Traileri: The Fate of the Furious (2017) Trailer # 2

Two-Lane Blacktop (1971)

Kuvaus: Tarina Kuskista (James Taylor), Mekaanikosta (Dennis Wilson) sekä tuhkanharmaasta Chevy '55:sta, jolla vähäpuheinen kaksikko matkaa läpi Amerikan kiihdytysajoissa muita vauhtikalloja vastaan väliin kilpaillen. Huoltoasemalla lounastaessaan kaksikon autoon hiippailee tien päällä oleva Tyttö (Laurie Bird), joka on menossa jonnekin, eikä sitten niin yhtään minnekään. Matkan jatkuessa kolmikko kohtaa myös G.T.O:n (Warren Oates), keski-ikäisen, enimmäkseen sontaa suustaan ulos suoltavan miekkosen, jonka kanssa lyödään veto kiinni siitä, kumpi ennättää ensiksi ajokkeineen Washingtoniin. Panoksena hävijäjän auto...

Tuomio: Elokuva, jossa ei oikeasti tapahdu juuri yhtään mitään. Tienpäällä tosin ollaan ahkerasti, mutta mihinkään ei olla varsinaisesti kuitenkaan menossa. Ei, vaikka henkilöhahmot jatkuvasti puhuvatkin siitä, kuinka hienoa elämä olisi jossakin New Yorkissa, Floridassa tai vaihtoehtoisesti vaikkapa Chicagossa. Tienpäällän ollaan aina vaan, mitä nyt välillä pysähdytään kilpailemaan kiihdytysajojen merkeissä tai käydään huoltiksella syömässä. Sitten ollaan taas tienpäällä. Matkalla kohti päämääräntöntä määränpäätä. 

Entäs henkilöhahmot sitten? Noh, niistäkään ei jää käteen mitään kouriintuntuvaa. Taustat, oikeat nimet ja tulevaisuuden kuviot jäävät kaikki hämäränpeittoon. Tiedämme vain sen, että hetken pienen saamme kulkea heidän mukanaan, ja että elämässään ei juuri ole muuta kuin tuota mainittua kulkemista. Siinä se. Ei mitään muuta. Ja kaikesta yllä mainitusta huolimatta tässä pätkässä on jotakin hypnoottisen maagista meininkiä koko kestonsa ajan menossa. Jotakin sellaista selittämätöntä, joka vangitsee katsojansa lumoutuneen katsomaan leffan loppuun saakka sohvaltaan hievahtamatta. Jotakin sellaista, joka jättää elokuvan päättymisen jälkeen jotakuinkin tyhjähkön olon. Kolmen tähden arvoisesti. 

Carnival of Souls (1962)

Kuvaus: Mary Henry (Candace Hilligoss) ystävättärineen nauttii rauhaisasta päivästään autolla suoritettavan retkeilyn merkeissä. Jostain paikanpäälle pälähtävät pojannaskalit pilaavat mainitun rauhan haastamalla tytöt kisaamaan varttimailin herruudesta, johon ratin takana istuva tytöntyllerö toteaa vienosti hymyillen, jotta challenge accepted, täysin tietämättömänä siitä, että kyseinen kisa tulisi hetkeä myöhemmin päättymään sillalta alla kimmeltävään jorpakkoon suistumiseen.

Viranomaisten käydessä läpi vesistöä onnettomuuden uhrit löytääkseen, ilmestyy Mary yllättäen hieman sekavan, mutta muutoin hämmästyttävän hyväkuntoisen oloisena rannalle tepastelemaan, ainoana hengissä tapahtuneesta rytäkästä selviytyneenä.

Onnettomuudesta toivuttuaan Mary päättää vaihtaa maisemaa, ottaen vastaan urkurin toimen Utahissa sijaitsevasta pikkupitäjästä. Matka sinne on kuitenkin kaikkea muuta kuin tavanomainen. Autonsa radio soittaa hetkellisesti vain ja ainoastaan oudohkoa orgaanimusiikkia, ja hetkeä myöhemmin ajoneuvonsa sivulasiin ilmestyy aavemmaiset, alla olevassa kuvassa näkyvät (ohjaaja Herk Harveyn krediitittömät) kasvot. Samaisen miehen kasvot, jotka Mary tulisi vielä näkemään useammin kuin kerran.

Uuteen kotikaupunkiinsa saavuttuaan Mary asettuu taloksi rouva Thomasin (Frances Feist) ylläpitämään asuntolaan. Rakennuksessa majailee toinenkin asukki. Niljakkaan oloinen nuorimies John Linden (Sidney Berger), joka niin kovin haluaisi tehdä lähempää tuttavuutta viehättävän tulokkaan kanssa, Maryn jatkuvista estelyistä huolimatta. Oudot tapahtumatkin saavat jatkoa. Väliin Marystä nimittäin tuntuu siltä, ettei häntä ole olemassakaan. Kanssaihmiset kun eivät tunnu noteeravan häntä millään muotoa, ja työpaikallaan kirkossakin soittamansa hengellinen musisointi muuttuu kuin taikaiskusta paholaisen masurkaksi, josta pastori (Art Ellison) tykkää isosti kyttyrää. Kaiken kukkuraksi kaupungista löytyy hylätyksi tuomittu huvipuisto, joka tuntuu mystisesti vetävän Marya puoleensa....

Tuomio: Aavemmaisen painajaismaista tunnelmaa sisällään kosolti pitävä, pienen budjetin psykologinen kauhupätkä, joka amatöörimäisestä toteutuksestaan, paikoin pökkelöstä dialogistaan ja kesäteatterimaisesta näyttelemistyöstään huolimatta onnistuu olemaan kokonaisuutena erittäin nautittava katselukokemus. Ilman tätä pätkää Adrian Lynen Jacobin painajainen olisi luultavasti jäänyt tyystin tekemäti, eikä meillä liioin olisi siten Silent Hill aiheisia pelejäkään pelattavaksi. Niin ja onhan Helvetilliset toiminut jossain määrin vaikutteena myös sellaistenkin elokuvantekijöiden kuten David Lynchin tai vaikkapa Elävien kuolleiden yöllä ihmisiä onnistuneesti pelotelleen George A. Romeron tuotannoissa. Tehtiin uudestaan vuonna 1989 Wes Cravenin esittämän Kuolleiden Karnevaalin muodossa.

Drive Hard (2014)

Kuvaus: Peter Roberts (Thomas Jane) on entinen kilpa-ajaja, joka työskentelee nykyisin autokoulun opettajana. Päivänä eräänä Peter saa asiakkaakseen Simon Kellerin (John Cusack), vankilasta vastikään vapautuneen varkaan, jolla on suunnitteilla isohkon puoleinen keikka kostoksi niitä vastaan, jotka hänet ison taloon aikoinaan toimittivat. Keller kidnappaa Robertsin ryöstöautonsa kuljettajaksi, eikä aikaakaan, kun kaksikko saa peräänsä niin poliisit kuin rosvotkin. Huima takaa-ajo Australian Kultarannikon upeissa maisemissa on valmis alkamaan...

Tuomio: Kansikuvan perusteella sitä voisi helposti kuvitella, että tässäpä sitä on nyt semmottis kaahailupätkä, jossa kumi palaa ja peltiä ryttääntyy oikein olan takaa ja urakalla. Harmittavasti totuus on kuitenkin tämän leffan kohdalla toinen, sillä vaikka tässä takaa-ajamista harrastellaan, niin aika vähissä määrin sitä lopulta sittenkin nähdään. Harvemmin olen nähnyt sellaisia ajopelejä kuin 351 Mach 1 Ford Mustangia ja Ford Falcon GT:tä käytettävän niinkin väärin, kuin tässä leffassa niitä käytetään. Leffan tekijät hävetkää, jos edes siihen olette kykeneväisiä.

Päätähtien Jane ja Cusack välille yritetään rakentaa kovastikin huumoripitoista vastakkainasettelua. Ei toimi sekään, sillä kässärin väsänneet Chad ja Evan Law eivät kumpainenkaan ole Shane Black. Naurattaa vain satunnaisesti, jos edes sittenkään. Tarina itsessään junnaa jatkuvasti tyhjäkäynnillä paikallaan, ja lopun Shyamalan (lue: twisti) on kaikin puolin täysin tarpeeton. Hukkapätkä, jolle napsahtaa meikältä yksi ainokainen tähtönen.

Repo Jake (1990)

Katsokaa tarkkaan tuota kansipaperin kuvaa, sillä se on ainoa kerta, kun

näette Jaken haulikko hyppysissään. Itse leffassa ette meinaten

sitä tule koskaan, ikinä, milloinkaan näkemään.

Kuvaus: Nallekarhumainen ja joulupukkia paljolti ulkoiselta olemukseltaan muistuttava entinen merijalkaväen sotilas Jake Baxter (Dan Haggerty) saapuu Los Angelesiin aloittaakseen siellä uuden, rauhaisan puoleisen elämän. Kovin välkky kaveri tämä Jake ei siis ole, sillä Los Angeles on kyllä se vihonviimeinen city, jos seesteistä olemassa oloa itselleen etsiskelee. Joku Läyliäinen toimisi Jakekin kohdalla tässä asiassa takuuvarmasti huomattavasti paremmin.

