myöhäistä.
Tuomio: Itsensä aivan liian vakavasti ottava SyFy Channel tuotos, josta on vaikea lähteä erikseen laukomaan mitään kovinkaan ylistävää lausuttavaa. Pari kohtuu hyvä efektiä, paljon puhetta ja kehnoa dialogia sekä päästään vialla oleva Stacy Keach. Antamani tähtimäärän näette tuosta alta.
Kuvaus: Rebecca 'Bex the Beast' Holt (Amy Johnston) ansaitsi aikoinaan mainetta ja kunniaa otellessaan Las Vegasin alamaailmassa järjestetyissä laittomissa otsaanlyönti ja potkimisturnajaisissa. Sittemmin Bex tuli kuitenkin järkiinsä, jättäen tappelemisen sikseen erään brutaalisti päättyneen matsin jälkeen. Sin Cityn välkkyvät valot saivat jäädä, uuden elämän alkaessa kaukana kaikesta entisestä erään eläimiin erikoistuneen hoitopaikan työntekijänä. Tosin vain siihen saakka, kunnes klinikalle saapuu kaksi koiratappeluja ylläpitäviä konnanketaleita, joiden käyttäytymisen vuoksi Beccalla menee kuppi nurin, ja hän vetää kaksikkoa isosti lättyyn. YouTube-videotahan siitä pukkaa ja andiamoa takalistoon yksin tein.
Päivänä eräänä Beccan sisko Kate (Courtney Palm) ilmestyy kuin tyhjästä ovelleen kolkuttelemaan, kertoen olevansa pahemmassa kuin pulassa. Käy ilmi, että Kate on pystyssä sievoisen summan rahaa nicolascagemaisesti käyttäytyvälle ilkiömurhamiespromoottori Landon Jonesille (Rey Goyos), joka saadakseen rahansa takaisin pakottaa Katen ystävättärineen ottelemaan järjestämissään otteluissa, joissa sääntöjä ei tunneta, eikä armoa liioin anneta. Kate haluaa voittaa mainitun turneen, mutta niin tehdäkseen hän tarvitsee siskonsa välitöntä apua treenaamiseen.
Empivä Bex ei oikein tiedä mitä tehdä, joten hän kääntyy vankilassa tuomiotaan (rikoksesta, jota hän ei välttämättä tehnyt) kärsivän iskä Holtin (Dolph Lundgren) puoleen. Langan päässä oleva iskä Holt kehoittaa Bexiä auttamaan siskoaan, koska perhe ja kaikkea sitä soopaa. Niinpä Bex ryhtyy treenaaman Katesta ja tämän kavereista armottomia lähitaistelukoneita, joiden edessä jokainen vastaan tuleva naistaistelija on vastaantuleva naistaistelija. Paitsi, että ei. Kate päätyy erään matsin jälkimainingeissa sairalaan ja hetikohta sen jälkeen hautuumalle koiranputkea pukkaamaan. Käy ilmi, että Katen kuolemasta on vastuussa edelleenkin nicolascagemaisesti käyttäytyvä Landon Jones, jolle pahoin suututettu Bex the Beast tietenkin vanhan kaavan mukaan vannoo veristä kostoa, ja josta vihasta kihisevä nainen on valmis hakkamaan ulosteet siltä seisomalta pihalle tilit siten tasoittakseen. Viimeinen taisto hyvän ja päästään pahoin vialla olevan pahan välillä on valmis alkamaan...
Tuomio: Tylsä ja pitkäveteinen turpaanvetomökellys, jossa puhetta kyllä piisaa, muttei juurikaan sitä toimintaa. Muutoinkin tarina itsessään on täynnä moneen kertaan kierrätettyä kliseematskua, tarjoten siten hyvin vähän mitään sellaista, mitä emme olisi jo aiemmin ehtineet nähdä, vieläpä paremmin toteutettuna. Dolph Lundgrenin suoritus on lyhyen läntä, mutta ehtii mies sentään puhua puhelimessa, tapella kerran vankilassa kanssaistujiensa kanssa ja vitsailla ontuvasti jälleen kerran kemian insinöörin koulutuksestaan. Jopa vitsitkin ovat tässä pätkässä kierrätyskamaa, heh. Yksi tähti, sillä oli tämä sen luokan pökkelöintiä, ettei tälle hyvällä omatunnollakaan kehtaa enempää tässä kohdin antaa.
