Kuvaus: Buck Matthews (Gary Busey) on yhtäältä Vietnamin sodan veteraani ja toisaalta taasen entinen linnakundi (elokuvallisia kliseitä ei koskaan voi olla yhdelle hahmolle liikaa), jonka viimeisin tuomio tuli kuitenkin ehkä hieman liian heppoisin perustein. Voisipa jopa sanoa, että hänet passitettiin kiven sisään syyttömänä niihin tekoihin, joita hänen oikeudessa väitettiin tehneen. Elokuvalliset kliseet, you know.
Noh, vapaus koittaa viimein "Taalalle" ja mies suuntaakin tiensä heti takaisin kotikyläänsä, jossa hänen olisi tarkoitus aloittaa uusi elämä, vaimonsa Christien (Denise Galik) sekä pienen Jennifer (Judith Barsi) tyttärensä kera. Kotiin päästyään Buck kuitenkin pian huomaa, ettei kaikki ole enää niin kuin ennen. Kylä ja sen asukit elävät jatkuvan kauhun ja pelon vallassa. Tuhmia työkseen tekevä moottoripyöräjengi, Blade...
Ei, ei, ei... ei tuo Blade, vaan tämä (William Smithin esittämä) Blade.
Niin, siis kuten olin sanomassa tätä tuhmia tekevää moottoripyöräjengiä johtaa ilkeä Blade-niminen mies, jolla on (kuvassa näkymätön) takaraivoaan rumentava ja kaikin puolin tyhmän oloinen takatukka. Iltana eräänä rakennustyömäältä töistä kotiin matkaava Buck todistaa jengiläisten väkisinmakaamassa Dawnia (Kimberlin Brown), paikallista sisar hento valkoista. Buck puuttuu peliin, ajaen lava-autollaan pelehtivät pervertikot käpälämäkeen alta aikayksikön, pelastaen siten pulaan joutuneen hoitsun kohtalolta kamalalta.
Baikkeri Blade pahoittaa luonnollisesti mielensä Buckin asioihinsa puuttumisesta. Yleisosastolle kirjoittelemisen sijasta Blade ottaa kovat keinot käyttöönsä, lähettäen uskolliset alamaisensa Matthewsin kämpille hulluina hilluskelemaan. Jopa siinä määrin, että kaiken sen tohinan keskellä Buckin vaimo saa väkivaltaisesti surmansa, tytär Jenniferin vaipuessa äitinsä murhan nähdessään shokin aiheuttamaan tiedottomuuden tilaan.
Tapahtuneen vuoksi Buck kääntyy sheriffin (Seymour Cassel) puoleen, mutta turhaan, sillä tämä kieltäytyy tylysti auttamasta surunmurtamaa entistä linnakundia hädässään. Niinpä Buckille ei lopulta jää muuta vaihtoehtoa kuin ottaa oikeus omiin käsiinsä, sitä itselleen saadakseen. Buck ottaa yhteyttä Jamieen (Jorge Gil), Miamissa ison luokan pulverikauppaa pyörittävään huumeparoniin, joka on päähenkilöllemme yhden pystyssä henkensä vankilassa pelastamisesta. Jamie toimittaa Buckille pölykapseleihin asti aseistetun erikoismaasturin, joka saisi itsensä James Bondinkin vihertämään kateudesta. Tarvittavaa tulitukea Buck saa myös J.B. Deveraux'lta (Yaphet Kotto), vanhalta Vietnam-buddyltään, jolta häneltäkin löytyy roppakaupalla tarvittavaa tietotaitoa konnanketaleiden kurittamiseen. Koston hetki on koittanut.
Tuomio: Gary Busey koston enkulina! Kolme tähteä ja jatkoon. Lopun maastoautoränttätänttäily on täyttä A-Tiimiä ;D
Osui silmiini tänään kirpparilla poiketessani. Mielenkiintoinen yhdistelmä 70-luvun kung fu leffaa, johon on höysteeksi heitetty ripaus turkkilaisia elementtejä. Mukana menossa erinäisistä tuotannoista tuttuja naamoja, kuten Carter Wong (Big Trouble in Little China), Bolo Yeung (Enter the Dragon, Bloodsport) sekä Cuneyt Arkin (Turkish Star Wars).
Kuvaus: Joe Wong (Leo Fong) on entinen poliisi, joka hankkii nykyisin leipänsä yksityisetsivän tointa harjoittaen. Päivänä eräänä Wongin toimistolle saapuu ökyrikas John Templeton (Troy Donahue), jonka tytär Karen (Patti Bowling) on kadonnut opinahjostaan kaksi viikkoa takaperin hukuksiin jälkiä jälkeensä sen isommin jättämättä. Templeton haluaa Joen selvittävän tyttärensä olinpaikan ja tuovan hänet takaisin kotiin. Joe ottaa tehtävän vastaan, luvaten tuloksia mahdollisimman pian. Sitä paitsi raha tulee muutenkin tarpeeseen. Joella kun on paha tapa kerätä itselleen pysäköintirikemaksuja läjäpäin.
Juttua tonkiessaan Joe saa selville, että Karen on äkillisen katoamisensa seurauksena ajautunut Yarakundan (Cameron Mitchell), pahamaineisen, mustaan huppariin pukeutuneen, aurinkolaseja yölläkin käyttävään, ja sekavan syvällisiä lausahduksia alati suustaan latovan kulttijohtajan pirullisiin pauloihin. Syystä tästä Karen olisi hyvä saada mitä pikimmin turvaan Yarakundan ulottuvilta, varsinkin kun viulut tmaksava isäpappansakin alkaa olla luvattujen tulosten suhteen perin kärsimätön kaveri.
Pelastusreissu osoittautuu kuitenkin pian astetta konstikkaammaksi, sillä kulttilaisten kompoundi vilisee hampaisiin asti aseistettuja vartijoita, joiden edessä Joen taidokkaasti taitama kungfukin on pelkkää paperia. Joe ei kuitenkaan anna periksi, vaan värvää avukseen viitisen kappaletta eri lähitaistelutaitoista ja taustaista henkilöä, jotka ylivoiman vastassa olessa lyövät ensin, lyövät kovaa. Nyrkillä...
Tuomio: Tulipa sitten tämäkin viimein katseltua tuossa pois, ja täytyy heti kättelyssä sanoa, että olihan tämä vaan kaikessaan melkoinen sontapaakku katsottavaksi. Mutta sillalailla huonon hyvällä tavalla. Eli toisin sanoen pölhöviihdettä parhaimmillaan, jonka parissa naureskelee kevyesti läpi yhden sateisen lauantai-iltapäivän. Cameron Mitchell puhuu sekavia koko leffan ajan, kun taas Leo Fong on toimintasankari yhtä epäuskottava tapaus kuin vaikkapa Juha Sipilä pääministerinä. Viime mainittu siltikään estänyt itsenäisen jatko-osan ulos pukkaamista Blood Streetin (1988) muodossa. Sitä en valitettavasti kuitenkaan omista, joten arvostelun teko siitä pätkästä jää toistaiseksi tekemäti.
Kuvaus: Jeff Flinn (Michael Paré) on kyttä, jonka käytöstavoissa on runsaasti hiomisen varaa. Ei siis mikään ihme, että vaimonsa Susan (Shannon Tweed) kyllästyi miehensä jatkuvaan öykkäröintiin, ottaen tästä eron naidakseen miljonääri Eric Draken (Robert Pucci), jolta paksun lompuukin lisäksi löytyy vanhemmiltaan perimänään saadut hyvät käytöstavat. Eric onkin siis täten Jeffin täydellinen peilikuva.