Anyways, kaupunkiin saavuttuaan tämä kiltin luonteen omaava flanellipaitashrek törmää ensitöikseen näpsäkän näköiseen Jennyyn (Dana Bently), jolta joku epäkelpo sikanauta koittaa anastaa tämän käsveskan. Jake esittää tällaiseen toimintaan eriävän mielipiteensä, paiskoen hintelää konnanretaletta all the way downtown to Chinatown, tai noh, ei nyt kuitenkaan sentäs. Parin ilmiselvän liikehuoneiston ikkunan läpi vain, mutta sen verran tehokkaasti, että passikuvansakin joutuu vastedes turvautumaan lähitulevaisuudessa pilliruokintaan. Jake palauttaa käsilaukun takaisin oikealle omistajalleen, solmien samalla ensimmäisen uuden ystävyyssuhteensa kaupunkiin saavuttuaan. Niin ja saapa Jake vielä kiitokseksi vinkin vapaasta asunnosta eräässä lähistöllä sijaitsevassa rakennuksessa. Samaisessa, jossa Jenny itse muuten sattumalta asustaa.

Kun Jakey tapasi Jen... hetkonen... onkos tuo Suomen lippu, kun
tuolla taustalla näkyy? Onhan se... Sehän tarkoittaa vain ja ainoastaan sitä, että TORILLE!!!!!

Taloksi asetuttuaan Jake lähtee työnhakuun, saaden itselleen sellaisen autoja (ja muita kulkuneuvoja) maksukyvyttömiltä tampioilta perivästä Bulldogin (Paul Hayes) perintätoimistosta. Uudet työkaverinsa ovat vähintäänkin värikästä sakkia. Sieltä kun löytyy mm. tilavuudeltaan laajahko amerikanafrikkalainen, joka työn teon ohessa räppää kehnosti. ollen silti huomattavasti tasokkaampi tapaus, kuin joku Keekki. Sitten siellä on kuivahko, eläkkeelle joutava ukonkäppänä, korvakoruhörhö, jolta autojen takavarikointi ei ole kertakaan toistaiseksi onnistunut. Niin ja Megadethin Dave Mustaine.... ei kun ihan oikeasti. Katsokaa nyt vaikka. Kuin kaksi marjaa...

Autojen (ja muiden kulkupelien) perinnän ja Jennyn kanssa heilastelun ohessa Jake onnistuu jotenkin sotkeutumaan pornopisneksen ihmeelliseen maailmaan, ja päätyypä mies vielä ottamaan osaa laittomaksi luokiteltuun kilvanajoon, jota niin kovin leikkisästi Slam Trackiksi kutsutaan. Kuulostaako tämmöinen meno teistä muka rauhalliselta? Eriävät mielipiteet voi halutessaan käydä kirjaamassa tämän tekstin alta löytyvään kommenttilootaan...

Tuomio: Tässäpä jälleen leffa, jonka alkuperäisideassa ei sinällään ole mitään vikaa, sillä kyllähän tästä olisi saanut osaavimmissa käsissä varsin messevän toiminallisen komedian. Mutta kun homma annettaan voimakaksikko Pepin sekä Merhin hoidettavaksi, niin heidän kosketuksestaan hyväkin idea muuttuu kertalaakista silkaksi sonnaksi. Repo Jake on kaikin puolin täyttä sitä itseään. Se on huonosti kirjoitettu, kuvattu, editoitu ja ennenkaikkea näytelty. Taustalla soiva musiikkikin on joko kehnohkoa kantrirämpytystä tai sitten jostakin markan Casio kosketinsoittimen demopätkästä omin luvin nyysittyä helvetillisitä korvakidutusta, joka saa väkisinkin harkitsemaan hetken kuulutuna kokopään välitöntä amputointia. Yksi tähti ja siinäkin on puolikas liikaa.

Cop Car (2015)

Kuvaus: Kymmenvuotiaat pojanklopit hahmottavat pellonlaidassa hylätyltä vaikuttavan poliisiauton, ja päättävät ottaa sen omin luvin käyttöönsä, vaikkei kumpainenkaan kaveruksista osaa autoa edes ajaa. Mario Kartia pojat ovat sen sijasta pelanneet paljolti, joten sen perusteella oikeankin ajoneuvon ohjastaminen luulisi heiltä sujuvan. Ja sujuuhan se, sillä pian nämä rasavillit jo paahtavatkin anastamallaan piiskalla pitkin allaan vilkkaan vilistävää baanaa tuhatta ja sataa.

Samaan aikaan toisaalla, eli siellä mistä juniorit hetki sitten Kissalan pojan ajoneuvon käänsivät, ilmantuu puskista näkösälle sheriffi Kretzer (Kevin Bacon), joka äimistyy suuresti havaitessaan menopelinsä kadonneen jäljettömiin. Ei hyvä, ei ollenkaan hyvä. Kretzer kun sattuu olemaan virkamerkiltään pahoin tarhiintunut lainvartija, joka autovarkauden aikana oli hävittämässä suorittamansa rötöksen todistusaineistoa. Takakonttiin jäi kuitenkin vielä jotakin, ja siksi auto olisi saatava takaisin hinnalla millä hyvänsä. Pirullinen kissa ja hiiri leikki Kretzerin ja alaikäisten autovarkaiden välillä on valmis alkamaan.

