Kuvaus: Auto-onnettomuudessa vanhempansa dramaattisesti menettänyt Julia (Lee Purcell) muuttaa kesäksi serkkunsa Rachelin (Linda Blair) ja tämän perheen luo asumaan. Sinänsä siinä ei ole mitään pahaa, mutta siltikin Rachelillä on sisuksissaan outo tunne, ettei Julialla ole kaikki aivan kohdillaan. Toisaalta Julia on juuri jäänyt orvoksi, joten se saattaa hyvinkin selittää hienoisen outouden käytöksessään.
Rachel on tuntemuksissaan tietämättään enemmän oikeassa kuin osasi ehkä epäilläkkään, sillä pian serkkunsa saapumisen jälkeen salaperäisiä asioita alkaa tapahtua. Odottamattomia sairauksia, mystisiä kuolemantapauksia, selittämättömiä onnettomuuksia ja kaikenlaista muuta epäkivaa, kuten poikaystävänsä Miken (Jeff McCracken) päätyminen hieman yllättäen Julian kainaloiseksi. Kaiken tapahtuvan keskellä Rachellille selviää, että Julia on kaikkea muuta kuin sitä, mitä ulkoisesti ilmi muille antaa. Julia on jotakin paljolti pahempaa ja hänellä on pahat muita kohtaan mielessään...
Tuomio: Wes Cravenin telkkarille aikoinaan pätevähkön puoleisesti ohjastama noitakauhistelu, joka pienistä fiboistaan huolimatta toimii edelleenkin kokonaisuutena yllättävän hyvin. Lopussa pedataan paikkaa mahdolliselle jatko-osalle, jota ei sitten kuitenkaan koskaan tehty. Kolme tähteä. Siitäkin huolimatta, että Suomi-VHS:n kansipaperi väittää Linda Blairin esiintyneen erheellisesti elokuvassa Ennustus eikä niinkään Manaaja, kuten me kaikki hyvin tiedämme.
Kuvaus: Hevosen selässä esteitä ylittävällä Christy Hansenilla (Claudia Udy) potkii kohtuu hyvin. Esteratsastus tuntuu kiinnostavalta ja naimisiinkin naisenalun olisi tarkoitus piakkoin mennä. Eikä ihan minkä tahansa pojanklopin, vaan varakkaasta perheestä lähtöisin olevan Robert "Bob" Worthingtonin (Casey King) kanssa. Mutta tuohan kuulostaa varsin mallikkaalta, joten miksi siis Christyllä potkii vain kohtuu hyvin? Noh siksi, että Bob on varsinainen kävelevä sukupuolielin, ja että se on oikeasti veljensä Steve (James Van Patten), jota Christy niin maan perusteellisesti ja tasaseen rakastaa. El Bobbon tietämättä tottakait.
Päivänä eräänä Christy ja paras ystävänsä Carla (Linda Blair) ovat poistumassa kuntosalilta, kun paikalle pyyhältää jostakin epämääräisen oloinen pakettiauto, jonka sisuksista hyökkii esiin parisen kipaletta San Felipen Anarkistista Armeijaa edustavia retaleita, jotka napsaavat Hansenin flikan väkipakolla matkaansa. Näin siksi, että Christy sattuu olemaan vaikutusvaltaisen senaattori Adam Hansenin (Cameron Mitchell) tytär, josta julma militanttijärjestön johtojuusto (ja taidokas Fidel Castro imitaattori) Estoban (Bruce Fisher) aikoo tietenkin hyötyä rahallisesti, jos ei nyt mitenkään muuten.
Christyn vanhemmat ovat tyttärensä puolesta huolesta soikeana, ja haluavat hänet tietenkin takaisin mitä pikimmin. Mutta se onkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä Yhdysvallat ei tunnetusti neuvottele terroristien kanssa, joten koko homma lässähtää pannukakun tavoin kasaan. Steve ei aio kuitenkaan luovuttaa, ja ehdottaakin ystävilleen Eddielle (Dean R. Miller), Mackille (James Marcel) sekä Henrylle (Chad McQueen), että he muodostaisivat pienimuotoisen iskuryhmän Christyn kotiin hakemiseksi. Kaikinpuolin tyhmä idea, sillä kukaan heistä ei omaa minkään valtakunnan kokemusta terroristeja vastaan taistelemisesta, mutta silti sen verran kajahtanut, että se saattaisi hyvinkin toimia. Carlakin halajaa matkaan mukaan. Hän kun osaa puhua muutaman sanan meksikoa ja silleen.
Rajan ylitettyään ryhmä rämä saa vielä yhden lisäjäsenen. Joukkioon nimittäin liittyy mies nimeltä Bishop (Richard Lynch), mystinen, mutta avulias Vietnamin sodan veteraani, jolta löytyy kosolti kokemusta tämän tyyppisistä missioista. Niin ja lisäksi hänellä on sööttiäkin söötimpi marakatti lemmikkinään, joten kaippa sekin jotakin merkkaa. Yksissä tuumin tämä likainen puolitusina lähtee urheasti pelastamaan kiipeelin joutunutta ystäväväänsä, vieden taistelun tuoksinan aivan terroristien kynnykselle saakka. Armoa antamatta, sääliä tuntematta....