Se mitä Susan ei kuitenkaan tiedä, on se, että Ericillä on taustanaan syvälle salattu menneisyys. Mies ei todellakaan ole se, miltä pintapuoli ilmi antaa. Eric on nimittäin lähimenneisyydessään kavaltanut mafian rahat, paennut paikalta hippulat vinkuen ja vaihtanut vielä kaiken kukkuraksi henkillöllisyytensäkin. Että se siitä peilikuvasta ja sen kestävyydestä. Kiukusta änkyränä oleva mobsteribossi John Lombardi (Bobby Di Cicco) jäljittää kuin jäljittääkin Ericin olinpaikan saadakseen rahansa kuin myös kostonsakin. Hän kidnappaa Susanin väkivalloin matkaansa, vaatien Ericiä toimittamaan anastamansa rahat takaisin tai muutoin vaimokkeelle kävisi kalpaten. Vaimonsa pelastaakseen Eric lyö yksiin öykkärimäisen Jeffin kera, joka hänkin mieluusti näkisi Lombardin telkien takana tiilenpäitä tutkimassa. Öinen pelastusretki on valmis alkamaan...
Tuomio: Tympeähkön kömpelö ja kaavaan nopeasti kangistuva Die Hard variaatio, jonka kotoisesta (Koston yö nimellä kulkevasta) VHS-julkkarista Valtion elokuvatarkastamon askartelupoppoo on käynyt saksimassa heidän mielestään pahimmat väkivaltaisuudet pois. Monista kovisrooleistaan tuttu Danny Trejo käy ottamassa matsia hissin kanssa kohtalokkain seurauksin.
Kuvaus: Chicagolaiskyttä Robert Malonella (Fred "The Hammer" Williamson) on tunnetusti kovat nyrkit ja herkkääkin herkempi liipasinsormi. Kun Malone sitten posauttaa surutta hengiltä parisen kappaletta kaupunkinsa katuja rumentavaa huumediileriä, on pomonsa kapteeni Martonin (Edward Santana) mitta viimein täynnä. Malone saa haukkujen lisäksi siirron Filippiineille, jossa hän ottaisi osaa Interpolin organisoimaan lainvalvojien vaihto-ohjelmaan. Eli toisin sanoen Malone on liian väkivaltainen Windy Cityn katuja partioimaan, joten hänet lähetetään mahdollisimman kauas muualle, jotta rikolliset saataisiin siten ruumishuoneen sijasta kiven sisään tiilenpäitä lähemmin tarkastelemaan. Oikeudet ne on nähkääs rikollista elementtiä edustavilla törkyämpäreilläkin. Manilaan saavuttuaan Malone ei ehdi edes ulos lentokentältä, kun vaikeudet onnistuvat jälleen löytämään hänet. Lempinimeä "Eversti" totteleva taskuvaras nimittäin vie hänen lompakkonsa, ja Interpolin riveistä parikseen määrätty Kevin McCall (Nicholas Hammond) osoittautuu turhankin tiukkapipoiseksi sääntöjen noudattajaksi. Malonen käännettyä lompakkoa ja "Everstiä" jäljittäessään tuoreeltaan muodostettu epäsuhtainen parivaljakko törmää siinä sivussa tuhmiin terroristeihin, joilla on tietenkin pahat mielissään. Vain Malone ja McCall voivat heidät pysäyttää... lopullisesti.
Tuomio: Astetta kömpelömpää perusäksöniä sisällään pitävä ja sitä samaa katsojalleen tarjoava b-pätkä, jossa lajityypille tutuksi tulleet kuviot kierrätetään jälleen kerran läpi sen isommin mitään uutta niihin lisäämättä. Tai noh, tyhjiä pahvilaatikkoja hyödynnettään tavallista enemmän, josta syystä hetken luulin katselevani jotakin Jackie Chanin tuotantoon kuuluvaa tuotetta. Ja heti sen jälkeen toivoinkin, että olisin katsellut jotakin Jackie Chanin tuotantoon kuuluvaa tuotetta, sillä kehnoimmillaankin ne onnistuvat olemaan jokaisella osa-alueella huomattavasti viihdyttävämpiä tuotantoja. Arvosteluni kohteena oleva Black Cobra 2:nen taasen... not so much, vaikka lyhyen lännät hetkensä silläkin on.
Fred "The Hammer" on tietysti jälleen kerran varsinainen pahapersus posautellessaan sikanautoja hengiltä, mutta juoksemisen mies olisi saanut kyllä jättää tässä väliin. Samoin kaikenlaisen hojohojoilun, sillä sen verran jäykän näköistä miehen meno liikunnallisessa mielessä on. Liekö jäykkäkouristus iskenyt vai mikä? Williamsonin epäsuhtaisena aisaparina ruudulla heiluu tällä kertaa Nicholas Hammond, jonka joku saattaa hyvinkin muistaa televisiossa 70-luvun loppupuolella seinillä kiipeilleenä kulmakunnan Hämähäkkimiehenä. Toisaalta eipä miestä juuri muusta oikeastaan taideta muistaa, jos nyt edes siitäkään. Tästä pätkästä tuskin kuitenkaan sentään, vaikka hyvin mies oman osuutensa kotiin hoitaakin. Kahden tähden arvoisesti voisin jopa sanoa... ja sanonkin.
Kuvaus: Mark Robinson (Frederick Offrein) on eläköitynyt salaisen palvelun agentti, joka työskentelee nykyisin talvipakkasessa toppatakkimallityttöjä kamerallaan kuvaten. Päivänä eräänä kuvauspaikalle ilmaantuu mystinen limusiinimies (Timothy Earle), jolla on Markille tuomisinaan tehtävä suoritettavakseen. Tehtävä, jonka onnistunut läpivienti saattaisi hyvinkin edistää idän ja lännen turhankin kireäksi pingottuneita välejä. Palkkioksi limusiinimies tarjoaa Robinsonille hulppeaa 200,000 dollarin summaa. Robinson kieltäytyy kuitenkin ottamasta jobia vastaan, sillä hän on - kuten tuli tuossa jo todetuksi - eläköitynyt, eikä siten ole halukas palaamaan takaisin operatiivin hommiin. Ikinä... koskaan... milloinkaan. Niinpä limusiinimiehelle ei jää muuta vaihtoehtoa, kuin viekkaudella ja vääryydellä kierosti kiristää vastahakoinen sankarimme takaisin suoran toiminnan pariin. Pumppuhaulikko tiukasti hyppysissään Robinson lähtee keikalle, estääkseen salaisten papereiden päätymistä pahat mielessä olevalle salaiselle organisaatiolle, jonka palkkalistoilla työskentelee pahamaineinen, mustiin kiireestä kantapäähän sonnustautunut ninja. Eikä mikä tahansa ninja, vaan itse Neukku Ninja!
Tuomio: Tämä Ninja Missionin (1984) itsenäinen jatko-osa on kyllä sen luokan pökkelöinti, että siitä on turha lähteä etsimään sen isommin mitään elokuvallisia arvoja. Pölhöviihteen puolellehan tässä mennään heilahtamalla, ja siellä pysytään tiukasti aina leffan lopputeksteihin asti. Dialogi on umpisurkeata. Näyttelijäsuoritukset samoin, eikä nähdyissä lähitaistelukohtauksissakaan ole liiemmin hurraamista, sillä sen verran tönkkösuolatuilta nekin näyttävät. Ja siltikin Neukku Ninjan parissa viihtyy mitä mainioimmin. Se kun kuuluu juurikin siihen kuuluisaan kategoriaan niin huono, että se on hyvä. Niin ja onhan tässä taustamusana varsin messevää synamusaa, joka hivelee korvia nautittavasti koko leffan keston ajan.
Kuvaus: Ampumahiihtäjä Kari Swenson (Tracy Pollan) kuuluu harjoittamansa lajin ehdottomaan eliittiin. Päivänä eräänä lenkkeillessään Montanan metsäisellä vuoristoalueella Kari kohtaa kaksi siellä asustelevaa miestä, isän ja pojan, Don Nicholsin (M. Emmet Walsh) sekä Dan Nicholsin (Michael Bowen), jotka kaappaavat nuoren ampumahiihtäjättären väkisin matkaansa. Danny kun on jo liian pitkään elänyt ilman naisen kosketusta, ja jälkikasvuakin olisi kiva saada, sillä muutoin Nicholsin suku saattaisi hyvinkin lakata top tykkänään olemasta. Kamalata olisi se, mutta vain tämän kaksikon silmin katsottuna.
