Welcome To The Scariest Place on Earth

Otetaas tähän kohtaan parit viimeaikaiset DVD-bongaukset...

Ylärivi vas. oik: Reform School Girls, The Nightmare, Full Moon's Grindhouse Collection

Alarivi vas. oik: Death Game, Legacy of Rage, The Dunwich Horror

Ylärivi vas. oik: Monster in the Closet, Captain Kronos - Vampire Hunter, The Hellbenders

Alarivi vas. oik: Street Law, The Barbarians

They're the Last Two Alive... But When They Meet, Only One will Survive

Pahin angsti alkaa pikkuhiljaa olemaan takanapäin, joten kokeilen varovasti paluuta blogini pariin. Pehmeällä laskulla aloitetaan, eli jatketaan vielä hetki tekemieni hankintojen parissa. Ensimmäisenä kehään iskee...

Enter the Ninja, Revenge of the Ninja,

Ninja III: The Domination

Loota pitää sisällään niin Blu-ray versiot kuin myös DVD-vastaavatkin, joten kumpikin vaihtoehto siis hyvin edustettuna. VHS-julkaisuja jäin tuosta boksista kyllä hieman kaipaamaan, vaan kaippa tuo noinkin menee, heh. VHS-nauhoista puheen ollen pari sellaistakin tuli taasen hommattua...

Vas. oik: The Women's Club, Choke Canyon

Jonathan of the Bears (1994) aka Jonathan Degli Orsi aka Keoma 2 - The Violent Breed

Kuvaus: Ollessaan pieni pojan koltiainen Jonathan Kowalski (Igor Alimov) joutuu tahtomattaan todistamaan, kuinka hänen vanhempansa murhataan tylysti paikalle osuneen konnajoukkion toimesta. Orvoksi jäätyään Jonathan asettuu löytämäänsä luolaan asumaan, jakaen sen omat vanhempansa menettäneen karhunpennun kanssa. 

Päivänä eräänä Jonathan päätyy intiaanikylään, jonka asukkeja päällikkö Tawanka (Floyd 'Red Crow' Westerman) johtaa suurella viisaudellaan voiman sijaan. Tawanka tykästyy nuoreen pellavapäähän siinä määrin, että ottaa tämän kasvattipojakseen. Aikuiseksi kasvettuaan Jonathan (Franco Nero) jättää kylän taakseen, etsiäkseen käsiinsä vanhempansa murhaajat. Aikansa näin tehtyään Jonathan havaitsee kuitenkin tulleensa pettymyksekseen liiaksi tavoittelemiensa tappajien kaltaisiksi, jättäen siten leikin kesken, palaten takaisin intiaanikylään, jota Tawankan kuoleman jälkeen johtaa nyt velipuolensa Chatow (Knifewing Segura). 

Rauhaisa elämä maaseudulla kestää kuitenkin vain sen hetkisen, sillä läheiseen kaupunkiin saapuu liikemies Fred Goodwin (John Saxon), joka pisnestensä ohella on kehitellyt aivan uudenlaisen keksinnön, jota polttomoottoriksi  kutsutaan. Käydäkseen polttomoottori vaatii tietenkin öljyä, ettekä ikinä arvaa mistä tätä musta kultaa mahtaakaan löytyä? Noh, intiaaniheimon mailtapa hyvinkin. Goodwin onkin valmis tekemään kaikkensa saadakseen alueen haltuunsa, eikä mikään mahti maailmassa estäisi häntä sitä saamasta. Ei edes Jonathan, jonka yritykset taivutella Goodwin jättämään kyläläiset rauhaan kaikuvat kuuroille korville. Ei niin paljon pahaa, ettei jotakin hyvääkin. Jonathan nimittäin havaitsee keskustelujen ohessa Goodwinilla olevan äidilleen aikoinaan kuuluneen korun, josta syystä epäilykset kieroon kasvaneen liikemiehen osallisuudesta elokuvan alussa nähtyihin veritöihin heräävät. Toisaalta kyseessä on John Saxon, joten sen jo pitäisi olla riittävä todiste siitä, että tämän leffan pahishan se siinä keekoilee.

Kylään palattuaan Jonathan ryhtyy yhdessä Chatown kanssa valmistelemaan puolustautumista Goodwinin ja tämän miesten hyökkäyksen varalta. Hyvä niin, sillä pian pääketkumme miehineen jo kolkutteleekin kylän portteja pahat mielessään. Ovelahkon juonen ansiosta Jonathan ja Chatow selviytyvät ensimmäisestä taistelusta voittajina, tietäen varsin hyvin, että koko sotaa he eivät silti ole vielä voittaneet. Pian käy ilmi, että Jonathanin mielitietty Shaya (Melody Robinson) on jäänyt Goodwinin miesten vangiksi, jolloin sankarimme on pakotettu lähtemään pulassa olevaa neitokaista pelastamaan. Ei mene sekään reissu ihan putkeen, sillä Jonathan itse jää kiikkiin konnien armoille. Mutta kun hätä on suurin, niin apukin on lähellä. Tällä kertaa mainittu apu tulee suunnalta, josta Jonathan sitä vähiten osasi kuitenkaan odottaa.

Tuomio: Joku tarkkasilmäinen siellä saattoikin jo huomata, että eräs tämän pätkän vaihtoehtoisista nimistä viittaa vahvasti Enzo G. Castellarin ja Franco Neron aiempaan yhteistyöhön, eli Keomaan, jonka muistelin täällä jo arvostelleeni, mutta näköjään en sitten niin ole kuitenkaan tehnyt. Täytyypä korjata tuo erhe jossakin kohtaa lähitulevaisuutta, jahka sille päälle paukahdan.

Suoranaisesti tämä leffa ei niinkään ole jatkoa Keomalle, vaan enemmältikin se vaikuttaa vahvemmin uudelleenlämmittelyltä, sillä sen verran samankaltaisuuksia tästä Karhujen Joonatanista löytyy. Tunnelma on tälläkin kertaa haikean surumielinen  ja takaumia käytetään tarinan eteenpäin viennissä aivan samoin kuin Keomassakin. Tosin tässä niitä takaumia olisi voinut huoletta trimmailla kestoltaan lyhyemmiksi. Liian pitkään nimittäin tuntuivat kestävän ne. Toiminnallista reippailuakin jäin hieman enemmäti kaipailemaan, sillä paikoin puhumiseksihan tämä menee. Eritoten luonnonsuojelemisesta ja ihmisoikeuksista tuntuu juttua piisaavan aina kyllästymiseen saakka. Ei silti, tärkeitä asioitahan kumpainenkin tahoillaan on, joten olen valmis antamaan hieman löysää tässä kohdin, kun muutoin elokuvasta kuitekin pidin. Samankaltaisuuksista voisin vielä mainita senkin, että sankarishahmomme on tälläkin kertaa puoliveristä sorttia, tosin sillä pienellä erotuksella, että kumpikaan Kowalskin vanhemmista ei edustanut olemassa olollaan alkuperäiskansoja, vaan tämä puoliverisyys ilmenee tällä kertaa hyvin pitkälti henkisellä tasolla. 

Visuaalisesti leffa on hienon näköistä katsottavaa. Luontokuvaus pelaa kuin unelma, toimien hyvänä kontrastina elokuvan lopussa nähtävän, varsin djangomaisen rähjäisen ja kaduiltaan iljettävän mutaisen loppuhuipentuman välillä. Tavallisuudesta poiketen tämä elokuva kuvattiin muuten Venäjällä, eikä niinkään vaikkapa Espanjassa, jossa moni spaghetti westerneistä kulta-aikoina kuvattiin. Tieto, joka yllätti meikäläisen ainakin erittäin positiivisesti. Location scoutille täydet pointsit näyttävien kuvauspaikkojen löytämisestä ja vallinnasta.

