The Monster Club (1981)

Kuvaus: Kauhukirjailija Ronald Chetwynd-Hayes (John Carradine) pysähtyy kaupungilla kulkiessaan ihailemaan erään kirjakaupan näyteikkunaa, sillä se on viimeisen päälle koristeltu juuri ilmestyneellä karmisteluopuksellaan. Samalle akkunalle saapuu pian toinenkin miekkonen, joka paljastuu olevan pahoin drinkin tarpeessa oleva vampyyri, Eramus (Vincent Price) nimeltään. Eramus hörppäisee ensijanoonsa tilkkasen jos toisenkin verta Ronaldin kaulavaltimosta, osoittaen sen jälkeen kiitollisuutensa ainoalla osaamallaan tavalla, eli viemällä hämärän rajamailla häilyvän kirjailijan Hirviöklubille toipumaan. Klubilla ollessaan Eramus ryhtyy viihdyttämään epätodelliseen todellisuuteen havahtuvaa vierastaan luenolla hirviöistä ja niiden alalajikkeista...

...että myöskin iskemään tarinaa kolmen vertahyytävän ja selkäpiitä karmivan kauhujutun verran, joiden pääosissa seikkailevat niin vampyyrit, ghoulit kuin shadmockitkin. Kuvaukset maintuista tarinoista voipi halutessaan käydä lukemassa täältä.

Tuomio: Poikkesin tänään vaihteenvuoksi divarissa katsastamassa, josko tekisin siellä mielenkiintoisia löytöjä. Noh, teinhän minä, sillä mukaan lähti nyt arvosteluni kohteena oleva The Monster Club, jonka viimenäkemisestä on ehtinyt tähän päivään mennessä vierähtää liian monta vuotta. Tuolloin formaattina oli VHS-nauha, mutta nyt tekniikka on sen verran pitkälle kehittynyt, että tämänkin pätkä saa hankituksi oikein sinireiskana ja kaikki. Ja sellaisena minä sen tänään hankinkin. Ostin minä muutakin, vaan niistä sitten enemmälti joskus toiste.

Ennen elokuvan liikkeelle pyöräyttämistä muistelin aikoinani pitäneeni tästä, sillä tässä yhdistyy kaksi asiaa yhdellä kärpäsellä: huumori ja kauhu. Nyt katsottuna pidin leffasta edelleenkin, mutta sitä en muistanut kuinka camp-henkinen tämä pätkä oikeasti oli ja on. Eritoten ne osuudet, jossa Vincent Price viihdyttää Carradinea Hirviöklubin uumenissa. Campin vastapainoksi otetaan kantaa siihen, onko ihminen sittenkin se kaikista pahoin monsteri ikinä. Aihe, joka tänäkin päivänä puhuttaa edelleenkin, eikä suotta.

Itse kauhujutut taasen viihdyttivät minua jälleen, vaikkeivät ne enää pelottaneet samoin tavoin kuin kakarana katsoessa. Niin ja tämähän toimii ohessa myös musikaalina. Hirviöklubille  kun on saatu esiintymään sellaisiakin esiintyjiä, kuten B.A. Robertson, The Viewers, Pretty Things sekä laulu- ja soitinryhmä Night, jolta kuullaan Stripper niminen kipale. Vincent Pricen versio kipaleesta Monster Mash loistaa suureksi pettymykseksi poissaolollaan tästä blu-ray julkasta. Onneksi se löytyy kuitenkin Youtubesta ja sen voi käydä kuuntelemassa pois tämän lätinän alta. Jo pelkästään tuo mainittu esitys on yksinään kolmen tähden arvoinen, mutta kyllä minä kappaleen puutteesta huolimatta voin hyvällä omalla tunnolla antaa saman verran itse leffallekin. Sen verran nostalgiahermoon se minua nimittäin osui.