Kuvaus: Steve O'Neillin (Sam J. Jones) elämä on viimeisen vuoden aikana ollut yhtä helkuttia. Ensin hänen mielitiettynsä saa surmansa auto-onnettomuudessa, ja sitten hän menettää vielä kaiken sen päälle työnsäkin. Ainut ilonaihe elämässään on tyttärensä Becky (Stephanie Mason), jonka vaimonsa vanhemmat haluaisivat omia itselleen. Steve kun on heidän mielestään täysi luuseri, tumpelo ja iljettävä työtön, joka ei siten kuulu parhaseen A-ryhmään. Steve on asiasta tietenkin toista mieltä, mutta sehän ei appea ja anoppia pahemmin jaksa kiinnostaa.
Ennen aktiviimallikurimukseen joutumistaan Stevellä käy kuitenkin viimeinkin hyvä tuuri, sillä hän saa töitä hinausautonkuljettajana. Pian käy kuitenkin ilmi, että mistään unelmaduunista ei tässä todellakaan ole kyse, vaan enemmäkin tien herruudesta ja hengissä työpäivän päättymiseen selviämisestä. Valta- ja sivuteitä pitää rautaisessa otteessaan Mustiksi Ritareiksi itseään kutsuva hinausautopoppoo, jonka jäsenet ja johtajana toimiva Nelson (Don Swayze) ovat valmiita tekemään aivan mitä vain rahan vuoksi. Steve joutuu pahaksi onneksi huomaamaan joutuneensa Ritarien terrorin kohteeksi, josta syystä vaarassa on siten myös viaton tyttärensä Becky. Kaiken tämän keskellä Steve kohtaa Harryn (Catherine Bach), elämänsä naisen, joka olemassa olollaan tuo mukanaan toivon paremmasta huomisesta. Yhtäkkiä Stevellä on jotakin, jonka puolesta taistella Ritarien tyranniaa vastaan... viimeisen hengenvetoon saakka, jos tarve sitä vaatii.
Tuomio: Muutoin ihan mukiinmenevä Mad Max variointi, mutta liiallinen saippuaoopperointi leffan keskivaiheilla pilaa tämän pätkän lähes täysin. Loppua kohden meno onneksi paranee taas, kun Jones lähtee ilkeän Swayzen perään hinausautollaan maksaakseen tälle potut persikkoina kaikesta siitä mielipahasta, jota ilkeilyllään elokuvan aikana aiheutti. Kolme tähteä olisin tälle mielelläni antanut, mutta olen pakotettu pudottamaan yhden pois juuri tuon mainitun Kauniit ja rohkeat osaston viivästelyn ja juonellisen kulun sotkennan vuoksi.
Kuvaus: Ollessaan pieni pojan koltiainen Jonathan Kowalski (Igor Alimov) joutuu tahtomattaan todistamaan, kuinka hänen vanhempansa murhataan tylysti paikalle osuneen konnajoukkion toimesta. Orvoksi jäätyään Jonathan asettuu löytämäänsä luolaan asumaan, jakaen sen omat vanhempansa menettäneen karhunpennun kanssa.
Päivänä eräänä Jonathan päätyy intiaanikylään, jonka asukkeja päällikkö Tawanka (Floyd 'Red Crow' Westerman) johtaa suurella viisaudellaan voiman sijaan. Tawanka tykästyy nuoreen pellavapäähän siinä määrin, että ottaa tämän kasvattipojakseen. Aikuiseksi kasvettuaan Jonathan (Franco Nero) jättää kylän taakseen, etsiäkseen käsiinsä vanhempansa murhaajat. Aikansa näin tehtyään Jonathan havaitsee kuitenkin tulleensa pettymyksekseen liiaksi tavoittelemiensa tappajien kaltaisiksi, jättäen siten leikin kesken, palaten takaisin intiaanikylään, jota Tawankan kuoleman jälkeen johtaa nyt velipuolensa Chatow (Knifewing Segura).
Rauhaisa elämä maaseudulla kestää kuitenkin vain sen hetkisen, sillä läheiseen kaupunkiin saapuu liikemies Fred Goodwin (John Saxon), joka pisnestensä ohella on kehitellyt aivan uudenlaisen keksinnön, jota polttomoottoriksi kutsutaan. Käydäkseen polttomoottori vaatii tietenkin öljyä, ettekä ikinä arvaa mistä tätä musta kultaa mahtaakaan löytyä? Noh, intiaaniheimon mailtapa hyvinkin. Goodwin onkin valmis tekemään kaikkensa saadakseen alueen haltuunsa, eikä mikään mahti maailmassa estäisi häntä sitä saamasta. Ei edes Jonathan, jonka yritykset taivutella Goodwin jättämään kyläläiset rauhaan kaikuvat kuuroille korville. Ei niin paljon pahaa, ettei jotakin hyvääkin. Jonathan nimittäin havaitsee keskustelujen ohessa Goodwinilla olevan äidilleen aikoinaan kuuluneen korun, josta syystä epäilykset kieroon kasvaneen liikemiehen osallisuudesta elokuvan alussa nähtyihin veritöihin heräävät. Toisaalta kyseessä on John Saxon, joten sen jo pitäisi olla riittävä todiste siitä, että tämän leffan pahishan se siinä keekoilee.
Kylään palattuaan Jonathan ryhtyy yhdessä Chatown kanssa valmistelemaan puolustautumista Goodwinin ja tämän miesten hyökkäyksen varalta. Hyvä niin, sillä pian pääketkumme miehineen jo kolkutteleekin kylän portteja pahat mielessään. Ovelahkon juonen ansiosta Jonathan ja Chatow selviytyvät ensimmäisestä taistelusta voittajina, tietäen varsin hyvin, että koko sotaa he eivät silti ole vielä voittaneet. Pian käy ilmi, että Jonathanin mielitietty Shaya (Melody Robinson) on jäänyt Goodwinin miesten vangiksi, jolloin sankarimme on pakotettu lähtemään pulassa olevaa neitokaista pelastamaan. Ei mene sekään reissu ihan putkeen, sillä Jonathan itse jää kiikkiin konnien armoille. Mutta kun hätä on suurin, niin apukin on lähellä. Tällä kertaa mainittu apu tulee suunnalta, josta Jonathan sitä vähiten osasi kuitenkaan odottaa.
Tuomio: Joku tarkkasilmäinen siellä saattoikin jo huomata, että eräs tämän pätkän vaihtoehtoisista nimistä viittaa vahvasti Enzo G. Castellarin ja Franco Neron aiempaan yhteistyöhön, eli Keomaan, jonka muistelin täällä jo arvostelleeni, mutta näköjään en sitten niin ole kuitenkaan tehnyt. Täytyypä korjata tuo erhe jossakin kohtaa lähitulevaisuutta, jahka sille päälle paukahdan.
Suoranaisesti tämä leffa ei niinkään ole jatkoa Keomalle, vaan enemmältikin se vaikuttaa vahvemmin uudelleenlämmittelyltä, sillä sen verran samankaltaisuuksia tästä Karhujen Joonatanista löytyy. Tunnelma on tälläkin kertaa haikean surumielinen ja takaumia käytetään tarinan eteenpäin viennissä aivan samoin kuin Keomassakin. Tosin tässä niitä takaumia olisi voinut huoletta trimmailla kestoltaan lyhyemmiksi. Liian pitkään nimittäin tuntuivat kestävän ne. Toiminnallista reippailuakin jäin hieman enemmäti kaipailemaan, sillä paikoin puhumiseksihan tämä menee. Eritoten luonnonsuojelemisesta ja ihmisoikeuksista tuntuu juttua piisaavan aina kyllästymiseen saakka. Ei silti, tärkeitä asioitahan kumpainenkin tahoillaan on, joten olen valmis antamaan hieman löysää tässä kohdin, kun muutoin elokuvasta kuitekin pidin. Samankaltaisuuksista voisin vielä mainita senkin, että sankarishahmomme on tälläkin kertaa puoliveristä sorttia, tosin sillä pienellä erotuksella, että kumpikaan Kowalskin vanhemmista ei edustanut olemassa olollaan alkuperäiskansoja, vaan tämä puoliverisyys ilmenee tällä kertaa hyvin pitkälti henkisellä tasolla.
Visuaalisesti leffa on hienon näköistä katsottavaa. Luontokuvaus pelaa kuin unelma, toimien hyvänä kontrastina elokuvan lopussa nähtävän, varsin djangomaisen rähjäisen ja kaduiltaan iljettävän mutaisen loppuhuipentuman välillä. Tavallisuudesta poiketen tämä elokuva kuvattiin muuten Venäjällä, eikä niinkään vaikkapa Espanjassa, jossa moni spaghetti westerneistä kulta-aikoina kuvattiin. Tieto, joka yllätti meikäläisen ainakin erittäin positiivisesti. Location scoutille täydet pointsit näyttävien kuvauspaikkojen löytämisestä ja vallinnasta.
Musiikistakin diggailin paljolti Keomaa enemmän. Siinä leffassa naislaulajan jatkuva ylimaallinen kiekuminen ja mieslaulajan örinä ärsytti minua siinä määrin isosti, että muistelen joutuneeni pitämään sitä katsoessa useampia taukoja korvaparkojeni vuoksi. Tässä pätkässä musiikki toimii osana tarinankerrontaa, ollen laadultaan huomattavasti rauhallisempaa sortimenttia ja korvia säästävämpää. Näytteen musasta voitte halutessanne käydä kuuntelemassa antamani tähtimäärän alta.
