Tiiseri: Shaun the Sheep - Farmageddon (2019)

Lokakuu kuuluu kauhulle Osa 3: Dead Birds (2004)

Kuvaus: Saaliiltaan rahakkaan pankkiryöstön tehnyt rosvojoukko etsii itselleen turvapaikan vanhalta, jo aikaa sitten autioksi jääneeltä Hollisterin tilalta. Erityksissä muusta maailmasta oleva rakennus on kuitenkin kaikkea muuta kuin autio, sillä sen seinien sisällä asustaa itse pahuus, joka ei katso tunkeilijoiden saapumista hyvällä.

Yön saavuttua ukkosmyrsky mukanaan ryhmän jäsenet saavat nähtäväkseen näkyjä talossa tapahtuneista hirmuteoista, jotka värjäävät asuinsijan historian väriltään verenpunaiseksi. Kaivosta kantautuvat äänet, visiot pahoin ruhjotuista ruumiista ja portaiden alta kantautuva riipivän raapiva ääni piinavat kutsumattomia vieraita siinä määrin, että pelkohan siinä pakostikin puseroon hiippailee. Mielen järkkyessä ystävistä tulee lopulta vihollisia ja pakomatka kaoottisen sekavaksi reissuksi hulluuden syövereihin. 

Tuomio: Tunnelma tässä oli paikoin varsin aavemmainen ja sitä kautta enimmäkseen kohdillaan. Etenemistahti vain olisi saanut olla astetta ripeämpi, sillä tätä seuratessa ajatukseni lähti väliin harhailemaan jonnekin ihan muualle, ja sehän ei tunnetusti ole alkuunkaan hyvä juttu se. Tarina itsessään on sekin peruskauraa, josta syystä mitään yllättävää tai maata mullistavaa se ei käänteiltään pysty tarjoamaan. Yhdistää kuitenkin kohtuullisen hyvin kaksi toisiinsa harvemmin törmäävää lajityyppiä eli westernin ja kauhun, joten pakkohan siitä on pointsit kotiin tekijöille antaa. Vielä kun olisivat saaneet tähän lisää tietynlaista särmää, niin olisin antanut tälle kolme tähteä kahden sijaan.

Traileri: 1922 (2017)

Collapse of the Living Dead (2011) aka Collapse aka Nightmare of the Living Dead

Kuvaus: Tiedättehän sen laulun, jossa lauletaan kuinka mukavaa maalla on. Noh, ei ole, mikäli asiaa kysytään syrjäseudulla maatilaa pyörittävältä Robert Morganilta (Chris Mulkey), joka päivätyönsä ohessa koittaa huolehtia vaimostaan Mollysta (Karen Landry) sekä terveytensä kanssa kamppailevasta Willistä (Travis Slade Reinders) parhaan kykynsä mukaan. Rahat hädin tuskin riittävät laskujen maksamiseen, saati sitten palkollisen pitämiseen. Pankkikin painaa armotta päälle haluten lunastaa maatilan maineen päivineen omiin hoteisiinsa.

Robert koittaa kovasti tolkuttaa itselleen ja perheelleen, että kyllä me tästäkin pulasta hengissä selviämme, mutta sitten ihmislihaa mielellään lounaakseen makustelevat zombit laahustavat hitaasti, mutta varmasti paikalle pilaten kaiken. Jo ennestään kovan paineen alla olevan Robertin ei auta muu, kuin laudoittaa ovet ja ikkunat, ja ryhtyä taistelemaan eläviä kuolleita vastaan, vaikka sitten oman henkikultansa kustannuksella...

Tuomio: Näin heti alkuun on pakko todeta se, että enpä olisi ikinä uskonut, että niinkin loppuun kaluttu lajityyppi, kuin zombielokuva onnistuisi minua enää kaiken näkemäni jälkeen yllättämään. Mutta penteles sentään, niin vain pääsi tämän Collapse of the Living Deadin kohdalla käymään. Leffa alkaa varsin ihmisläheisesti draaman merkeissä, sitten mukaan tulevat elävät kuolleet, jotka kaikessa mässäilevyydessään iskevät kehiin ripauksen kauhullisia elementtejä, vaikkei tämä varsinaisesti mikään pelottava pätkä olekaan. Sitten, hetki ennen loppukrediittejä ruutuun pätkähtää täysin puskista tuleva Shyamalani (lue: lopputwisti), jota en todellakaan osannut odottaa näkeväni. Jätän tämän twistin tässä kohdin luonnollisesti paljastamatta, jotten pilaisi elokuvallista kokemusta teiltä muilta. Totean vain sen, että ihmeiden aika ei näköjään edelleenkään ole ohi. Kaksi tähteä itse leffalle, kolmannen mennessä positiivisesti yllättävälle käänteelle, josta vastaa leffan ohjaajana ja käsikirjoittajana toiminut Insane Mike Saunders. Hullu mikä hullu, mutta selvästi luovasti sellainen.

