Haunted Honeymoon (1986)

Kuvaus: Larry Abbot (Gene Wilder) ja Vickie Pearle (Gilda Radner) esiintyvät kumpainenkin Manhtattan Mystery Theater nimikkeen alla kulkevassa radiokuunnelmassa, jonka ohjelmistoon kuuluvat erinäiset kauhujutut sekä muut pelotteluaiheiset tuotannot. Tottahan Larry on mainitun lisäksi myös rakkaudesta soikeana vastaääninäyttelijättäreensä, ja onkin syystä tästä kihlannut naisen pois vapailta markkinoilta kuleksimasta. Larryn käytös tosin huolettaa Vickietä, sillä kosimisestaan saakka sulhonsa on käyttäytynyt enimmäkseen oudosti. Liekö edessä olevat häät häntä niin kovin hermostuttavat, vaiko onko kaiken outoilun takana jotakin paljolti pahempaa. Sen verran huolissaan Vickie on, että pelkää kumpaisenkin menettävän työnsä Larryn päättömältä vaikuttavan touhuilun vuoksi.

Larry valitsee häiden pitopaikaksi vanhan kartanon, jossa hän aikoinaan kasvoi lapsosesta aikuiseksi, ja jonne hän nyt vie morsiamensa Vickien kerrassaan omalaatuisia sukulaisiaan tapamaaan. On isotäti Kate (Dom DeLuise), jolla on tapana höpistä levottomia ihmissusista, ja jonka Larry tulisi joskus lähitulevaisuudessa perimään. On Francis-setä (Peter Vaughn), että myöskin serkukset Charles (Jonathan Pryce), Nora (Julan Griffin), Susan (Jo Ross) sekä Francis Jr. (Roger Ashton-Griffiths), jolle rakkain ja sydäntä lähin harrastus on naisten vaatteisiin sonnustautuminen. Niin ja onhan siellä sitten vielä yksi lähisukulainen, eli nuppitohtori Paul Abbot (Paul L. Smith), jolla on suunnitelmissaan parantaa päästään pahoin sekaisin oleva Larry pelotteluun perustuvan shokkiterapian avulla takaisin terveiden kirjoihin. Mukana menossa ovat mainittujen lisäksi vielä huonomuistinen hovimestari Pfister (Bryan Pringle), sisäkkö Rachel (Ann Way), Larryn entinen heila Sylvia (Eve Ferret), jolla on suhde Charles-serkun kanssa, ja viimeisenä, muttei vähäisempänä Susanin taikuuteen erikoistunut aviomies Montego the Magnificent (Jim Carter). 

Tohtori Abbot laittaa suunnitelmansa Larryn parantamiseksi täytäntöön, muiden paikalla olevien suosiollisella avustuksella tietenkin, tietämättä sen paremmin, että Abbottin kartanon kolkon kelmeiden seinien sisällä piileksii isompi ja paljolti pahempi pahuus, joka olemassa olollaan muuntaa tulevien häiden juhlinnan Larryn ja Vickien tähdittämien kauhukuunnelmien tosipohjaiseksi variaatioksi ihmissusineen kaikkineen...

Tuomio: 40-luvun kauhukomedioita yhtäältä kunnioittava ja toisaalta samaan aikaan parodioiva komediahömppä, joka kovasta yrityksestä huolimatta jää kuitenkin valitettavan vaisuksi ja väkisin väännetyn oloiseksi tapaukseksi. Viimeksi tämän kakarana nähnyt ja täytyy sanoa, että muistelin tämän olleen parempi kuin se lopulta sitten oli. Aikaa kultaa näköjään muistot väliin liiankin kultaisiksi, josta syystä joiden leffojen pariin ei välttämättä pitäisi myöhemmällä aikaa palata alkuunkaan. Hyytävä häämatka kuuluu juurikin tähän sarjaan, ja nyt vähän kaduttaakin, että menin sen tässä uudestaan katsomaan. Ei hyvä, ei ollenkaan hyvä.