Karin äkillinen katoaminen saa vanhempansa Bobin (Ronny Cox) ja Janin (Dorothy Fielding) huolestumaan, ja niinpä he kääntyvätkin hädissään virkavallan puoleen saadakseen tyttärensä takaisin kotiin. Sheriffi Onstad (Joe Don Baker) ottaa asian hoitaakseen, kooten ympärilleen ryhmän ihmisiä, joiden tarkoituksena on selvittää mitä Karille tapahtui, ja saattaa tämä, mikäli vain mahdollista, takaisin huolesta soikeana olevan perheensä pariin. Kun sitten selviää, että Kari on joutunut kahden hullun vuoristolaisen kidnappaamaksi, alkaa armoton Ihmisjahti, jonka tuoksinassa ihmishengen menetykseltäkään ei valitettavasti kyetä välttymään.
Tuomio: Elokuvaksi, jolle on suomennoksessa annettu niinkin karulta kuulostava nimi kuin Ihmisjahti, tämä oli harvinaisen pitkäpiimäinen ja tylsähkön puoleinen tapaus. Jännityselokuvaksikin kansipaperi kovasti tätä mainostaa, mutta ainoa jännite, jota tätä pätkää katsoessa koin oli enimmäkseen se, että jaksanko katsoa pätkän loppuun asti nukahtamatta. Jaksoin, mutta kyllä se kieltämättä aika vaikeaa oli.
Walshin ja Bowenin esittämät vuoristolaiset näyttivät ulkonäkönsä puolesta oikeasti ilkeämmiltä kuin lopulta olivat, ja jäin siten väkisinkin kaipamaan heiltä astetta roisimpaa otetta tyyliin Syvä joki. Olihan siellä toki se Walshin hahmon suorittama kylmäverinen murha, josta syystä toiveeni heräsi, että nämä kaverithan ovat sittenkin astetta vaarallisempia tapauksia, ja että Joe Don Baker apureineen joutuisi tosissaan tekemään töitä heidän kiinni saamisekseen. Mutta ei. Harhaa oli kaikki se. Tracy Pollania en muista oikeasti tätä ennen nähneeni missään muualla, kuin Michael J. Foxin kainaloisena punaisella matolla, joten hänen roolisuorituksestaan en osaa sen ihmeemmin mitään sanoa. Veteraanit Ronny Cox ja Joe Don Baker taasen puolestaan vetävät roolinsa rutiinilla läpi, eivätkä siten tarjoa tässä tuotoksessa juuri muuta kuin sen, mitä heiltä luultavasti on pyydettykin. Dorothy Fielding on taasen tullut tutuksi minulla ainoastaan Fright Nightistä, joten oli hauska nähdä häntä välillä muissakin ympyröissä, vaikkei roolinsa ollut hänelläkään mitenkään maata mullistava tapaus.
Jotain positiivista? Noh, Sylvester Levayn säveltämä syntsamusa toimi hyvin, ja olihan ne Kalliovuorten jylhät maisematkin, silloin kun niitä näytettiin, varsin jylhää katsottavaa. Joten kaippa niistä yhteisesti voin tälle pätkälle tuon toisen tähden bonuksena antaa. Turhana tietona voisi tähän loppuun mainita vaikkapa sitten sen, että leffan ohjauksesta vastaa kaveri nimeltä Stephen Gyllenhaal, joka taasen sattuu olemaan Maggien ja Jaken isäpappa.
Edit: Ai niin. Meinas kaiken hässäkän keskellä unohtua täysin, että elokuvan alussa näytetyssä ampumahiihtokisassa Swenson ohittaa suomalaisen, nimettömäksi harmittavasti jäävän kilpasiskon, joten tarttiskos tässä nyt taasen lähteä torille tästä mesoamaan? Kommentteja voi tuttuun tapaan jättää tämän lässytyksen alta löytyvään kommenttiosioon.
Kuvaus: Sonora, Meksiko. Tuhma huumekartellin johtaja Fernando "El Jefe" Garcia (Tony Perez) on mennyt tekemään sen, mitä hänen ei ikimaailmassa olisi pitänyt mennä tekemään. Jaa mitäkö? Noh, kidnappaamaan punttiksella Irakista olevan jenkkisoltun Colton MacReadyn (Scott Adkins) sisarentyttären Hailey Reynoldsin (Madison Lawlor). Coltonia tämän tyyppinen oma-aloitteisuus ottaa nimittäin sen verran pattiin, että raivosta kihisten hän lähtee sukulaislikkaansa konnan ketaleiden kynsistä siltä seisomalta väkivaltaa hyväksi käyttäen pois hakemaan.
Yhden miehen pelastusoperaatiota suorittaessaan Colton nappaa matkamuistoksi mukaansa muistitikun, joka pitää sisällään tuiki tärkeää informatsuunia kartellin käymistä pisneksistä ja vähän muustakin harjoittamastaan rikollisesta toiminnasta. Tosin Colton itse ei tässä vaiheessa sitä vielä tiedä, vaan on enemmän keskittynyt toimittamaan Haileyn takaisin äitinsä Angelan (Caitlin Keats) luo Reynoldsin Arizonassa sijaitsevalle tilalle. Garcia puolestaan tietää tasan tarkkaan mitä tikulla on, haluten sen mitä pikimmin takaisin, janoten ohessa veristä kostoa Coltonille pelastusreissunsa yhteydessä tylysti hengiltä tappamiensa alaistensa puolesta. Avukseen Garcia pyytää puhelimitse virkamerkkinsä pimeälle puolelle eksyneen Jasper Callowayn (Nick Chinlund) apulaisineen, ja pian Colton löytää itsensä keskeltä brutaalia henkiinjäämistaistoa, josta selvitäkseen hänen otettava käyttöönsä kaikki armeijassa oppimansa keinot, mikäli mielii pitää rakkaimpansa turvassa murhanhimoisilta, varastettua omaisuuttaan takaisin hakemaan tulleilta rikollisilta....
Tuomio: Halvalla tehty, lähes täysin yhdessä ja samassa paikkaa kuvattu toimintapläjäys, jonka juonellista ohuutta peitellään loppuun asti ruudin käryisillä ammuntakohtauksilla sekä Adkinsin taidokkaasti suoritetuilla lähitaistelusessioilla. Isaac Florentinen ja Scott Adkinsin yhteistuotannoista tämä on ehdottomasti tasoltaan se kaikista heikoin tuotos, pysyen katsottavuuden rajoilla vain ja ainoastaan päätähtensä turpiin mättö taitojen vuoksi. Ilman Adkinsin mukana oloa Close Range olisi saanut minulta yhden tähtykäisen, mutta koska mies on mukana menossa mukana, ja hyvässä vedossakin vielä, niin lätkäisenpä syystä siitä tuon toisenkin taivankappaleen lisää tähän tuomioni julistamisen loppuun. Että näin.
Kuvaus: Jane Bonner (Shanna Reed) kyllästyy katselemaan poliisiaviomiehensä Robert Bonnerin (Terry O'Quinn) jatkuvaa seurustelua pullon hengen kanssa, ja niinpä hopeat menevät heidän välillään edellä mainitusta syystä jakoon. Jane saa lisäksi tuomarin päätöksellä poikansa Ericin (Keegan MacIntosh) huoltajuuden, joka taasen aiheuttaa Robertissa raivokkaita vihantunteita entistä vaimoaan kohtaan. Hän kun olisi niin kovin mielellään pitänyt pojan itsellään.