Bad Georgia Road (1977)

Kuvaus: New Yorkissa asuva Molly Golden (Carol Lynley) saa yllätyksekseen perinnöksi 100 000 dollaria, että myöskin piskuisen maatilan edesmenneeltä Peyton sedältään, jonka olemassa olon hän oli jo aikaa sitten sujuvasti unohtanut. Muistamattomuudestaan huolimatta Molly ottaa hatkat työstään, pakkaa kimpsunsa ja kampsunsa kapsäkkiinsä, ja suuntaa tiensä ystävänsä Darrylin (Tom Kibbe) kanssa hiippakuntaa hiljattain vaihtaneen setänsä asunsijoille Keski-Länteen, Alabamaan. 

Maatilalle saavuttuaan Molly saa kuitenkin suureksi pettymyksekseen havaita, että mistään luksuslukaalista isoine tiluksineen ei todellakaan ole kyse, vaan enemmänkin pahoin ränsistyneestä rotankolosta, jota mainitut jyrsijät sun muut tuholaisetkin karttavat kuin ruttoa. Ohessa selviää kaiken kukkuraksi vielä sekin, että Peyton oli ehtinyt eläessään ajaantumaan pahaan velkakierteeseen, ja kuten me kaikki hyvin tiedämme ainahan on maksettava, eikös juu, mitä tässä maailmassa velkaantuu. Eikä siinä vielä kaikki, sillä tilaa asuttaa kaksin kappalein Peytonin jälkeensä jättämiä "liikekumppaneita", joista toinen kulkee nimellä Arthur Pennyrich (Royal Dano), toisen puolestaan ollessa Leroy Hastings (Gary Lockwood). Ensin mainittu keittelee pannussaan pontikkaa, jota jälkimäinen sitten käy kaupittelemassa maakunnassa oleville kanssaihmisille. Aluksi Molly suhtautuu meininkiin tähän äärimmäisen kielteisesti, mutta muuttaa pian mielensä huomatessaan rahan tunkevan sisään niin ovista kuin ikkunoistakin. Kun tieto Mollyn pisneksen haltuunotosta sitten leviää ympäri maita ja mantuja, saa kova kolmikko kannoilleen virkavallan lisäksi myös paikalliset rötösherratkin. Väkivaltainen takaa-ajo alkaa, kumi sulaa asfaltilla... ja hillitömät ponubileet ne sen kun vain jatkuvat...

Tuomio: Tuota kirjoittamaani kuvausta lukiessa sitä voisi helposti luulla, että tässäpäs onkin varsin vauhdikkaalta kuulostava elokuva, jonka parissa irtoaa helposti naurukin. Totuus on valitettavasti kuitenkin toisenlainen, sillä tämä pätkä etenee etanan lailla eteenpäin, keskittyen liiankin pikkutarkasti kaikkeen muuhun kuin kumin sulamiseen asfaltilla. Jokunen takaa-ajo tästä toki löytyy, mutta huomattavasti enemmän niitä olisi kyllä saanut olla, kuten myös muutakin toiminnallista aktiviteettia. Sääli sinänsä, sillä osaavimmissa käsissä tästä olisi saanut hyvinkin messevän kaahailukomedian. Tällaisenaan se toimii vain ja ainoastaan hyvänä unilääkkeenä, mikäli nukkuminen sinulle iltasella vaikeuksia tuottaa. Kumi sulaa asfaltilla saa arvosanakseen meikältä kaksin kipalein taivaan kappaleita, joista toinen menee itse elokuvalle, toisen puolestaan menessä vuoden 1970 Plymouth Road Runnerille, jolla Leroy Hastings lestinheittonsa tässä pätkässä suorittaa. Melkoinen on menopeli meinaten se.