Tuomio: Simppelillä juonikuviolla liikenteeseen lähtevä takaa-ajo trilleri, johon matkan varrella sekoittuu ripaus tumman puhuvaa huumoria. Kärsii puolen välin paikkeilla pienoisesta tyhjäkäynnistä ja muutamasta turhan tuntuisesta kohtauksesta, joiden poistaminen olisi tiivistänyt tarinaa entistä tiukempaan pakettiin. Väkisinkin kävi mielessä olisiko Cop Car sittenkin toiminnut tehokkaammin lyhytelokuvalliseen formaattiin sovitettuna.

Leffa herättää kestonsa aikana myös tukun mieltä kutkuttavia kysymyksiä, joihin vastaamisen se jättää sujuvasti katsojan tehtäväksi. Joitakin tämän tyyppinen kerronta saattaa ärsyttää, mutta omalla kohdalla juttu toimi vallan mainiosti, sillä stoorin edetessä rakentelin mielessäni leffassa esiintyville hahmoille erinäisiä aiemmin paikkansa ottaneita tarinankaaria, jotka lopulta johtivat niihin tapahtumiin, jota tässä pätkässä meille esitetään. Sama pätee tässä kohdin loppuratkaisuunkin, joka sekin jätetään tarkoituksellisesti avoimen epäselväksi tapaukseksi.

Kevin Baconin suoritus virkamerkkinsä pimeälle puolelle eksyneenä, mielentilaltaan lievästi järkkyneenä tinanappina on oivallinen, ja auton kääntäneet kakarat puolestaan oikealla tavalla ärsyttäviä tapauksia. Mitäs vielä? Ai niin, turhana tietona mainittaakoon tähän loppuun se, että Baconin vaimoke tekee äännellisen cameo-roolin pehmeästi artikuloivana keskusneitinä, joka saattaa olla karvainenkin, muttei luultavasti sitä kuitenkaan ole.

The Meanest Mitchum Movie Yet!

Koska seuraava leffa-arvosteluni on tällä hetkellä keskellä tuotantohelvettiä, niin piipahdetaas pikaisesti vielä divarilöydösten ihmeellisessä maailmassa. Tuossa aamusella kävin nimittäin ostamassa itselleni uudet housut, ja sen tehtyäni poikkesin sitten tarkistamassa, josko leffaliikkeen hyllyiltä löytyisi jotakin minulle sopivaa. Noh, hyllyiltä ei löytynyt, mutta vhs-nauhoja sisällään pitävistä laatikoista sitäkin enemmälti, kuten alla olevasta kuvasta voi hyvin havaita...

Ylärivi vas. oik:  240-Robert, The Amsterdam Kill, Danger in Paradise

Alarivi vas. oik: Mad Bull, Unmasked Part 25

Samalla reissulla bongasin ohi ajavan ja viereeni parkkeeraavan rekka-auton, jonka kyljessä komeili Conan The Barbarian aiheinen taidepläjäys. Pakkohan siitä oli kuva ottaa, kun kuskiltakin siihen luvan sain...

Mad Max: Roadkill BBQ (Fan Film)

Bonus: Making of...

Lights, Camera, Murder!

Silläkin uhalla, että toistan jälleen kerran itseäni, niin otetaas tähän väliin muutama viimeaikainen leffalöytö...

Scarecrows: Tiivistunnelmainen ja välillä pelottavakin linnunpelättikauhistelu, jossa tuhmat pankkirosvot joutuvat yksitellen ja erikseen mainittujen pelättien vainoamaksi. Verisin seurauksin kuten arvata saattaa.

Theatre of Blood/Madhouse: Tuo Kauhujen teatteri minulta toki jo löytyy ennestäänkin, ja arvostelunkin siitä olen jossakin kohtaa ehtinyt rustaamaan. Sen voi halutessaan käydä vilkaisemassa täältä. Madhouse puolestaan edustaa olemassa olollaan niitä leffoja, jonka muistan nähneeni, mutten muista mitä siinä tapahtuu. Paitsi tietysti sen, että Vincent Price ja Peter Cushing ovat kumpainenkin siinä mukana.

Tales of Terror/Twice-Told Tales: Kauhutarinoita. Joskus kauan sitten tullut tämän katsoneeksi. Sen jälkeen en ole tätä nähnyt, joten nyt pääsen verestelemään vanhoja muistoja pitkästä aikaa. Twice-Told Tales on taasen puolestaan minulla uusi tuttavuus, joten mielenkiinnolla odotan mitä se sisällään pitää.

Jack Frost 2 - Revenge of the Mutant Killer Snowman: Tämä tuli hommattua kahdestakin syystä. Ensinnä siitä, että ykkönen minulta jo löytyy, ja sitten tietysti siitä, että jos vaikka joulun alla pykäisin siitä tänne arvostelun. Ykkösen arvostelun voipi halutessaan käydä vilkaisemassa täältä.

The Gumball Rally: Arvostelun voipi tsekata täältä.

Vendetta for The Saint/ The Fictionmakers: Roger Mooren tähdittämän Pyhimys televisiosarjan kaksi elokuvan mittaiseksi yhdistettyä jaksoa. Ei sen kummempata.

The Gumball Rally (1976)

Kuvaus: Karkkitehtailija Michael Bannon (Michael Sarrazin) tylsistyy johtokuntansa kokouksessa (vähän niinkuin minä tämän blogini kanssa juuri nyt) siinä määrin, että ottaa luurin känsättömään kätöseensä, ja rimpauttaa koodisanan "Gumball" laittomasta, mantereen halki halkovasta kilpa-ajosta kickisinsä saaville heeboille ja heebottarille. Sitten koko poppoo istuukin jo jossakin Nykiläisessä garagessa kuuntelemassa Purkkapallorallin säännöt, joista tärkeimpänä on tietysti se aatamin aikuisen kliseinen there are four ligh... ei kun siis...there are no rules. Mikä ei tietenkään pidä paikkaansa, sillä onhan siellä nyt ainakin se sääntö, että kisalijoiden on alla olevine ajoneuvoineen taitettava mahdollisimman nopeasti se välimatka, joka sisältyy New Yorkin ja Losissa sijaitsevan Long Beachin väliin. Ensimmäisenä maaliin päässyt voittaa itselleen... jaa, mutta enpäs kerrokaan. Saatte päätellä sen ihan ite. 

Ennen kuin rallista tulee näiden tyyppien/tyypittärien ainoa ratto, niin vilkaistaanpas pikaisesti keitä tähän leikkimieliseen kisailuun onkaan ottamassa osaa. Noh, Michael Bannon (Cobra Team) on luonnollisesti tottakai mukana, sillä hänhän tämän hässäkän on muutoinkin kokoon ideoinut. Kaveri on muuten ulkonäöltään niin easyrideria, niin easyrideria, että ei mitään rajaa. Katsokaa vaikka...

Kartturina pelkääjän paikalla Bannonin vieressä istuu professori Samuel Graves (Nicholas Pryor), jonka nimeä edeltävä titteli vaikuttaa sen verran feikiltä, että se on hyvin pitkälti ostettu halvalla jostakin interwebin hämärperäiseltä sivustolta. Seuraavaksi esittelyvuoronsa saa Dodge Team, jota edustavat poliiseiksi naamioituneet heppulit Kandinsky (Steven Keats) sekä partnerinsa Avila (Wally Taylor). Ovela idea, mutta onko se tarpeeksi ovela huiputtamaan tienpäällä kisailijoita vaanivia aitoja virkavallan edustaja. 

Sitten meillä on tarjolla Ferrari Team, jonka ratin takana istuu vesipyssyllä aseistautunut, fanaattinen oopperafani Franco (Raul Julia), josta löytyy myös siinä määrin naistenmiehen vikaa, että mahtaakohan mies päästä edes maaliin saakka. Reitin varrelta kun löytyy rutosti erinäisiä feminiinisiä houkutuksia, joiden edessä Franco on voimaton. Francon vieressä navigaattorin virkaa hoitaa Steven 'Smitty' Smith (Tim McIntire). Porsche Teamin lippua korkealla pitävät Alice (Susan Flannery) ja Jane (Joanne Nail). Mercedestä kiikkuttavat eteenpäin eläkeläispapat Barney (J. Pat O'Malley) sekä Andy (Vaughn Taylor). Camaron sisuksista puolestaan löytyy Mr. Guts (John Durren) kajahtaneen kumppaninsa Gibsonin (Gary Busey) kera. Niin ja sitten olisi vielä tämä tyyppi...

Lapchick, The Mad Hungarian (Harvey Jason)

Kisailijat lähtevät matkaan ja saavat peräänsä Los Angelesin poliisilaitosta edustavan komisario Roscoen (Norman Burton), jolla on omat suunnitelmansa kaahailijoiden pysäyttämiseksi ja oikeuden eteen saamiseksi. Se onkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä Purkkapalloilijat osoittautuvat varsin nopeasti erittäin vaikeasti kiinniotettaviksi otuksiksi. Roscoe ei kuitenkaan vähästä lannistu, vaan vannoo (kautta kiven ja kannon) pistävänsä lopullisen stopin mantereen halki ajoneuvoillaan talla pohjassa paahtaville hurjapäille, joista jokainen on syntynyt vauhti kallossaan, bensa virraten veren sijasta suonissaan.

Tuomio: Kaikin puolin tyhjänpäiväinen kaahailukomedia, jossa juonen kuviota ei ole nimeksikään, esitetyt vitsit ovat järjestäen epähauskoja, eikä henkilöhahmoistakaan löydy yhtä ainuttakaan sellaista, joka olisi jotenkin kiinnostava tai muutoin hauska seurattava. Noh, ehkä jossain määrin tuo Lapchick (kunnianosoitus Charlie Chaplinia kohtaan muuten), mutta häntäkin näemme loppujen lopuksi niin vähälti, että leffaa katsoessa ehtii jo unohtaa kaverin ylipäätään olevan mukana menossa. 

Sai myöhemmin seurakseen jokusen jäljittelijänkin, joista Cannonball Runit lienevät suurelle yleisölle ne tunnetuimmat tapaukset. Eivät kovin kaksisia tuotoksia nekään, mutta tähän verrattuna paljolti hauskempia, ja jossain määrin paremmalla poppoolla käästättyjäkin. 

Jos nyt jotakin positiivista pitää löytää tästä leffasta, niin olkoon se sitten se, että autot ovat aitoja tapauksia, ja näyttelijät itse ajavat niitä. Näin, mikäli IMDb:tä on yhtään uskominen. Ja miksemme uskoisi, sillä onhan se nettiin laitettu, ja näin ollen siis sitä kaikkein totisinta totta. 

First Look: Ghostbusters 3 busters

Deathly Spirits Episode 4: The Greyhound

Poker Run (2009) aka Devil Riders aka Death Riders

Kuvaus: Robert Cohen (Bertie Higgins) ja Allen Shaw (J.D. Rudometkin) ovat kumpainenkin isopalkkaisia, perheellisiä lakimiehiä, jotka halajavat ykstotiseen elämäänsä vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Niinpä he ostavat molemmat moottoripyörät alleen, ja eikun vaimojen kera tien päälle ja mutkaista tietä näkymättömiin.

Keskellä Nevadan kuivahkoa aavikkoa matka saa kuitenkin ilkeän puoleisen käänteen, kun tuoreiden motoristien seuraan liittyy kaksi mieleltään vinksahtanutta liivimiestä, Billy (Jay Wisell) sekä Ray (Robert Thorne). Nämä psykopaattiset paatiot saavat sekavahkoon päähänsä idean hieman huvitella pykäläpellejen kustanuksella, siepaten Cheri Shawn (Jasmine Waltz) ja Susan Cohenin (Debra Hopkins) omiin hoteisiinsa. Mikäli Bob ja Allen mielivät saada paremmat puoliskonsa hengissä takaisin, tulee heidän suorittaa kidnappaajien jälkeen jättämissä paperilappusissa ja videomateriaalissa ilmoitetut tehtävät kirjaimellisesti, tai muutoin nalli vaimojen kohdalla napsahtaisi kohtalokkaasti. Kuolettava kissa ja hiiri leikki halki karun erämään on valmis alkamaan...

Tuomio: Silläkin uhalla, että kuulostan jälleen kerran rikkinäiseltä, itseään toistavalta levyltä, niin on pakko todeta tämänkin tuotoksen kohdalla, että potentiaalia huomattavasti parempaan tässäkin olisi ollut. Äkkiseltään kuultuna idea nimittäin kuulostaa varsin hyvältä. Harmi vain, että käsikirjoitus haisee pässinpalleille, näyttelijäsuoritukset ovat kehnompia kuin Läyliäisten kesäteatterissa, ja lopun pilaakin sitten turhanpäiväinen, kidutuspornomainen goreilu, josta on näinä päivinä muutoinkin kyllästymiseen asti ylitarjontaa. Osaavimmissa käsissä tästä olisi voinut saada hyvinkin Breakdownin tyyppisen, pätevän puoleisen kidnappausjännärin, mutta ilmeisesti niitä osaavampia käsiä ei tämän elokuvan tekoon ollut tarjolla. Vain pelkkiä vasempia kätösiä, joissa niissäkin kaikissa peukalo on ollut keskellä kämmentä.

DEATH LIVES in the Vault of Horror

Muutama viimeaikainen leffahankinta pätkähtää mukavasti tähän kohtaan...

Hell in the Pacific: Tämä tulikin jo tuossa katseltua ja arvosteltuakin.

Tales From The Crypt/Vault of Horror: Kaksin kipalein Amicuksen tuottamia antologia-kauhisteluja, joista jälkimmäinen, eli Vault of Horror osoittautui harmittavasti sensuroiduksi versioksi. Blu-ray julkkari on ilmeisesti kokonainen, joten täytyypä etsiä se seuraavaksi käsiin.

Split Second: Rutger Hauer jahtaa Lontoon viemäristössä ihmisten sydämiä irti repivää öhkömöhköä, jonka tappamiseen vaaditaan aikasta isomman veneen sijasta isommat pyssyt.

Adios Sabata aka Indio Black, Sai Che Ti Dico: Sei Un Gran Figlio Di...: Sabata-leffojen keskimmäinen osa, vaikkei ihan oikeasti sellainen olekaan. Lee Van Cleefia tuuraa kaikkien kaljupäiden kingi Yul Brynner.

The Funhouse: Tobe Hooperin tivoliaiheinen kauhistelu. En muista tätä aiemmin nähneeni, mutta saatan olla toki väärässäkin.

Eaten Alive: Tobe Hooperia tämäkin. Löytyi jo ennestään hyllystä, mutta tässä versiossa on mukana enemmän ekstroja, kuten ohjaajan ja näyttelijöiden kommenttiraita, joten se tuli hommatuksi lähinnä siksi.

Alistair MacLean Box 4 DVD: Pitää sisällään seuraavat MacLeanit: The Satan Bug, Puppet on a Chain, When Eight Bells Toll sekä Fear is the Key.

Free Enterprise: Komediallinen elokuva, jossa voi kuulla William Shatnerin räppäämässä Shakespearea.

Fire and Ice: Ralph Baksin fantasiamaailmaan sijoittuva animaatiopätkähän se tämä.

Juggernaut: Hullu pömmimies uhkaa räjäyttää kaikki seitsemän kappaletta loistoristeilijään asettamaansa pömmiä, mikäli hänen rahallisiin vaatimuksiinsa ei suostuta tiettyyn aikarajaan mennessä. In other news: Samaisella laivalla voi eräänkin kuulutuksen mukaan pelata kuolettavaa bingoa. Jännää!

Death Rides a Horse aka Da Uomo A Uomo: Nuori pojankloppi todistaa vanhempiensa raa'an murhan. Vuosia myöhemmin samainen poika lähtee kostoreissulle, jossa armolla ei ole sijaa. Spaghetti-western ja Lee Van Cleef. Voittamaton yhdistelmä.

The Wind's Fierce aka Revenge of Trinity aka La Collera Del Vento: Terence Hillin tähdittämä spaghetti/paella western, jota en kuolemaksenikaan muista aiemmin nähneeni. Jälleen kerran saatan väistää muurin, eli muistaa väärin...

The Star Chamber: Michael Douglas ryhtyy Punisheriksi, jakaen oman käden oikeutta liian heppoisilla perusteilla vapaaksi päässeille rikollisille.

Royce: Pelkkää terästä ja silleen.

Solar Storm aka Exploding Sun: Varustaudu eeppiseen tuhoon. Näin, mikäli kansipaperia on yhtään uskominen. Ja miksi emme sitä uskoisi, sillä eihän sitä siihen muutoin olisi pläntätty.

Serial Killer: Tobin Bell leffassa, jossa FBI jahtaa julmaakin julmempaa sarjamurhaaja. Ei liene vaikea arvata kuka sitä serial killeriä tässä pätkässä esittää? Annan vihjeen: se ei ole Kim Delaney.

Cannonball aka Carquake: David Carradine ottaa osaa laittomaan, amerikan halki ajettavaan autokisaan, jossa ainoa sääntö on se, että sääntöjä ei yllättäen ole laisinkaan. Sylvester Stallone ja Martin Scorsese cameoivat järjestäytynyttä rikollisuutta edustavina mobstereina.

Dempsey & Makepeace: Legendaarisen kasarisarjan eka tuotantokausi,

Sokerina pohjalla....

Traileri: Furious 7 (2015)

Deadly Impact (1984) aka Impatto Mortale

Kuvaus: Tietokoneista kaiken tietävä nörtti Harry J. Vincent (?????) kehittelee naisystävänsä Kathyn (Marcia Clingan) avustuksella systeemin, jolla manipuloida Las Vegasin kasinojen yksikätisiä ja muita rahapelejä niin, että pelaaja kerää voitot kasinon sijasta.

Kahmittuaan ison läjän kilisevää ja kahisevaa "onnekkaat pelurit" suuntaavat kumpainenkin omille teilleen, saaden peräänsä Alin (John Morghen) ja Kurtin (Vincent Conte), sadistisen konnankoalition, jotka halajavat kovasti pakomatkalle lähteneiden rakastavaisten tienestejä itselleen. Rahan ahneet rikolliset puolestaan saavat kannoilleen herkän liipasinsormen omaavan rikosetsivä George Ryanin (Bo Svenson), ja apulaisekseen värväämänsä helikopteripilotin Loun (Fred "The Hammer" Williamson). Rötöstelijöitä jahdatessaan liha tummuu, luodit viuhuvat halki ilman, ja peltiä ryttäytyy enemmän kuin laki sitä sallii...

Tuomio: Amerikkalaisten buddy-cop leffojen jalanjäljissä puolivaloilla tarpova italo-äksöneeri, jonka parasta antia ovat näyttävät autoilla suoritetut takaa-ajot. Williamson ja Svenson pelaavat myös hyvin yhteen, keskinäisen läpän lentäessä väliin varsin lennokkaasti. Harmittavasti tarina itsessään ei tasoltaan kuitenkaan päätä pahemmin huimaa, ja tuntuukin, että käsikirjoitus onkin hutaistu hätäisesti tupakkiaskin kanteen, ja sitten eikun kuvamaan. Äärimmäisen ärsyttävää, sillä jälleen kerran potentiaalia olisi ollut huomattavasti parempaankin. Tekijät vain eivät sitä pölhöydessään ole tajunneet.

Töllömusa - Le Parc (Street Hawk Theme) - Tangerine Dream

Breaker! Breaker! (1977)

Kuvaus: J.D. Dawes (Chuck Norris) on rekkamies, vaikka moni saa puuronsa helpommalla. Viikkoja tiellä asfalttia nieltyään J.D. palaa takaisin konttorille vain kuullakseen, että eräs työtovereistaan on joutunut pahan pieksennän kohteeksi. Niin pahan, että puolet kropastaan ei tunne enää mitään. Dawes antaa kertoa itselleen, että pahoinpitelystä on vastuussa Texas Cityn kyläpahasen ilkiä lainvalvoja Strode (Don Gentry), ja että kyläläiset omaavat pahan tavan kaapata rekkakuskeja lasteineen päivineen hoteisiinsa.

Dawesin pikkuveli Billy (Michael Augenstein) on hänkin rekkamies, vaikkakin vasta uraansa aloitteleva sellainen. Ennen Billyn liikkeelle lähtöä J.D. varoittaa tätä kiertämään pahuuden tyyssijana tunnetun Texas Cityn kaukaa, mutta varoituksista huolimatta märkäkorvainen Billy päätyy lopulta kuitenkin kylän putkaan, ja sieltä kautta valtaa pitävän juoppohullun tuomari Joshua Trimmingsin (George Murdock) tuomittavaksi. Häkki heilahtaa ja tilanne Billyn kannalta näyttää enemmän kuin tukalalta.

Samaan aikaan toisaalla J.D. havahtuu karuun faktaan, ettei reissun päälle lähtenyt veljensä koskaan saapunut päätepisteeseensä, ja niinpä mies lähtee siltä istumalta ottamaan selvää missä mennään Jouko ja Kosti. Dawes löytää tiensä nopeasti Texas Cityyn, epäillen Billyn olevan siellä jossakin. Epäilyksensä osoittautuvat varsin nopeasti todeksi, kun Dawes saa vastaansa niin kieroon kasvaneet kyläläiset, lain ulkopuolella sujuvasti liikkuvan sheriffin apulaisineen, sekä Cityä krapulaisessa otteessaan tiukasti pitävän tuomari Trimmingsin. Yhden miehen sota korruptiota vastaan on valmis alkamaan....

Tuomio: Halvan oloinen ja paikoittain kömpelö, mutta siltikin aidosti viihdyttävä toimintarevitys, jossa pellavapäinen ja partavapaa Chuck Norris painaa menemään mono vinossa, potkien pahiksia kierrepotkulla päähän niin vasemmalla kuin oikeallakin. Leppoisan oloisen country-musan säestämänä, kuinkas muutenkaan.

One Man Can Make a Difference

Aamun kirpparikierroksen elokuvallinen tarjonta osoittautui tällä kertaa yllättävän köyhäksi, joten leffojen sijasta mukaan lähtikin tuossa vasemmalla näkyvät kaunokirjallisuuden ajattomat klassikot.

Rehellisesti sanottuna minulla ei ollut ennen tätä päivää haisua harmaintakaan, että Ritari Ässän seikkailuista on tehty tuollaisia pokkareitakin, mutta nyt tiedän paremmin. Ja kuten aina tieto lisää tuskaa. Tahtoo nimittäin lisää noita hyllyyn pönöttämään. :D

The Battle Cry of the Great Truckers War

Tähän väliin muutama viimeaikainen leffalöydökseni...

Action Packed Collection: Pitää sisällään seuraavat Roger Corman tuotannot: The Georgia Peaches, The Great Texas Dynamite Chase sekä Smokey Bites the Dust.

Lady Cocoa: Blackspoitaatioleffahan se tämä.

Breaker! Breaker!: Rekkamies Chuck Norris ja kadonneen veljen metsästys.

Hour of the Gun: James Garnerin muistoa kunnioittaen.

Direct Action: Dolph Lundgren toimintapätkässä, joka nimensä mukaisesti lupailee suoraa toimintaa.

The Brain Eaters: Viiskytluvun tieteisraina, jossa ilkiät avaruusparasiitit saapuvat maapallolle ihmiskehoja valtamaan. Muiden mukana menossa itse Mr. Spock eli Leonard Nimoy...

Tämmöisiä löydöksiä tällä erää. Ensi kerralla sitten luvassa taasen jotakin aivan muuta.