Kuvaus: Joe Wong (Leo Fong) on entinen poliisi, joka hankkii nykyisin leipänsä yksityisetsivän tointa harjoittaen. Päivänä eräänä Wongin toimistolle saapuu ökyrikas John Templeton (Troy Donahue), jonka tytär Karen (Patti Bowling) on kadonnut opinahjostaan kaksi viikkoa takaperin hukuksiin jälkiä jälkeensä sen isommin jättämättä. Templeton haluaa Joen selvittävän tyttärensä olinpaikan ja tuovan hänet takaisin kotiin. Joe ottaa tehtävän vastaan, luvaten tuloksia mahdollisimman pian. Sitä paitsi raha tulee muutenkin tarpeeseen. Joella kun on paha tapa kerätä itselleen pysäköintirikemaksuja läjäpäin.
Juttua tonkiessaan Joe saa selville, että Karen on äkillisen katoamisensa seurauksena ajautunut Yarakundan (Cameron Mitchell), pahamaineisen, mustaan huppariin pukeutuneen, aurinkolaseja yölläkin käyttävään, ja sekavan syvällisiä lausahduksia alati suustaan latovan kulttijohtajan pirullisiin pauloihin. Syystä tästä Karen olisi hyvä saada mitä pikimmin turvaan Yarakundan ulottuvilta, varsinkin kun viulut tmaksava isäpappansakin alkaa olla luvattujen tulosten suhteen perin kärsimätön kaveri.
Pelastusreissu osoittautuu kuitenkin pian astetta konstikkaammaksi, sillä kulttilaisten kompoundi vilisee hampaisiin asti aseistettuja vartijoita, joiden edessä Joen taidokkaasti taitama kungfukin on pelkkää paperia. Joe ei kuitenkaan anna periksi, vaan värvää avukseen viitisen kappaletta eri lähitaistelutaitoista ja taustaista henkilöä, jotka ylivoiman vastassa olessa lyövät ensin, lyövät kovaa. Nyrkillä...
Tuomio: Tulipa sitten tämäkin viimein katseltua tuossa pois, ja täytyy heti kättelyssä sanoa, että olihan tämä vaan kaikessaan melkoinen sontapaakku katsottavaksi. Mutta sillalailla huonon hyvällä tavalla. Eli toisin sanoen pölhöviihdettä parhaimmillaan, jonka parissa naureskelee kevyesti läpi yhden sateisen lauantai-iltapäivän. Cameron Mitchell puhuu sekavia koko leffan ajan, kun taas Leo Fong on toimintasankari yhtä epäuskottava tapaus kuin vaikkapa Juha Sipilä pääministerinä. Viime mainittu siltikään estänyt itsenäisen jatko-osan ulos pukkaamista Blood Streetin (1988) muodossa. Sitä en valitettavasti kuitenkaan omista, joten arvostelun teko siitä pätkästä jää toistaiseksi tekemäti.
Elokuvana: Pölhöviihteenä:
4 kommenttia:
Damn, son! Tämä vaikuttaa loistavalta kakalta. Siinä on kaikki, jopa keskelle tietä kasatut tyhjät pahvilaatikot joiden läpi ajaa.
Tässä on tosiaan kaikki, mitä kasvava nuori katsottavakseen kaipanee. Leo Fong ottaa tässä pätkässä myös yhteen Mercedes Benzin kanssa. Eeppistä onpi se.
Ja kaiken kakan kruunaa tuo loistava kansi! Teksteineen, kuvineen kaikkineen. Tarkoittaakohan tuo `Vain myyntiin`, sitä että älä katso, vaan laita kauppakiertoon... :-)
Saattaa se hyvin sitäkin tarkoittaa, heh.
Kannen lisäksi leffassa taustalla väliin soiva musa oli hyvinkin sujuvaa ja menevän oloista. Syntikka ja sähkökitara yhdistelmällä oltiin liikenteessä.
Lähetä kommentti