The Night Caller (1998)

Kuvaus: Hissukan oloinen Beth Needham (Tracy Nelson) on viimeiset yksitoista vuotta työskennellyt erään pikkumarkerin yökassana. Duuni on laadultaan tylsähkön puoleista, sillä asiakkaita ei juuri näy eikä käy, joten aikansa kuluksi Beth kuuntelee radiosta suositun kuuppatohtori Lindsay Rolandin (Shanna Reed) suosittua showta, jonne moniongelmaiset ihmiset voivat avun toivossa soitella tyyliin Frasier Crane. 

Yönä eräänä Beth rohkaisee pitkän pohdinnan jälkeen viimein mielensä, soittaen pikaisen puhelun suuresti fanittamalleen tohtorille, jonka antamien neuvojen ansiosta työhönsä täysin leipääntynyt kassaneiti uskaltaa vihdoin haistattaa pitkät ilkeälle pomolleen, ja antaa keuhkoahtaumasta kärsivän, joka ikisestä asiasta nalkuttavan äitinsä kuolla hapenpuutteeseen. Ohessa Bethnín ihailu radiopsykologia kohtaan muuntuu pahoin pirstaloitunutta mieltään sairaanloisesti ruokkivaksi pakkomielteeksi, ja siitähän ei luonnollisesti seuraa mitään hyvää. Beth haluaa nyt ja ikuisesti olla lähellä idoliaan, ollen valmis tekemään mitä vain tavoitteensa saavuttaakseen. Jopa tappamaan...

Tuomio: Peruspsykotrilleri, josta tuoreita ideoita on turha lähteä etsimään, sillä sen verran orjallisesti tämäkin pätkä toistelee lajityypilleen ominaisiksi muodostuneet juonenkäänteet. Kertaalleen katsottava ja helposti unohduksiin painuva tusinatuote, jolle kaksi tähteä on tässä kohdin mitä mainioin tähtimäärä.

Dead Air (2009)

Kuvaus: Mies, ääni ja ylimielinen asenne. Sanoja, joilla voisi hyvinkin kuvata Los Angelesissa omaa radioshowtaan hostaavaa Logan Burnhardtia (Bill Moseley), jolla sormi ei mene tiukassakaan tilanteessa suuhun, ja sanatkaan eivät takuuvarmasti juutu kurkunpohjalle kurnuttamaan. Illan aiheeksi Burnhardt on ottanut vainoharhaisuuden ja Taj Mahalin, josta miehen itsensä mukaan ei ikinä näe muita valokuvia kuin sen julkisivusta otettu. Lieneekö kyseessä pelkkä kulissi vaiko mitäkö että? Puhelujakin aiheesta otetaan vastaan. Keskusteluja soittajien kanssa käydään värikkäissä merkeissä, ja kaikilla tuntuu olevan joteensakin hauskaa. Jos ei nyt muilla, niin studiossa kököttävillä ainakin.

Hymyt kuitenkin hyytyvät alta aikayksikön erään soittajan ilmoittaessa läheisellä urheilupyhätöllä tapahtuvan kammottavia. Osasta siellä olevista immeisestä kun on tullut raivoa täynnä olevia lunattikkeja, hyökkien väkivaltaisesti kanssaihmisten kimppuun, luoden siten lisää näitä raivoa täynnä olevia lunatikkeja. Syy moiseen käytökseen löytyy terroristien areenan ilmanvaihtoon vapauttamasta viruksella varustetusta kaasusta.
Maailmanlopun edetessä radioaseman ulkopuolella, Logan pitää linjat auki, pyytäen ihmisiä ottamaan yhteyttä, saadaksen siten lisää tietoa missä mennään ja varoittaakseen ohessa niitä, joille illan tapahtumat ovat syystä tai toisesta vielä hämärän peitossa. Samalla Logan on enemmän kuin huolissaan vaimonsa sekä tyttärensä kohtalosta, lähettäen vapaaehtoiseksi ilmoittautuvan tuotantotiiminsä jäsenen varmistamaan heidän voitinsa. Tietämättään, että asemalle saapuisi pian epämiellyttäviä vieraita kaasun vapauttaneiden terroristien hahmossa...