Musiikistakin diggailin paljolti Keomaa enemmän. Siinä leffassa naislaulajan jatkuva ylimaallinen kiekuminen  ja mieslaulajan örinä ärsytti minua siinä määrin isosti, että muistelen joutuneeni pitämään sitä katsoessa useampia taukoja korvaparkojeni vuoksi. Tässä pätkässä musiikki toimii osana tarinankerrontaa, ollen laadultaan huomattavasti rauhallisempaa sortimenttia ja korvia säästävämpää. Näytteen musasta voitte halutessanne käydä kuuntelemassa antamani tähtimäärän alta.

Entäs näyttelemispuoli sitten? Noh, ei tässä pätkässä mitään Oscarin arvoisia suorituksia nähdä, vaan enemmäkin sellaisia perusesityksiä, joita olemme tottuneet Nerolta, Saxonilta ja muutamalta muulta näkemään. Rutiinisuorituksilla siis mennään, mutta se riittää. Pyörää ei tarvitse keksiä uudestaan, jos aiemmin ulos pykätty toimii edelleenkin. Kokonaisuutta ajatellen Jonathan of the Bears on puutteistaan ja virheistään huolimatta yllättävän tasokas throwback aikaan, jolloin italowesternejä pukattiin ulos kuin liukuhihnalta ikään. Kolme tähteä, ei enempää, ei vähempää.

You Know Who to Call When You Have Ghosts but Who Do You Call When You Have Monsters?

Koska vaihtelu kuuleman mukaan virkistää, niin otetaas tähän väliin katsahdus tekemiini elokuvallisiin löydöksiini...

The Monster Squad: Kulttimainetta vuosien varella mukavasti kartuttanut kauhukomedia, jossa Dracula yrittää vallata maan, mutta sen tehdäkseen tarvitsee avustusta itseltään Frankensteinin hirviöltä, muumiolta, Susimieheltä kuin myös kammottavalta Kidusmieheltäkin. Kenelle soittaa, kun monsterit riehuvat valtoimenaan? No Kauhukoplalle tietysti nääs.

Burn!: Ei haisua harmaintakaan tästä leffasta. Muuta kuin se, että Marlon Brando itse sanoi roolisuorituksensa tässä elokuvassa se kaikista parhaimpansa.

Beyond the Poseidon Adventure: Tuossa jokin aika sitten tulin hankkineeksi originaalin Poseidon Adventuren. Noh, tämä leffa on sen jatko-osa. Että näin.

It Can Be Done Amigo aka Bulldozer is Back Amigo aka Si Puo' Fare... Amigo: Bud Spencer ja Jack Palance samassa spaghetti westernissä. Ilmiselvästi näkemisen arvoinen tuotos, joka sisällöltään on joko hyvä, huono tai hyvin huono. Katsomallahan tuo lopulta sitten selviää mikä vaihtoehdoista on se oikea ja osuvin.

Speaking of the Devil aka Un Piede in Paradiso: Bud Spencer seikkailee tässäkin pätkässä. ...noirin kirjoittaman arvostelun voipi halutessaan käydä tsekkaamaassa täältä.

Soldier of Fortune aka Il Soldato di Ventura: Katohan vaan Bud Spencer on pääosassa tässäkin kouhotuksessa. Kolme Spenceriä yhdellä iskulla. Ei huono saldo ollenkaan.

Sabata aka Ehi Amico... c'e' Sabata, hai chiuso!: Legendaarisen enkelinsilmän Lee Van Cleefin tähdittämä spagulänkkäri, joka sai muutaman jatko-osankin osakseen. Pitää etsiä nekin käsiin jossakin kohtaa, kun reissun päällä taasen olen.

Man of the East aka E Poi Lo Chiamarono il Magnifico: Aiemmin mainittujen Spencer pläjäysten lisäksi hankintalistalleni päätyi myöskin yksi Terence Hillin tähdittämä pätkä. Viimeksi tainnut nähdä tämän ollessani vielä kakara, joten jokunen vuosi on ehtinyt siitäkin jo vierähtää.

Last Gasp: Robert Patrick ja Toltecien ylleen langettaman kirouksen sietämätön keveys.

The Pentagon Wars: Tositapahtumista pohjansa ottava komediapätkä, jossa Yhdysvaltain armeija koittaa kehitellä täydellistä tieduteluun ja joukkojen kuljetukseen tarkoitettua tankkia, siinä kuitenkaan onnistumatta. Mukana menossa Kelsey Grammer ja Cary Elwes.

Cop Land: Eli vapaasti suomennettuna Kyttälä. Löytyi hyllystä toki jo ennestäänkin, mutta teatteriversiona. Tämä hankkimani on puolestaan 15 minuuttia pidempi dir.cut, joten siinä mielessä ihan mielenkiintoinen löydös.

Fuzz: Taglinensä mukaan Burt Reynolds ja Raquel Welch ovat yhdessä dynaamiittiä. Saas nyt sitten nähdä onko asianlaita lopulta niin.

The Maltese Falcon: Tarvinneeko tätä sen kummemmin edes esitellä?

The Indian Fighter: Kirk Douglasin tähdittämä lännenpätkä, jota en ole tainnut koskaan ikinä ennen nähnyt. Siksi se kaiketi mukaani kirpparilta lopulta tarttuikin.

Repulsion: Roman Polanskin tirehtöröimä kauhupätkä, jossa Catherine Deneuve ryhtyy näkemään kaikenmaailman halluja ja seinästä tätä kohti kurottavia käsiä. Joskus kauan sitten tämänkin viimeksi nähnyt, joten pieni muistojen verestäminen ei liene pahitteeksi.

Swamp Shark: Suo siellä ja haikala myös.

Bram Stoker's Dracula's Guest: Alkuperäisen Dracula käsikirjoituksen ensimmäinen luku, jonka Stoker kuitenkin kustantajansa pyynnöstä poisti lopullisesta versiostaan. Lähinnä siksi, että eipä sillä pahemmin ollut mitään yhteyttä itse päästoorin, ja siksi osoittautui tarpeettomaksi. Stokerin stoori kuitenkin julkaistiin myöhemmin kirjailijan kuoleman jälkeen opuksessa nimeltään Dracula's Guest and Other Weird Stories (1914). Leffa pohjautuu erittäin löyhästi juuri tähän kertomukseen.

Timecrimes aka Los Cronocrimenes: Ei haisua harmaintakaan millaisestä leffasta tässä on kyse. Kansi vaikutti sen verran mielenkiintoisen näköiseltä, että siksi sen kaiketi lopulta poimin eräästäkin korista matkaani.

Ja sokerina pohjalla vielä nämä...

Enter the Ninja (1981)

Kuvaus: Cole (Franco Nero) valmistuu ninjaksi japanilaisesta ninjaopistosta, ja sekös saa luokkatoverinsa Hasegawan (Sho Kosugi) näkemään punaista. Cole kun ei ole ikiaikaista samuraisukua, vaan gaijin ja vieläpä amerikkalainen, jolloin ninjaksi hänen ei pidä tuleman. Koulun rehtori on kuitenkin asiasta toista mieltä, ilmoittaen isoon ääneen, että Cole on ninja ja sillä hyvä. Hasegawa pitäköön siis suunsa kiinni tai muutoin tulee karttakepistä näpeille.

Todistusten jaon jälkeen Cole matkaa Manilaan tapaamaan Frankia (Alex Courtney), entistä taistelutoveriaan, joka on joutunut pienoiseen pulanpoikaseen. Häikäilemätön businessmies Charles Venarius (Christopher George) on nimittäin saanut jostakin päähänsä, että hän tarvitsee Frankin tilukset maineen päivineen itselleen, ja onkin tahtonsa läpi saamiseksi valmis tekemään aivan mitä tahansa. Jopa tappamaan, jos tilanne sitä vaatii. Cole puolestaan ei pidä Venariuksen suunnitelmista punaisen puupennin vertaa, tehden kerta toisensa jälkeen selvää jälkeä vastustajansa lähettämistä gorilloista.