Tuomio: Keskiverto toimintareippailu, josta päällimmäisenä katselun jälkeen jäi mieleen Linda Blairin tulkitsema kasaritunnari, enimmäkseen pahiksia esittäneen Richard Lynchin harvinaislaatuinen hyvän heppulin rooli, ja tietysti se vekkuli marakatti, joka oli kyllä sitten niin lutunen otus, että vieläkin hymyilyttää. Paljon muuta ei sitten mieleeni tästä pätkästä oikeastaan jäänytkään, joten en ole ihan varma onko tuo antamani kaksi tähteä tässä kohdin oikeutettu määrä. Sen verran tämä Yöpartio minulta kuitenkin saa, joten siihen saatte luvan te muutkin täten tyytyä.
Kuvaus: Marti Gaines (Linda Blair) ja tämän kolme opiskelutoveria ovat juuri aloittaneet lukion. Päästäkseen opiskelijaseuran jäseniksi heidän tulee viettää yksi yö pahamaineisessa ja pahoin rappeutuneessa kartanossa, Garth Manorissa. Legendan mukaan Raymond Garth murhasi siellä kaksitoista vuotta sitten perheensä ja heti perään itsensä. Kerrotaan myös, että yksi Garthin epämuodostuneista lapsista olisi päässyt verilöylyä karkuun, asustellen edelleenkin jossakin hylätyn rakennuksen uumenissa.
Marti ja muut eivät vähästä kuitenkaan hätkähdä, vaan ottavat haasteen innolla vastaan. Into kuitenkin hiipuu varsin nopeasti, kun yön tunnit eivät ota sitten millään kuluakseen. Niinpä pelko löytääkin tiensä opiskelijoiden puseroon. Muusta maailmasta täysin erityksissä olevilla nuorilla on vain yksi ja ainoa vaihtoehto: rukoilla pikaista aamunkoittoa, sillä mielipuolinen murhaaja on jo jäljillään....
Tuomio: Hitaasti liikkeelle lähtevä, puolivaloilla eteenpäin etenevä keskivertoslasheri, jossa ei ole tarpeeksi tappoja, eikä liioin goreakaan sitä halajaville gorehoundeille. Pelottavakaan se ei jaksa juurikaan olla, joten sen sorttisia kiksejäkään tästä pätkästä ei pahemmin irti saa. Näyttelijöilläkin tuntuu olevan tylsää ja siksi suorituksensa ovatkin monotoonisia ja yksiulotteisia. Toisaalta tämä on slasher-pätkä, joten se on kaiketi tarkoituskin. Jotakin positiivista? Linda Blairin suuret ja kauniit.... silmät.
Kuvaus: Leslie (Leslie Cumming) matkaa valokuvaajapoikaystävänsä Garyn (David Hasselhoff) kanssa Bostonin ulkopuolella sijaitsevalla saarella olevaan hylättyyn rantahotelliin. Tarkoituksenaan tehdä siellä tutkimusta noituuteen liittyen. Hetikohta kaksikon jälkeen saarelle saapuu myös Freddie Brooks (Robert Champagne), vaimonsa Rosen (Annie Ross), sekä raskaana olevan tyttärensä Janen (Linda Blair) kera. Ja koska Brooksit ovat etsimässä itselleen asuintaloa, heillä on mukanaan esittelystä vastaavat kiinteistövälittäjät. Erinäisten syiden vuoksi koko poppoo jää saarelle jumittamaan vailla poispääsyä. Tämä kaikki on kuitenkin vasta alkua, sillä talon edellinen omistaja, entinen näyttelijätär ja noita (Hildegard Knef), herää yhtäkkiä kuolleista, uhratakseen taloon tulleet Vanhalle Vihtahousulle itselleen....
Tuomio: Spaghetti horroria vailla järkee. 'nuff said!
Minä yritin. Kolmeen eri otteeseen minä yritin. Katsoa The Chillingin (1989). Joka kerta epäonnistuen aikeissani surkeasti. Kyseinen leffa vaan yksinkertaisesti on niin pitkäveteisen tylsä, etten edes minä pysty sitä läpi kahlaamaan. Ja tässä tekeleessä on sentään syväjäädytyksestä heränneitä zombeja. Kuinka hitossa moisesta aiheesta voi saada aikaiseksi tylsän leffan? Minä vaan kysyn?
Ainoa valopilkku tässä tylsyyden huipentumassa on Linda Blair. Yksi suosikkinäyttelijättäristäni muuten. Eikä hänkään pysty olemassa olollaan tätä leffaa pelastamaan. Sääli sinänsä, sillä rivakammalla otteella ja oikealla asenteella tästäkin kauhistelusta olisi hyvinkin voinut tulla syväjäädytys zombie-leffojen ehdotonta aatelia. Tällaisenaan se ei sitä todellakaan ole....