Shades of Blue (1999) aka Two Shades of Blue

Kuvaus: Kirjailijatar Susan Price (Rachel Hunter) julkaisee opuksen "The Dark Side of Judith", joka käsittelee erään naisen halua löytää se äärimmäinen seksuaalinen kokemus. Kirjasta tulee tottakait välitön listahitti, ja sen kirjoittajasta median uusi lellikki.

Pian julkaisun jälkeen Susan kuitenkin löytää itsensä epäiltynä miljonäärimiehensä Jack "Jerk Off" Reynoldsin (Gary Busey) murhasta. Koska poliisi on ilmeisesti jälleen kerran täysin kädetön selvittämään kuka Jackin oikeasti tappoi, on Sue-Suen itse selvitettävä murhaajan henkillöllisyys ennen tuomiolle joutumista. Tämän tehdäkseen Susan omaksuu kirjansa sankarittaren Judith Andersonin kuvitteellisen persoonan, (joka on muuten niinkin kuvitteellinen, että häntä tituleerataan elokuvassa Judy Andersiksi) sillä muutoin hänet saatettaisin hyvinkin tunnistaa. Susan saa kuitenkin kauhukseen huomata pian astuneensa tappavaan seittiin täynnä kovimman luokan petosta, juonittelua - ja murhia...

Tuomio: Hiljaisuus on tappava.... ja niin on tämä paskanpala leffakin. Sen verran tylsästä tuotoksesta on tässä nimittäin kyse. Puhelimessa puhutaan kyllä ahkerasti, mutta ei  juuri muuta. Ja tämän pitäisi sitten olla muka jotenkin jännittävää. Kaninkakat ja muut pikku ulosteet. Pistorasiastakin löytyy enemmän jännitettä kuin tästä leffasta. Tätä tuotosta katsoessa tekee väkisinkin mieli työntää sormet sinne, jotta pysyisi edes jotenkin hereillä. Uuvuttavaa katsottavaa, ennalta arvattavine lopputwisteineen kaikkineen.

Rachel Hunter on varmasti oikeasti ihan mukava ihminen, kauniskin, mutta näytteleminen ei ole alkuunkaan hänen juttunsa. Gary Busey on puolestaan tässä leffassa mukana liian lyhyen aikaa, jotta hänen hulluuteensa pääsisi esille oikeutetulla tavalla, eikä Eric Robertskaan tarjoa mukana olollaan mitään maata mullistavaa, paitsi ehkä seksikkään, naisimmeisiltä jalat alta vievän puhelinäänen. Yksi tähti. Ei enempää, ei vähempää.

House (1986) aka House: Ding Dong, You're Dead

Kuvaus: Kauhukirjailija Roger Cobbilla (William Katt) ei kulje kovinkaan kaksisesti. Mies on juuri eronnut vaimostaan Sandysta (Kay Lenz), poikansa on kadonnut oudoissa olosuhteissa kuin tuhka tuuleen, ja kaiken kukkuraksi suosikki tätinsä Elizabeth (Susan French) siirtää itsensä ajasta ikuisuuteen hirttämällä itsensä hengiltä. Edellisen kirjan julkaisustakin on ehtinyt jo kulua vuodenpäivät, josta syystä kustatanjansa painostaa Cobbia tekemään asian eteen jotakin.

Ja Rogerhan tekee, muttei ihan sitä mitä faninsa ja kustantajansa häneltä odottavat. Selkäpiitä karmivan ja hiuksia nostattavan kauhisteluopuksen sijasta Cobb haluaa nimittäin kirjoittaa omakohtaisista kokemuksistaan Vietnamin sodassa ollessaan. Aihepiiri, joka on kustantajan mukaan niin passé ettei mitään rajaa. Cobb vähät välittää mitä muut hänen uusimmasta projektistaan tuumailevat, ja pian tätinsä maahan panon jälkeen mies roudaakin tekstinkäsittelylaitteensa tädiltään perimäänsä taloon, ryhtyen tarmokkaasti naputtelemaan kirjaimista muodostettavia sanoja ruudulle yksi toisensa perään.