Jonkin aikaa myöhemmin Jane kohtaa työpaikallaan herrasmiesmäisen ja sulavakäytöksisen Patrick Brodyn (Pierce Brosnan), johon yksinhuoltajaäitimme ihastuu tottakait kiireestä aina sinne kantapäähän saakka. Onhan hän täydellinen vastakohta alkomahoolin kanssa alati läträilevälle ex-miehelleen. Suhde syvenee jopa siinä määrin, että hääkellot kilkattavat kumpaisellekin, ja Jane ryhtyy innoissaan tekemään muuttoa uuden aviomiehensä luo Kaliforniaan, jossa Patrickin matala maja sijaitsee. Kimpsut, kampsut ja Eric autoon ja eikun menoksi.
Aluksi automatka sujuu rauhallisessa merkeissä, mutta sitten Jane havaitsee saaneensa peräänsä entisen miehensä Bonnerin, jolle ei vieläkään ole oikein selvinnyt se, miksi hän ei saanut Ericiä luokseen asumaan. Kun Eric sitten vielä katoaa matkan varrella jälkiä jättämättä, epäilykset kohdistuvat luonnollisesti juopottelevaan Bonneriin. Mutta onko kaikki sittenkään aivan sitä, miltä päällepäin näyttää?
Tuomio: Aluksi vahvoin juonenkääntein liikkelle lähtevä, yllättävänkin intensiivinen televisiojännäri, joka loppua kohden ottaa kuitenkin jossain määrin takkiinsa matkaväsymyksen ja lopputwistinsä ennalta-arvattavuuden muodoissa. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö tämän parissa silti viihtyisi, ja niinhän minä teinkin, joten olen valmis katsomaan lopun hyytymistä ennalta-arvattavuuksineen läpi sormien, ja antamaan Vaaralliselle paolle synninpäästön lopullista tähtimäärää sille antaessani. Kavahda muukalaista saakin minulta näin ollen kolmisen kipaletta taivaankappaleita osakseen, sillä olihan tässä hyvän juonenkuljetuksen lisäksi mukana menossa niin Isäpuoli kuin myös (tuolloin vielä tuleva) James Bond, joista varsinkin ensin mainitun tiukkailmeinen roolisuoritus erotttuu hyvinkin edukseen.
Kuvaus: Palos Verdesissä sijaitsevasta luksuslukaalista kidnapataan 6-vuotias Susie (Jessica Springal) tyttönen. Lunnasvaatimuskin esitetään, eli kaksi miljoonaa dollaria. Poliisia ei juttuun tähän pidä sotkeman tai Susielle kävisi kalpaten. Hädissään tytön äiti Lillian (Kathy Shower) kääntyy avun tarpeessa entisen miehensä Mike Clarkin (Dale "Apollo" Cook) puoleen. Arvatkaas piruuttanne kaksi kertaa mikä mahtaa olla Miken ammatti? Kyllä, arvasitte aivan oikein. Poliisipa hyvinkin. D'oh! Tosin ilmeisesti ei kovinkaan kaksinen sellainen, mikäli Lillialin uutta miesystävää Howardia (David Grafia) on yhtään uskominen. Howard kun pitää Mikeä täytenä tumpelona ja naurettavana pullistelijana, jota hän ei itse kelpuuttaisi edes lappuliisaksi saati sitten lasseksi.
Mike ei kuitenkaan ole ainoa, jolle nakki viuhahtaa, sillä Lillian laittaa samalle asialle toisenkin ystävänsä, Davidin (Evan Lurie), jolla on Beverly Hillsissä oma dojo, jossa hän opettaa sinne syystä tai toisesta ilmaantuneille asiakkailleen itsepuolustuksen mystisiä saloja. Kumpainenkin mies vihaa toista isosti, eikä syyttä. David on nimittäin juurikin se samainen heppu, jonka kanssa Lillian petti Mikeä heidän vielä kimpassa ollessaan. Asiaa mutkistaa entisestään vielä sekin, että kumpainenkin ukoista, niin Mike kuin Davidkin, saattaa hyvinkin olla Susien isä. Tietämättään vieläpä, kuinkas muutenkaan. Pelastaakseen Susien katalien kaapparien kynsistä, on toraisan kaksikon laitettava riitansa poikki, halki ja pinoon, ennen kuin se olisi jo liian myöhäistä...
Tuomio: Aiemmin arvostelemani American Kickboxerin itsenäinen jatko-osa, joka jatkaa laatunsa puolesta edellisestä elokuvasta tutuksi tullutta pökiöntilinjaa. Eli toisin sanoen ihan yhtä huono se on kulkaatten tämä jatkekkin, josta syystä antamani tähtimääräkin pysyy siten tiukasta samana.
Kuvaus: Länsi-Saksassa majapaikkaansa pitävä terroristisolu Lokakuun ryhmä kaappaa väkivalloin matkaansa amerikkalaisen lentoyhtiön monikansallisen miehistön, joukossaan lukiossa koripalloa valmentavan Paul Hobartin (Brian Dennehy) ja vaimonsa Barbaran (Joanna Cassidy) lentoemäntänä työskentelevä tytär Karen (Helen Patton).
Terroristien el jefe Wolfgang Donner (Christoph M. Ohrt) vaatii kahden vangitun lajitoverinsa vapauttamista määräaikaan mennessä tai muutoin edessä olisi punatulkkujen verilöyly. On hänellä toinenkin toive, eli jenkkisotilaiden poistuminen maan puolikkaansa ilmapiiriä pilaamasta. Tätä toivetta emme voi tosin vahvistaa Donnerin sanomaksi, sillä sen meille paljastaa tämän televisioleffan turhimmaksi hahmoksi helposti nouseva tutkiva journalisti Max Greenwald (Ron Silver), josta tulikin tässä kohdin kerrottua kaikki tarpeellinen.
Hobartit ovat tapahtuneesta luonnollisesti hädissään ja niinpä he kääntyvät maansa hallituksen puoleen mahdollisen avun toiveessa. Mutta kuten me kaikki hyvin tiedämme USA:n hallitus ei tunnetusti neuvottele terroristien kanssa. Keskustelee sujuvasti kyllä, mutta ei missään nimessä neuvottele, joten sieltä suunnalta onkin siten turha odottaa apua minkäänlaista. Turhautuneena oman maansa päättävien elinten vitkasteluun Hobartin pariskunta suuntaa tiensä hetikohta Frankfurtiin, jossa sama peli sikäläisten
viranomaisten kesken saa jatkoa. Paul on jo heittää kirveensä kaivoon, kun varjoista esiin astuu Vickers (Anthony Valentine) niminen miekkonen, joka omaa spesiaalin setin taitoja, joita hyödyntämällä hän on kykeneväinen metsästämään, löytämään ja tarvittaessa tappamaan Wolfgangin alaisineen. Entinen SAS-operatiivi kun on. Paul puolestaan on käynyt armeijan. Oikein urheilujoukoissa palvellen, joten ei hänkään nyt sentään ihan täysin turha jäppinen ole. Hyvää hyvyyttään Vickers ei Patea suostu kuitenkaan auttelemaan, vaan vaatii palkkiokseen 35 000 dollarin verran riihikuivaa vihreäselkäistä. Paul suostuu maksumieheksi, mutta vain sillä ehdolla, että pääsee itse keikalle mukaan. Raivoisa terroristijahti ja siihen yhdistetty pelastusoperaatio on valmis alkamaan.
Tuomio: Viime vuosina olemme saaneet ihmeteltäväksemme ns. isätoimintaelokuvia, jossa tietyn koulutustaustan omaava vanhempi herrasmies lähtee potkimaan konnan ketaleita takalistoille milloin milläkin verukkeella. Raivoisa vastaisku lokeroituu tietyin piirtein tuohon mainitsemaani kategoriaan, vaikkakin sitten sillä erotuksella, että tämä pätkä on tehty 80-luvun loppupuolella televisiota ajatellen. Meno ja meininki onkin tasoltaan kesyehköä, joten mitään verikekkereitä luiden napsumisella höystettynä on turha odottaa. Suoran toiminnan sijasta Isin kosto onkin enemmän jännärin omainen tapaus, joka puolen välin paikkeilla jää liiaksi junnamaan virkamiesten saamattomuutta kuvaavaan kierteeseen. Loppua kohden meno onneksi kuitenkin piristyy, kun toiminnallinen vaihde isketään viimein päälle, ja Dennehykin pääsee näyttämään hetkellisesti kuka käskee ja komentaa. Lopun toiminnallisuus ei kuitenkaan valitettavasti riitä pelastamaan tuotoksen vajoamista keskinkertaisuuden pohjattomaan suohon, joten kaksi tähteä on tässä kohdin omiaan tälle televisioproduktiolle.