Entäs näyttelemispuoli sitten? Noh, ei tässä pätkässä mitään Oscarin arvoisia suorituksia nähdä, vaan enemmäkin sellaisia perusesityksiä, joita olemme tottuneet Nerolta, Saxonilta ja muutamalta muulta näkemään. Rutiinisuorituksilla siis mennään, mutta se riittää. Pyörää ei tarvitse keksiä uudestaan, jos aiemmin ulos pykätty toimii edelleenkin. Kokonaisuutta ajatellen Jonathan of the Bears on puutteistaan ja virheistään huolimatta yllättävän tasokas throwback aikaan, jolloin italowesternejä pukattiin ulos kuin liukuhihnalta ikään. Kolme tähteä, ei enempää, ei vähempää.
Kuvaus: Kansainvälinen ihmiskauppa on kaikkinensa aikasta mälsä juttu. Sitä vastaan on taisteltava kaikin käytettävissä olevin keinoin. Nykiläiskyttä Nick Cassidy (Dolph Lundgren) tietää tämän varsin hyvin, käyden omaa taisteluaan mainittua kauppaa harjoittavaa serbialaisgangsteri Viktor Dragovichia (Ron Perlman) vastaan. Erään satama-alueelle sijoittuvan ratsian yhteydessä Nick onnistuu nappaamaan Viktorin kiikkiin, mutta sen seurauksena hän tulee ottaneeksi hengiltä yhden konnanketaleen monista pojista. Dragovich on muutoinkin sen luokan limanuljaska, että hänellä on takataskussaan taitavaakin taitavampi lakimies, joka hoitaa ukon vapaalle jalalle tuossa tuokiossa. Nick on syystäkin tästä harmissaan, mutta voimaton tekemään mitään asian estämiseksi, ja niinpä Dragovich kävelee ulos poliisiasemalta virne naamallaan, mutta koston liekki sisällään kytien.
Jokin aikaa myöhemmin Dragovich saa kostonsa, sillä hän lähettää ryppään alaisiaan ottamaan hengiltä Cassidyn perheineen. Kuin ihmeen kaupalla Nick kuitenkin selviää iskusta hengissä, päätyen läheiseen lasarettiin toipumaan. Nyt on puolestaan Cassidyn vuoro janota kostoa, ja niinpä mies lähtee sairaalasta omin luvin kohti Bangkokia, jossa Viktor Dragovich viimeisimmän tiedon mukaan majailee. Paikan päälle saavuttuaan Cassidy törmää sikäläiseen rikosetsivään Tony Vitayakuliin (Tony Jaa), joka hänkin tonkii työkseen ihmiskaupan kimurantteja kiemuroita. Aluksi vastakkaisilla puolilla olevat miehet lyöttäytyvät monien mutkikkaiden tapahtumien jälkeen lopulta yksiin, pistääkseen lopullisen stopin Dragovichin lainvastaisille, ihmisarvoa alentaville puuhasteluille.
Tuomio: Mienkiintoisella aiheella varustettu toimintapätkä, jonka punainen lanka kuitenkin pian hukkuu turpiinmätön, ammuskelujen ja muiden vastaavien väkivaltatekojen tuoksinassa. Pitää sisällään kaksi taidokkaasti toteutettua otsaanlyöntikisaa, joista päällimmäisenä parhaiten mieleen jää Tony Jaan ja Michael Jai Whiten välinen yhteenotto. Dolph Lundgren puolestaan pitää ikämiesosaston kunniaa yllä osoittaen, että kyllä se jalka hänelläkin vielä nousee, vaikkei ehkä enää niin korkealle kuin parhaina vuosinaan. Peter Weller tekee pikaisen vierailun Lundgrenin pomona, saaden sanottavakseen yhden varsin nasevan repliikin, jääden kuitenkin muutoin taustalla hilluvaksi tyypiksi. Perlmanin Dragovich on konnana hyvä, mutta ei ehkä tarpeeksi uhkaavan oloinen, jotta hänestä olisi sillä kurin vastusta Jaalle ja Lundgrenille. Plussat Lundgrenille myös siitä, että on ollut mukana tätä pätkää käsikirjoitamassa. Jatko-osallekin pedataan paikkaa, vaikkei avointa loppua tekijöiden mukaan siten alunperin kirjoitettukkaan.
