Kuvaus: Michael "Mike" Hawkins (Mike Norris) organisoi työkseen eloonjäämisleirityksiä jännitystä ja vaarallisia tilanteita elämäänsä janoaville ihmisille, ollen ohessa paras alallaan. Pomonsa (ja Miken isän vanha Vietnam buddy) 'Sugar Bear' (Ed Bernard) on Mikesta luonnollisesti ylpeä, mutta uskoo samalla miehestä olevan paljolti muuhunkin, patistaen alaistaan palamaan takaisin koulunpenkille tutkintoa suorittamaan. Samaa hokemaa hokevat yhteen ääneen myös Miken vanhemmat, mutta kuuroille korville kaikuvat kaikkien kolmen hyvää tarkoittavat sanat. Survival Game is the name of the game for Mike, ei jonkun hikisen opinahjon kuppaisessa pulpetissa päivästä toiseen nököttäminen.
Samoihin aikoihin toisaalla tohtori David "Doc Dave" Forrest (Seymour Cassel) vapautuu vankilasta lusittuaan siellä viimeiset 17 kulunutta vuotta elämästään. Kukkaislasten kuuskytluvulla Forrest kehitteli laboratoriossaan Forrestin tulen, viimeisintä huutoa olevan narkoottisen nautintoaineen, joka sitten levisikin kulovalkean tavoin flower poweria turuilla ja toreilla isoon ääneen julistavan kansan keskuuteen. Pahat kielet kertovat Forrestin tahkoneen itselleen miljoonaomaisuuden, mutta tohtori itse väittää tämän olevan täyttä huikukukkua... vai onko sittenkään?
Forrestilla on jälkikasvunaan Celestial Jewel (Deborah Goodrich) niminen tytär, joka ajautuu pienoiseen auto-onnettomuuteen tien päällä samaan aikaan olleen Miken kanssa. Kumpikin osapuoli poistuu ehjänä paikalta, päätyen muutaman mutkan kautta ilkeiden ganstereiden jahtaamaksi. Nämä kun elävät edelleenkin siinä luulossa, että C.J.:n isällä on jossakin iso läjä tuohta jemmassa, ja että ne rahat kuuluvat heille. Kun roistot sitten kidnappaavat niin Doc Daven kuin tyttärensäkin, on vain yksi mies, joka voi pelastaa heidät ilkimysten kynsistä: selviytymisexpertti Mike Hawkins... pomonsa Sugar Bearin lievästi avittamana...
Tuomio: Kömpelöhkön pökkelöhkö ja pitkäveteisen tylsä toimintarypistely, jossa mainittua äksöniä on auttamattomasti aivan liian vähän, jotta leffan jaksaisi haukotelematta loppuun saakka katsoa. Ainoaksi huvin aiheeksi jääkin taustalla väliin soivan syntsamusan kuuntelu, joka muistuttaa Harold Faltermeyerin säveltämää Axel Äffää siinä määrin, että on suuri ihme, ettei minkäänlaista oikeusjuttua sen suhteen koskaan, ikinä, milloinkaan liikkeelle asian tiimoilta viritelty. Sen keissin Harold olisi nimittäin voittanut alta aikayksikön.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti