Dredd (2012)

Kuvaus: Käydyn ydinsodan seurauksena Amerikan Yhdysvalloista on tullut radioaktiivisen säteilyn autioittama joutomaa. Ihan kokonaanko? Noh, eihän nyt sentään, sillä itärannikolla, yltäen Bostonista Washingtoniin, sijaitsee Mega-City One. 800 miljoonan asukkaan metropoli, jonka kaduilla rikollisuus rehottaa rikkaruohon tavoin, ja jonka järjestystä pitävät yllä Tuomareiksi itseään kutsuvat lainvalvojat. Aivan tavallisista tinanapeista ei kuitenkaan ole kyse, sillä heillä on valtuudet joko vangita kohtaamansa konnanketaleet tai vaihtoehtoisesti tuomita heidät siltä seisomalta kuolemaan, mikäli parhaaksi näin katsovat.

Mainituista tuomareista pelätyin on Nurmio...eh... eikun siis... Joseph Dredd (Clint Eastwood moodissa oleva Karl Urban), kaiken nähnyt ja kokenut konkari, lain ruumiillistuma, jolle vastaan ryppyileminen tietää järjestäen kyytiä ruumishuoneen kylmäkaappiin ikuista lonkkaa vetämään. Dreddin sana kun on laki, ja jos lain menet pettämään, niin kylmäthän siinä käy.

Yleensä yksin työskentelevä Dredd saa päivänä eräänä koulutettavakseen ja arvioitavakseen Cassandra Andersonin (Olivia Thirlby), alokkaan, jolla on geneettisen mutaation ansiosta voimakkaita psyykkisiä kykyjä. Raaka kolmoissurma johdattaa tuoreeltaan muodostetun kaksikon kortteliin, jossa tuomarit harvakseltaan vierailevat. Tontilla seistä pönöttää taivaisiin kohoava, 200 kerrosta käsittävä slummitalo, jota pitää tiukasti otteessaan kapisesta ilolinnusta arpinaamaiseksi huumelordiksi edennyt Ma-Ma (Lena Headey) jengeineen. Heidän toimintansa vuoksi Slo-Mo nimisestä, näennäisesti käyttäjänsä ajankulua hidastavasta huumeesta, onkin tullut sen hetkinen hittituote ja vihonviimeinen vitsaus.

Pidättäessään yhden jengiläisistä tuomarit onnistuvat suututtamaan Ma-Man siinä määrin, että tämä järjestää rakennuksen täydellisen lockdownin. Samassa rytäkässä hän julistaa myös oman lyijypitoisen sotansa lakia edustavia tunkeilijoitaan vastaan. Selvitäkseen hengissä maaliin Dreddin ja Andersonin onkin vastattava samalla mitalla takaisin... tai kuolla sitä yrittäessään...

Tuomio: Ennen varsinaisen tuomion langettamista lienee aiheellista lausahtaa muutama sananen siitä toisesta Judge Dredd elokuvasta. Siitä Stallonen tähdittämästä. Vaikka se leffa teki montakin asiaa väärin (mm. Dreddin kypärän riisuminen, Rob Schneider ja etenkin Rob Schneider), niin aika vaikea minun on sitä kuitenkaan pidemmän päälle sen kummemmin vihata. Pätkä itsessään kun on täyttä camppia ja tahattoman huumorin juhlaa alusta loppuun saakka. Niinpä vuosien varrella Stallonen Dreddistä onkin tullut minulle eräänlainen guilty pleasure, jonka pariin on mukava palata eritoten silloin kun maailma tuntuu potkivan kierrepotkulla suoraa otsalohkoon. Väkisinkin sitä katsoessa huolet kaikkoaa ja mutrussa oleva suunpieli kääntyy riemukkaaseen hymyyn. Judge Dredd ei ehkä ole/ollut se Dredd pätkä, jota ihmiset odottivat ja halusivat, mutta kaikessa pökkelyyydessään se on kuitenkin äärimmäisen viihdyttävää katseltavaa, mikäli vain muistaa olla ottamatta sitä liian tosissaan.

Nyt kun tuo Stallonen tuomarointi on käsitelty, voimmekin sulavasti siirtyä sen parista Karl Urbanin vastaavaan. Heti kättelyssä ero näiden kahden elokuvallisen tuotoksen välillä on yhtä selvä kuin yöllä ja päivällä. Urbanin tähdittämä variaatio kun ottaa itsensä ja lähdemateriaalinsa (kypärä pysyy tällä kertaa päässä) huomattavasti vakavammin kuin vuonna 1995 ilmestynyt kaimansa. Toimintaa piisaa alusta loppuun, ja se on laadultaan brutaalin rujoa sekä hurmehen kyllästämää. Konetuliaseet laulavat lähes tauotta, ruudin käry täyttää ilman ja silmittömästi sinne tänne sinkoilevien hylsyjen määrä on niin massiivinen, että leffan päätyttyä niiden kerääminen television edestä tuntuu lähes mahdottomalta tehtävältä.

Huumoriakin toki löytyy. Tummanpuhuvaa ja kuivahkoa sellaista. Ja mikä parasta! Ei Rob Schneideria. Tarina itsessään on ehkä vähän turhankin simppeli, tuoden kovastikin mieleen vuonna 2011 ilmestyneen The Raid: Redemptionin. Meno on kuitenkin sen verran messevää, että moinen epäkohta ei elokuvan seurantaa pahemmin haittaa. Karl Urban heittää kehiin tiukkaa settiä yrmyleukaisena ja vähäpuheisena Dreddinä. Olivia Thirlbyn esittämän Cassandra Andersonin puolestaan taasen toimiessa tälle pehmeämpänä vastapainona. Ehkä yllättävin roolisuoritus irtoaa kuitenkin Lena Headeyltä, jonka esittämä Ma-Ma on suorastaan herkullisen psykopaattinen tapaus.

Kokonaisuutena ehdottomasti yksi viime vuoden parhaista toimintapätkistä ja samalla myöskin erittäin onnistunut sarjakuvafilmatisointi. Toisaalta harmi, että tämä pätkä floppasi niin pahoin lippuluukuilla, sillä missään nimessä Dredd ei sen sorttista kohtaloa olisi ansainnut.

Auts! Tuon täytyi kyllä sattua!