Panokset kuitenkin kovenevat Venariuksen palkatessa Hasegawan henkilökohtaiseksi tappokoneekseen. Kaunaa kantava ninja ottaakin Frankin tylysti hengiltä, kaapaten kaupan päälle vaimonsa Mary Annin (Susan George) väkisin matkaansa. Tasatakseen tilit Cole sonnustatuu valkoiseen ninja-asusteeseen, tekee ninjoille ominaisia sormileikkejä, ja lähtee sitten kostamaan verisesti niille, jotka ovat häntä vastaan niin pahoin rikkoneet. Lopullinen taisto käydään kahden tasavertaisen ninjan välillä, sillä vain ninja voi tappaa toisen ninjan....

Tuomio: Kultaisen 80-luvun ninjabuumin ja Cannon Groupin shuriken-trilogian liikkeelle laittava tuotos, jonka elokuvalliset arvot eivät juurikaan päätä huimaa. Mutta se ei ole tässä kohdin tärkeää, sillä juustoasteikolla mitattuna asianlaita on aivan toinen. Sen mittapuun mukaan leffa on nähkääs täyttä Oltermannia, ja siksi erittäin viihdyttävää seurattavaa. Mainitusta juustoisuudesta on enimmäkseen vastuussa pääpahista esittämä Christopher George, joka vetää hahmonsa messevän sarjakuvamaisesti totaalisen överiksi. Kaverille voisi hyvinkin piirtää puhuessaan puhekuplan siihen nuppinsa viereen, sillä dialoginsa on kuin suoraa napattu jonkun kehnosti kirjoitetun sarjiksen sivuilta. Georgen suoritus onkin edellämainitusta syystä erittäin hauskaa seurattavaa, ja sama pätee myös hänen hilpeähköön kuolinkohtaukseensa. Vai voitteko muka olla asiasta eriävää mieltä?

Franco Neron valintaa pääosaninjaksi täytyy tässä kohdin hieman kyseenalaistaa, sillä olisihan siihen rooliin varmasti löytynyt joku itämaisia taistelulajeja ihan oikeasti osaava heppuli. Ei silti, hyvin Nero ne muutamat tappelukohtauksensa (joissa itse leikkitappelee) hoitaa, jättäen vaikeammat temput ammattitappelijan huolehdittavaksi. Muutoin Nero on näyttelemisen osalta aikasta tasapaksu sankarishahmo, eikä suorituksellaan iske ruutuun mitään maata mullistavaa. Mutta tämä onkin Cannon tuotanto, joten eipä varmasti ollut pahemmin tarviskaan. Riitti kun ilmaantui paikalle ajoissa ja osasi vuorosanansa ulkoa. Tuosta jälkimmäisestäkään ei tosin voi mennä täysin takuuseen.

Kurttuotsaista korahtelijaa, eli Sho Kosugia puolestaan olisin taasen suonut näkeväni enemmänkin, mutta hänen aikansa enempi esillä olemiseen tulee sitten trilogian keskimmäisessä osassa, Ninjan kostossa (1983). Ja onhan mies kuitenkin mukana mesoamassa leffan päätöstappelussa, joten se hyvittää sopivasti tämän muutoin niin vähäiseksi jääneen ruutuajan.

Loppuyhteenvetona voisin tässä kohdin todeta, että kyllä minä ainakin tämän pölhöilyn parissa viihdyin varsin mukavasti. Eritoten nyt, kun onnistuin löytämään piloille leikatun suomijulkaisun (Future Film I'm looking at you) tilalle astetta pidemmän brittiversion, josta tästäkin on minuutin verran silvottu pois. Mutta se ei haittaa, sillä tuo poistettu minuutin pätkä pitää sisällään eläinrääkkäykseksi luokitellun kukkotappelun, jonka olisi voinut silpaista jo silloin pois, kun tätä pätkää ekaa kertaa kokoon editoitiin.