Kuvaus: Hissukan oloinen Beth Needham (Tracy Nelson) on viimeiset yksitoista vuotta työskennellyt erään pikkumarkerin yökassana. Duuni on laadultaan tylsähkön puoleista, sillä asiakkaita ei juuri näy eikä käy, joten aikansa kuluksi Beth kuuntelee radiosta suositun kuuppatohtori Lindsay Rolandin (Shanna Reed) suosittua showta, jonne moniongelmaiset ihmiset voivat avun toivossa soitella tyyliin Frasier Crane.
Yönä eräänä Beth rohkaisee pitkän pohdinnan jälkeen viimein mielensä, soittaen pikaisen puhelun suuresti fanittamalleen tohtorille, jonka antamien neuvojen ansiosta työhönsä täysin leipääntynyt kassaneiti uskaltaa vihdoin haistattaa pitkät ilkeälle pomolleen, ja antaa keuhkoahtaumasta kärsivän, joka ikisestä asiasta nalkuttavan äitinsä kuolla hapenpuutteeseen. Ohessa Bethnín ihailu radiopsykologia kohtaan muuntuu pahoin pirstaloitunutta mieltään sairaanloisesti ruokkivaksi pakkomielteeksi, ja siitähän ei luonnollisesti seuraa mitään hyvää. Beth haluaa nyt ja ikuisesti olla lähellä idoliaan, ollen valmis tekemään mitä vain tavoitteensa saavuttaakseen. Jopa tappamaan...
Tuomio: Peruspsykotrilleri, josta tuoreita ideoita on turha lähteä etsimään, sillä sen verran orjallisesti tämäkin pätkä toistelee lajityypilleen ominaisiksi muodostuneet juonenkäänteet. Kertaalleen katsottava ja helposti unohduksiin painuva tusinatuote, jolle kaksi tähteä on tässä kohdin mitä mainioin tähtimäärä.
Kuvaus: Ihmis- ja huumausainekauppaa harjoittava saatananpalvojien kultti kidnappaa Hong Kongissa Toki Konuman (Chia Lin), vaikutusvaltaisen poliitikon tyttären ilkeän ja kieroon pahoin kasvaneen johtajansa Augustus Janicotin aka Warlockin (Bill Roy) käskystä. Näin siksi, että sillä kurin kuvioihin mukaan saadaan pelätyn kung fun taitaja, kivistä aitaa rikkova, lomalla oleva ja tennistä pelaava Robert Sand (Jim Kelly), nimikirjainyhdistelmähirviöorganisaatio D.R.A.G.O.N:in (Defense Reservy Agency Guardian of Nations) erikoisagentti, jonka naisystävä kidnapattu Toki sattuu olemaan.
Warlock on kuitenkin valmis vapauttamaan Tokin, mikäli hänelle luovutetaan uudenlaisen tuomionpäivän aseen valmistuskaava, jonka pohjalta tehdyllä vempeleellä olisi sitten niin hitsin kiva pelotella muuta maailmaa aina, kun tarve sitä vaatisi.
D.R.A.G.O.N. ei tunnetusti neuvottele halpahalli Bond konnien kanssa, joten ratkaisu pulmaan tähän on haettava toista kautta. Sand keskeyttää näin ollen lomansa, lähtien siltä seisomalta Tokin katalasti kaapanneiden konnan ketaleiden kannoille, seuraten jälkiä Hong Kongista Miamiin ja sitä kautta Kaliforniaan, saaden reissun päällä ollessaan vastaansa koko joukon tappavan kuolettavia vihulaisia, joiden ainoa tehtävä on ottaa Sand hengiltä keinoja kaihtamatta ja niitä säästämättä. Viimeinen taisto tullaan kuitenkin käymään Sandin ja Warlockin välillä. Vain toinen voi selvitä tästä taistosta hengissä maaliin...
Tuomio: Al Adamsonin (mm. Dracula vs. Frankenstein) ohjastama ja Enter the Dragonista tutuksi tulleen Jim Kellyn tähdittämä blaxploitaatio kung fuilu, johon on lisukkeeksi sekoitettu ruokalusikallinen Bond henkeä. On maailmanmatkailua, päästään vialla oleva pahis, joka halajaa maailmaa valtansa alle, on erikoisvarustein varustettu auto, selkäreppuraketti tyyliin Pallosalama ja nicknackmäisiä henchmaneja ruoskineen. Kauniita naisia tietenkin ja sitten siellä oli vielä tämä...
Hetken mielenhäiriössä ehdin jo kuvitella, että Bondin gun barrel introahan se sieltä nyt pukkaa, mutta ei sittenkään. Autojen valoja ne vain lopulta olivatkin. Bond vaikutteiden lisäksi mallia on otettu myös Enter the Dragonista, sillä tiettyjä juonellisia yhtäläisyyksiä löytyy, jos sellaisia jaksaa vain huomailla. Mutta joo. Se niistä viittauksista, sillä nyt lienee oikea aika julistaa lopullinen tuomio Black Samurain suhteen. Tähtimäärineen kaikkineen. Kyseessä on kaikin puolin kömpelö ja kamalan kökköinen tekele, jolle meikän pitäisi tässä kohdin heristää nyrkkiä ja toitottaa moinen roska alimpaan mahdolliseen helvettiin. Vaan en minä pysty millään muotoa olemaan tälle pätkälle vihainen, sillä kaikesta pökiömäisyydestään huolimatta tulin viihtyneeksi vallan mainiosti sen parissa. Jim Kelly potkii huonosti jälkiäänitettyjä pahiksia tasokkaasti persuksille, pelastaa maailman varmalta tuholta, ja saa tyttönsäkin lopulta takaisin. Ei ehkä yhtä sulavasti kuin joku 007 sen tekee, mutta tekee kuitenkin, joten pakkohan Mustalle Samuraille kolme tähteä sen vuoksi antaa. Ja tästä päätöksestä ei voi muuten sitten valittaa mihinkään, joten turha edes yrittää.
Pohjautuu Marc Oldenin samaa nimeä kantavaan kahdeksan kirjaa sisältävään kirjasarjaan, joita en ole lukenut, mutta mieluusti niin tekisin, jos niitä jostakin vain käsiini saisin. Lieneekö täällä Suomessa niitä edes julkaistu? Jos joku tietää, niin kommenttia asian tiimoilta tulemaan vaan. Näyttäisi myös siltä, että Black Samurai olisi saamassa piakkoin oman televisiosarjansa, mikäli Varietyn artikkelia on yhtään uskominen. Ja miksi emme uskoisi, sillä onhan sen totta oltava, kun kerran nettiinkin on laitettu.
Jameksen Bondista vielä sen verran, että naapuriblogin ....noirilla on Bond arvostelumaratooni meneillään. Käykääs vilkasemassa pois kuleksimasta tästä...
Kuvaus: Batman (Kevin Conroy) on pohdinnoissaan tullut siihen lopputulemaan, että jatkuva kahinointi arkkivihollisensa Jokerin (Mark Hamill) kanssa koituu pitkässä juoksussa jomman kumman kuolemaksi. Niinpä Yön ritari ottaa ja lähtee siltä istumalta kohti Arkhamin vankimielisairaalaa puhuakseen sellissään viruvalle Rikoksen klovniprinssille järkeä, mikäli moinen nyt ylipäätään millään muotoa mahdollista edes on. Jokerin pakeille saavuttuaan Batman kuitenkin havaitsee suureksi ärsytyksekseen, että pehmustetussa kopissa korttia itsekseen pöytään iskevä Jokeri ei olekaan oikea Jokeri, vaan halpa jäljitelmä, jolla Batmanin tiukasta tivaamisesta huolimatta ole haisua harmaintakaan siitä missä oikea Jokeri on.