Kirjoittaminen jää kuitenkin vähitellen vähemälle, sillä tädin talossa asumisella on oma kammottava hintansa. Väliin Cobbia piinavat painajaismaiset takaumat tovereistaan Vietnamissa. Väliin vuoron saavat talossa valtoimenaan mellastavat kummajaiset, jotka olemassa olollaan aiheuttavat omanlaistaan päänvaivaa. Lusikkansa tähän sekametelisoppaan lykkäävät myös naapurustossa asustelevat naapurit erinäisillä tekosillaan. Vähemmästäkin sitä ihmisellä hermot menee. Kirjailijapolon matka hulluuden syövereihin on valmis alkamaan....

Tuomio: Tässä Sean S. Cunninghamin (Friday the 13th) tuottamassa ja Steve Minerin (mm. Warlock, Halloween H20, Lake Placid) tirehtöimässä kummitustaloaiheisessa kauhisteluhykertelyssä on pienoinen valuvika. Okei, kaksikin sellaista. Ensinnäkin, se ei sisältönsä puolesta ole kovinkaan pelottava, eikä liioin muutamaa oivallusta lukuunottamatta kovin hauskakaan. Sinänsä harmi, sillä kässäriä/tarinaa on kuitenkin ollut väsäämässä sellainenkin heppuli kuin Fred Dekker, jonka vyön alta löytyvät sellaisetkin helmet kuten Night of the Creeps ja The Monster Squad. Kumpainenkin melkoisia kulttisuosikkeja. Toisaalta saman vyön alta löytyvät myös agenttipöllöily If Looks Could Kill sekä RoboCop 3, että ehkä Dekkerin kohdalle on tätä leffaa ideoidessa sattunut se paljon pelätty huono päivä.

Jotain hyvää? Noh, efektipuoli toimii varsin mainiosti, vaikkakin näin tietokoneistettujen efektien aikakautena ne saattavat jonkun muun mielestä näyttää enimmäkseen kivikautisilta. Vanhan liiton edustajana itse suosin enemmän praktikaaleja efektejä kompuutteriluonnosten sijasta. Ovat huomattavasti luonnollisemman näköisiä siitäkin huolimatta, että lateksia ja vaahtomuovia ovatkin.

Leffan kansitaiteelle on pakko antaa myös plussaa. Kyllähän tuo aikoinaan kiinnitti vuokraamossa huomioni, kun liikkeen kauhuhyllyn ohitse siellä kävelin, ja sai minut erittäin kiinnostuneeksi itse elokuvan sisällöstäkin siinä määrin, että pakkohan se oli vuokrata katsottavaksi. Oman plus merkkinsä saa myös Harry Manfredinin säveltämä musiikki, joka luo kauhullista tunnelmaa onnistuneesti.  Tosin, väliin se äityy taustalla soidessaan niin kovin perjantaikolmanneksitoista, että sitä odottelee väkisinkin mistä kolosta se Jason Voorhees esiin macheteineen putkahtaa.

Näyttelemispuolesta voisin tähän loppuun mainita sen verran, että William Katt hoitaa roolinsa kotiin siedettävästi, vaikken itse häntä tämän tyyppiseen tuotteeseen ehkä ihan ensimmäisenä valitsisikaan. Jyhkeä ääninen Richard Moll puolestaan pahistelee ruutiniinomaisesti ja Cheersistä meille kaikille tutuksi tullut George Wendt on nallekarhumaisen ärsyttävä uteliaana naapurina. Naiskauneutta edustavat edustavasti Kay Lenz sekä Bond-tyttö (A View To A Kill, Octopussy) Mary Stavin.

Kokonaisuutena House ei ole aivan toivoton tapaus, mutta aineksia parempaankin siinä kyllä olisi ollut. Jatkoille päästiin seuraavana vuonna House II: The Second Storyn myötä. Siitä lisää joskus toiste.