Tuomio: Jos tuosta kuvauksesta tuli mieleen (...noirinkin mainiosti arvostelema) Pontypool, niin ihan väärässä ette siinä ole, sillä tämä Corbin "L.A. Law" Bernsenin ohjaama kauhistelupätkä liikkuu hyvin pitkälti samoilla radioaalloilla, ollen samankaltaisuuksistaan huolimatta silti omanlaisensa pätkä.

Yhteistä kummallekin leffalle ovat radioasema, siellä suutaan alati soittava DJ sekä 28 Days Later/The Crazies tyyppisesti riehuvat raivohullut (ei siis zombiet). Riehaantumisen syyt ovat kuitenkin toisistaan eriävät. Dead Airissa väkivaltaisesti käyttäytyvien kahjojen synty juontaa juurensa terrorismista, ja siten se ilmentääkin olemassa olollaan (hieman liiankin alleviivaavasti) niitä pelkoja, joita 9/11 iskut amerikaanoissa synnyttivät. Pontypoolissa taas raivokkaasti hilluvien hullujen origin menee hieman toisin, astetta omaperäisemmin. Tästä johtuen teen samoin kuin ...noir ja jätän paljastamatta kuinka, sillä moinen pilaisi elokuvallisen kokemuksen kohdaltanne täysin, ja sitä minä en tässä kohdin millään muotoa halua.

Mutta takaisin Dead Airin pariin. No joo, semmoinen kertaalleen katsottavahan se tämä. Kauhuleffaksi ei  kovinkaan pelottava sellainen. Enemmänkin intensiivinen, joskin sitäkin aivan liian harvoin. Radioaseman klaustrofobista fiilinkiäkin olisi voinut hyödyntää paremmin, tekemällä tilasta huomattavasti pienempi. Näin olisi päästy leikittelemään erikoisilla kuvakulmilla sun muilla visuaalisilla kikoilla. Ulkoa raivoava uhkakin olisi näin ollessa tuntunut huomattavasti painostavammalta. Joltain Sam Raimilta moinen olisi onnistunutkin, mutta Raimilla oli tuolloin muuta tekemistä. Corbin Bernsenillä taasen... not so much.

Jotain hyvää? Bill Moseley. Tietäen millaisia rooleja mies yleensä saa/ottaa esitettäväkseen, oli mukava nähdä kaveria ihan tavallisen tasamaantallaajan hahmossa. Leffan kantava voima, etten sanoisi ja sanonkin. Myös Patricia Tallmannia oli hauska nähdä pitkästä aikaa, tosin hänelle olisin suonut enemmän tekemistä kuin pelkkä mukana olo. Ja koska ohjauksesta vastaa Bernsen, niin mies on ottanut leffaan mukaan myös muutaman muun L.A.Law naaman kuten Susan Ruttanin, jonka muuntuminen raivohulluksi oli aikasta hauskaa, joskin lyhytkestoista hupia. Larry Drake taasen tekee Frasierit, tyytyen olemaan yksi asemalle soittajista. Bernsen vilahtaa itsekin elokuvassaan, tosin vahvasti naamioituneena, joten häntä on siksi vaikea tunnistaa. Kaksi tähteä meikältä tähän kohtaan. Pontypool kun tekee kaiken paljolti paremmin.

Star Wars: The Radio Play

Piirrossarjoista tutut ääninäyttelijät esittävät Star Warsin radiokuunnelmana...omaan persoonalliseen tyyliinsä. Kesto 80 minuuttia, joten kantsii varata sen verran aikaa videon katselemiseen...