Noh, Jokerihan on hankkimassa itselleen aikoja sitten hylätyksi jäänyttä huvipuistoa, laittaakseen siellä täytäntöön katalan kierohkon suunnitelmansa, johon liittyy niin Barbara Gordon (Tara Strong) kuin tämän isäpappa komisario James Gordon (Ray Wise), jonka päästään pahoin vinksahtanut rikollinen kaapaa väkivalloin matkaansa. Huvipuistolle palattuaan Jokeri friikkisirkusmaisine apureineen ryhtyy nöyryyttämään, ja ajamaan Gordonia kohti hulluuden portteja ihan vaan Batmanin kiusaksi, jolla onkin täysi työ yrittäessään pelastaa kiipelissä oleva ystävänsä maanisen nemesiksensä mielipuolisesta otteesta... Tuomio: Alan Mooren kirjoittamaa ja Brian Bollandin kuvittamaa alkuperäistarinaa melko uskollisesti seuraileva animaatiopläjäys, johon on kuitenkin jostakin käsittämättömästä syystä menty lätkäisemään puolen tunnin mittainen Batgirl-intro, jolla ei kokonaiskuvaa ajatellen ole hitonkaan tekemistä itse päätarinan kanssa. Tämä täysin irrallinen ja sitä kautta tarpeeton lisäys onkin ilmiselvästi ympätty mukaan vain ja ainoastaan kestoajan kasvattamiseksi. Muuta käyttöä en sille näe tässä kohdin nimittäin olevan. Suosittelenkin lämpimästi skippaamaan tämän turhan sisäänajon tyystin, sillä mitään et menetä, vaikket sitä koskaan katsoisikaan.
Jälkimmäisellä puoliskolla päästäkin sitten vihdoista viimein itse asiaan, ja kannessakin isosti mainostetun Tappavan pilan pariin. Alun Batgirl sekoilun jälkeen tunnelma muuttuu astetta synkemmäksi ja sitä kautta myös sairaalloisen vinksahtaneeksikin. Jokerin rooliin palaileva Mark Hamill ilmentää äänellään ja äänenpainoillaan klovniprinssin mielenvikaisuutta jälleen kerran varsin loistokkaasti, eikä Batmanin äänenä kuultava Kevin Conroy ole hänkään alkuunkaan huono, vaikkei roolissaan pääsekkään irroittelemaan samaan tapaan kuin Hamill pääsee. Gordonin äänenä kuullaan mm. Twin Peaksistä tutuksi tullutta Ray Wisea, joka on kyllä pätevä näyttelijä, mutta jotenkin hänen vokalisointinsa ei mielestäni istunut siihen kuvajaiseen, jota Gordon tässä pätkässä edustaa. Batgirl vilahtaa tässäkin osiossa Tara Strongin äänellä varustettuna, mutta tällä kertaa siviilivaatteissa. Roolinsa ei ole kovinkaan iso, joten suoritus on varsin rutiinin omainen, eikä liioin tarjoa mitään isompia elämyksiä. Animaatiojälki puolestaan toimii sekin, tosin paikoittain se tuntuu tarinaan verrattuna hieman turhankin pelkistetyltä. Pieni mielipuolinen irroittelu silloin tällöin sen suhteen olisi ollut väliin poikaa, vaan meneehän tämä näinkin. Kokonaisuutta ajatellen varsin onnistunut animaatiosointi, joka saa sapiskaa yhden tähden verran täysin turhan Batgirl-intronsa vuoksi. Ilman sitäkin oltaisiin nimittäin pärjätty vallan mainiosti.
Kuvaus: Lordi Brett Sinclair (Roger Moore) saa postin mukana laskun erään maaseudulla sijaitsevan talonsa remontista, jota ei kuolemakseenkaan muista siihen teetättäneensä. Asia häiritsee Sinclairia siinä määrin, että hän päättää uteliaisuuttaan lähteä paikan päälle katsastamaan mistä ihmeestä oikein onkaan kyse. Mukaansa Sinclair nappaa ystävänsä ja työtoverinsa Danny Wilden (Tony Curtis), ja pian talolle saavuttuaan käy ilmi, että peijakas sentään sitähän asuttaa upo outo poppoo, jonka siellä oleilu on lain vastaista ja samalla äärimmäisen epäilyttävää.
Tapausta pidemmälti selvittäessään käy ilmi, että talossa oleva ryhmittymä etsii kuumeisesti taitavahkoa näyttelijää, joka ottaisi lordi Sinclairin roolin esittääkseen, ja koska kukaan muu ei osaa esittää arvon lordia paremmin, kuin hän itse, niin tekoviikset naamallaan Sinclair tarjoaa luonnollisesti itseään tarjolla olevaan osaan. Joukkion headhonchona toimiva Sir John Hassocks (Andrew Keir) vakuuttuu Sinclairin kyvyistä esittää itseään, ja saa roolin näin ollessa esittääkseen. Ilman tekoviiksiä tosin. Wildekaan ei jää täysin toimettomaksi, sillä hän ujuttautuu rakennukseen sisään Budapestistä kotoisin olevan hovimestarin valeasussa.
Hassocks paljastaa Sinclairille jutun juonen, eli ulkoministeriön asiallahan tässä hänen mukaansa ollaan, ja että lordi itse henkilökohtaisesti olisi luovuttanut kartanonsa heidän käyttöönsä. Lordi oli ohessa lupautunut myös toimimaan piakkoin paikkansa ottavan tapahtuman isäntänä, johon tulisi ottamaan osaa Afrikassa sijaitsevan Zandan pikkuvaltion johtomiekkonen Richard Congoto (Cy Grant), jonka kanssa oli tarkoitus käydä tärkeitä neuvotteluja asiasta jos kohta toisestakin. Mutta sitten jostakin selittämättömästä syystä lordi oli ryhtynyt yhtäkkiä möksöttämään, kieltäytyen jyrkästi toimimasta tapahtuman houstina. Hassocksin mukaan lordi on tullut kuuluisaksi näistä äkillisistä murjotuskohtauksistaan, ja kun mies sille päälle sattuu, niin hänen päätään ei käännä mikään mahti maailmassa. Jotta tuleva kokoustaminen saataisiin onnistumaan, on jonkun muun esiinnyttävä siis lordi Sinclairina, ja siksi rooli laitettiin yleiseen hakuun.
Kaikki tuo yllämainittu on kuitenkin täyttä bullshittiä, sillä oikeasti Hassocks joukkioineen halajaa itselleen Zandan runsasta mineraalivarantoa omaan hallintaansa, ja aikovat kiristää paikalle saapuvaa Congotoa luovuttamaan ne itselleen. Brettin ja Dannyn tehtäväksi jää tehdä Hassocksin katala suunnitelma tyhjäksi, ottaa talo takaisin haltuunsa sekä selvitä koko hässäkästä ehjin nahoin hengissä maaliin.
Myöhemmin Danny hankkii itselleen pahasti rappeutumaan päässeen mökkipahasen, jonka hän aikoo omin käsin korjata takaisin asumiskelpoiseen kuntoon. Brett on Dannyn aikeista sitä kuuluisaa toista mieltä, kehottaen toveriaan jättämään remonttihommelit ammattilaisten hoidettavaksi. Danny vähät välittää arvon lordin kehoituksesta, ryhtyen hommiin lapsekasta intoa puhkuen. Matkaan tulee kuitenkin pian yllättäviä mutkia asetta heiluttelevan lintubongarin, mökkirahjusta itselleen itsepintaisesti halajavan naapurin, ja pihan kaivosta löytyvän kuolleen ruumiin hahmoissa. Niin ja löytyypä alueelta kaiken kukkuraksi todisteita mustan magian harjoittamisestakin. On lienee sanomattakin selvää, että Danny ja Brett ovat onnistuneet jälleen kerran sotkeutumaan tavallista suuremman mysteerin arvaamattomiin pyörteisiin...
Tuomio: 70-luvun kulttitöllösarjan Veijaireita ja pyhimyksiä kahdesta, toisistaan täysin riippumattomista jaksoista (Greensleeves ja A Home of One's Own) kömpelöhkösti elokuvan mittaiseksi tuotokseksi Amerikan markkinoita silmällä pitäen kokoon kursittu kokonaisuus, jolla ITC yritti paikkailla tappioitaan rapakontakaisilla markkinoilla. Sarja kun ei menestynyt Jenkkilässä alunperin alkuunkaan niin hyvin, kuin sen toivottiin siellä tekevän, ja kourallinen jaksoista jäikin siten kokonaan siellä esittämäti. Näitä elokuvan mittaisia tuotoksia tehtiin yhteensä nelisen kipaletta, ja tämä arvosteluni alla oleva on yksi niistä, muiden kulkiessa nimikkeiden Mission: Monte Carlo (Powerswitch ja The Gold Napoleon), Sporting Chance (Someone Waiting ja Anyone Can Play) sekä The Switch (The Ozerov Inheritance ja Angie, Angie...) alla. Niistä lisää sitten, kun saa ne jossakin kohtaa katsotuksi.
London Conspiracy toimii parhaiten ensimmäisen, eli Greensleeves puoliskon osalta, sillä mainittua jaksoa pidetään yleisestikin sarjan parhaimpana. Mooren ja Curtisin suoritukset ovat kauttaaltaan tasokkaita, levottoman läpän lentäessä kumpaisenkin suusta nauruhermoja kutkuttavasti. Puheet siitä, että miehet eivät tulleet kuvausten aikana toimeen keskenään vaikuttavat tätä katsellessa enimmäkseen tuulesta temmatuilta höpinöiltä. Toisaalta Moore on itse todennut, että jos heitä jokin asia tuolloin yhdisti, niin se oli samankaltainen huumorintaju, ja sen kyllä hyvin huomaa Greensleevesia tutkaillessa. Hurtin huumorin lisäksi toimintaakin piisaa ihan mukavasti, Curtisin esitellessä vuosien varrella hiomiaan miekkailutaitojaan, tehden samalla hyväntahtoista pilaa itsestään, Mooren keskittyessä puolestaan lyömään konnanketaleita nyrkillä pyhimysmäisesti leukaan.
Jatkeeksi ympätty A Home of One's Own on laadultaan hyvä tavaraa sekin, vaikka tuntuukin mainion Greensleevesin jälkimainingeissa pienoiselta pettymykseltä. Omana itsenäisenä jaksonaan se toimiikin astetta paremmin, ja sellaisena suosittelenkin sen yleisesti muutoinkin katsomaan. Moore ja Curtis pelaavat jälleen kerran hyvin yhteen, meiningin silti jäädessä vaisummaksi, kuin tätä edeltäneessä stoorissa. Kokonaisuutta ajatellen London Conspiracy on kuitenkin vikoinensa kaikkinensa mukavan kevyttä toimintaviihdettä, jonka parissa viihtyy jo pelkästään pääosakaksikon loistavan kemian ja komediallisten suoritusten vuoksi. Niin ja onhan se John Barryn teemabiisikin varsin loistokasta kuunneltavaa, vaikkakin kieltämättä antaa sarjasta hieman erilaisen kuvan kuin se oikeasti on.
Kuvaus: Joukko isorikkaita opiskelijanuoria (ja kun sanon nuoria, tarkoitan sillä kolmekymppisiä näyttelijöitä esittämässä teini-ikäisiä) veneilee lomailun merkeissä Karibianmeren upeissa maisemissa. Lapsenlikkanaan näillä isänmaansa toivoilla on monissa liemissä uitettu, karskin puoleinen entinen merijalkaväen sotilas, joka Kessuna (Jason Miller) paremmin tunnetaan.
Jatkuvan valvonnan alla olo ilmeisesti tympäisee opiskelijoita, ja niinpä he päättävät hieman keppostella Kessun kustannuksella, vapauttamalla aluksen mukana kulkevan kumiveneen omille teilleen. Kun pilasta ärsyyntynyt Kessu sitten ui karannutta vesipeliä takaisin hakemaan, karkaavat valvontansa alla olleet kakarat veneellä omille teilleen.
Matka vapauteen saa varsin nopeasti kurjemman puoleisen käänteen, kun eräs oppilaista teloo itsensä kännipäissään siinä määrin pahoin, että käynti lekurille on enemmän kuin paikallaan. Oppilaista Amy (Terri Garber) ja muutama muu ottavat asiakseen viedä haavoittuneen läheiseen kyläpahaseen tarvittavaa hoitoa saamaan. Asiat kuitenkin mutkistuvat entisestään, kun Amy kumppaineen päätyy ilkeän eversti Lopezin (Rodolfo de Anda) johtaman terroristipoppoon väkivalloin kaappaamaksi. Vapaus vangeille koittaisi vain siinä tapauksessa, että USA:n hallitus kaivaisi kuvettaan kolmen miljoonan dollarin verran. Summan, jolla Lopez aikoo rahoittaa omaa valtataisteluaan inhoamaansa hallitusta vastaan.
Samaan aikaan toisaalla Kessu tekee paluun veneelle, vain kuullakseen, että osa oppilaista on rantautunut maankamaralle etsimään apua hätää kärsivälle ystävälleen. Kessu tekee samoin ja pian hän jo äkkääkin viidakon keskeltä omin nokkinensa ilkeiltä vangitsijoiltaan karkuun päässeen Amyn, muiden jäädessä karuun selliinsä toistaiseksi virumaan.
Kotiin palattuaan Amy tuntee suurta syyllisyyttä toveriensa kohtalosta. Niinpä hän päättää tehdä asian eteen jotakin, varsinkin kun USA:n hallitus ei sitä tee, kieltäytyen maksamasta lunnaita terrorismia harjoittavalle juntalle. Amy tekee Kessulle, ja tämän ystävälle Buckille (Cleavon Little) tarjouksen, josta kaksikko ei aluksi ole kovinkaan innoissaan. Eikä liioin siitäkään, että Amy haluaa ottaa mukaan muut reissulta ehjin nahoin Valtoihin palaneet ystävänsä. Ääni Kessun kellossa saa kuitenkin pian toisenlaisen sävyn, kun eräs Amyn kaapatuista ystävistä löydetään hengettömänä keskiamerikkalaisen banaanivaltion Yhdysvaltain lähetystön roskapöntöstä. Pelastusretki keskelle vihreää helvettiä on valmis alkamaan... Tuomio: Hetkinen, enkös minä ole tämän jo kertaalleen täällä arvostellut? Ei kun joo, se olikin se Linda Blairin tähdittämä Nightforce, joka ilmestyi markkinoille kolmisen vuotta tätä myöhemmin, samankaltaisella juonikuviolla varustettuna. Hauskaksihan tämän tekee se, että kumpainenkin Manaajasta tutuksi tullut naama on siis tehnyt tahoillaan samaan kategoriaan lankeavan toimintapätkän, sillä erotuksella tosin, ettei Jason Miller laula Toy Soldiersin teemakipaletta. Nythän tästä ei puutu enää kuin se, että käy ilmi, että Max von Sydowkin on tehnyt pitkän uransa aikana jotakin samantyyppistä kuin Blair ja Miller. Sen verran laiska kuitenkin olen, etten jaksa ruveta moista tässä kohdin tarkistelemaan. Jos tiedätte paremmin, niin sana kommenttiosiossa on sen suhteen tuttuun tapaan vapaa.
Millainen itse leffa sitten on ja oli? Noh, semmoista keskivertoista äksöniähän se tämäkin tuotos katsottavaksi lopulta tarjoilee. Jason Miller näyttää suurimman osan leffan kestosta äärimmäisen vaivaantuneelta, ja voin hyvin kuvitella miehen halunneen olla jossakin aivan muualla, kuin kuvaamassa tätä pätkää. Toisaalta, saattoihan hän kyllä kärsiä ilmavaivoistakin, joten ihan varmaksi en pysty sanomaani todentamaan. Näyttelijä/ohjaaja/tuottaja/käsikirjoittaja Tim Robbins on menossa mukana pienimuotoisessa roolissa yhtenä pelastusoperaatiota suorittavasta opiskelijoista, ja tarkkasilmäisimmät varmastikin bongaavat ruudultaan myös Tracy Scogginsin, jonka suurin osa parhaiten muistaa scifi-sarjasta Babylon 5. Ei pidä sotkeman vuonna 1991 ilmestyneeseen Toy Soldiersiin, vaikka terroristeja siinäkin on.
Kuvaus: Michael "Mike" Hawkins (Mike Norris) organisoi työkseen eloonjäämisleirityksiä jännitystä ja vaarallisia tilanteita elämäänsä janoaville ihmisille, ollen ohessa paras alallaan. Pomonsa (ja Miken isän vanha Vietnam buddy) 'Sugar Bear' (Ed Bernard) on Mikesta luonnollisesti ylpeä, mutta uskoo samalla miehestä olevan paljolti muuhunkin, patistaen alaistaan palamaan takaisin koulunpenkille tutkintoa suorittamaan. Samaa hokemaa hokevat yhteen ääneen myös Miken vanhemmat, mutta kuuroille korville kaikuvat kaikkien kolmen hyvää tarkoittavat sanat. Survival Game is the name of the game for Mike, ei jonkun hikisen opinahjon kuppaisessa pulpetissa päivästä toiseen nököttäminen.
Samoihin aikoihin toisaalla tohtori David "Doc Dave" Forrest (Seymour Cassel) vapautuu vankilasta lusittuaan siellä viimeiset 17 kulunutta vuotta elämästään. Kukkaislasten kuuskytluvulla Forrest kehitteli laboratoriossaan Forrestin tulen, viimeisintä huutoa olevan narkoottisen nautintoaineen, joka sitten levisikin kulovalkean tavoin flower poweria turuilla ja toreilla isoon ääneen julistavan kansan keskuuteen. Pahat kielet kertovat Forrestin tahkoneen itselleen miljoonaomaisuuden, mutta tohtori itse väittää tämän olevan täyttä huikukukkua... vai onko sittenkään?
Forrestilla on jälkikasvunaan Celestial Jewel (Deborah Goodrich) niminen tytär, joka ajautuu pienoiseen auto-onnettomuuteen tien päällä samaan aikaan olleen Miken kanssa. Kumpikin osapuoli poistuu ehjänä paikalta, päätyen muutaman mutkan kautta ilkeiden ganstereiden jahtaamaksi. Nämä kun elävät edelleenkin siinä luulossa, että C.J.:n isällä on jossakin iso läjä tuohta jemmassa, ja että ne rahat kuuluvat heille. Kun roistot sitten kidnappaavat niin Doc Daven kuin tyttärensäkin, on vain yksi mies, joka voi pelastaa heidät ilkimysten kynsistä: selviytymisexpertti Mike Hawkins... pomonsa Sugar Bearin lievästi avittamana...
Tuomio: Kömpelöhkön pökkelöhkö ja pitkäveteisen tylsä toimintarypistely, jossa mainittua äksöniä on auttamattomasti aivan liian vähän, jotta leffan jaksaisi haukotelematta loppuun saakka katsoa. Ainoaksi huvin aiheeksi jääkin taustalla väliin soivan syntsamusan kuuntelu, joka muistuttaa Harold Faltermeyerin säveltämää Axel Äffää siinä määrin, että on suuri ihme, ettei minkäänlaista oikeusjuttua sen suhteen koskaan, ikinä, milloinkaan liikkeelle asian tiimoilta viritelty. Sen keissin Harold olisi nimittäin voittanut alta aikayksikön.
Kuvaus: Nythän on niin, että amerikkalaiset tiedemiehet ovat menneet ja kehitelleet nerokkaissa mielissään uudenlaisen neutronijytkyn, joka tuhoamisvoimakkuutensa vuoksi ristitään mielikuvituksekkaasti Ultra-neutronipommiksi. Räjähtäessään se pyyhkäisee tylysti kaiken elollisen ympäriltään suoraa huitsin helkuttiin, jättäen talot, autot sekä muut elottomaksi luokitellut esineet ehjiksi.
Stereotypismistä kärsivät arabiterroristit ovat luonnollisesti saaneet vihiä tällaisen superaseen olemassa olosta, ollen valmiita tekemään vaikka mitä sellaisen itselleen saadakseen. Kuten kaappaamaan USA:n Lähi-idän lähettilään Mark Stewartin (Jace Damon) sodanvastaisuutta äänekkäästi julistavan Jack-poikasen (Glen Hartford) aivan lähetystön edestä suoraa '71 Plymouth Furyn takapaksiin. Se, miksi amerikkalaisia syvästi inhoavat arabiterroristit ajelevat jenkkiraudalla, sitä tarina ei meille valitettavasti kerro. Omat arvauksensa tästä voi halutessaan käydä kirjaamassa arvostelun alta löytyvään kommenttiosioon. Parhaan selityksen keksinyt saa palkinnokseen luvan käydä ostamassa omilla rahoillaan jotakin kivaa itselleen lähimarketistaan.
Jack passitetaan tyrmään ja ketjutetaan kiinni siellä pönöttävään kiviseinään. Sitten terroristijohtaja esittää puhelimitse ultimaattuminsa lähettiläs Stewartille. USA:n hallituksen tulee toimittaa uutukaisen pomminsa kakkosvaiheen polttoaineen kaava heille 30 päivän sisällä, tai muutoin Jaska ostaa itselleen farmin. Lähettiläs Stewart on tietysti uhkauksesta tästä huolesta soikeana, eikä liioin tiedä mitä pitäisi tehdä. Niinpä Stewart kääntyykin henkilökohtaisen avustajansa Jim Ratherin (Walter Cox) puoleen, jolta löytyy hihastaan vallan erikoinen aatos tilanteen ratkaisemiseksi. Huippuunsa koulutettu, kuolettavan tappava iskuryhmä, joka koostuu täysin Las Vegasissa muodokkaita takapuoliaan lavalla sheikkaavista tanssijattarista.
Ideastaan innoissaan oleva Jimmy lähtee oikopäätä Sin Cityyn, etsien siellä käsiinsä Janin (Bainbridge Scott) uhkeine ystävättärineen. Jim tekee Janille tarjouksen, josta hän ei voi kieltäytyä, ja pian tyttelit löytävät itsensä keskellä aavikkoa olevalta boot campilta, jossa heistä ryhdytään yhdessä ja erikseen tekemään tiukan Kessun (Frank Romano) alaisuudessa miestä. Vaativa apinarata sekä itseään toistava treenimontaasi erottaa pian jyväset akanoista, ja tappavan tehokas joukkio saa näin lopullisen muotonsa.
Tiukan koulutussession jälkeen Jan tyttöineen lähetetään Lähi-itään, jossa heidän on määrä suorittaa kaksijakoinen tehtävänsä: tanssia iltaisin raharikkaille öljysheikeille, ja etsiä sitä kaapattua diplomaatin poitsua sitten aamuisin. Niin ja jossakin välissä pitäisi vielä ehtiä käymään kimppakylvyssäkin hotellihuoneessaan olevassa jättiammeessa. Ei oo helppoa heilläkään...
Tuomio: Kömpelöhkön pökkelöhkö, mutta kaikessa loistokkaassa kehnoudessaan erinomaisesti viihdyttävä toimintaspektaakkeli, jota katsoessa aivot on syytä kytkeä heti kättelystä off-asentoon. Tätä pätkää seuratessa kaikenlainen aivotoiminta on nimittäin enemmälti häiriöksi kuin hyödyksi. Ehtaa pölhöviihdettä parhaimmillaan... Elokuvana: Pölhöviihteenä:
