Kuvaus: Eletään vuotta 1994. Ajassa reissaamisesta on viimein tullut täyttä totta. Vain matkat menneisyyteen ovat mahdollisia, sillä tulevaan sijoittuvia tapahtumia ei vielä toistaiseksi ole tapahtunut, joten turha sitä sinne on siten yrittää edes mennä. Yhdysvaltain hallitus on luonnollisesti enemmän kuin huolissaan aikamatkailusta ja menneeseen menosta, josta syystä senaattorien tuella perustetaan uusi salaistakin salaisempi lainvalvontayksikkö (Time Enforcement Comission), jonka päällimmäisenä tehtävänä on tarkkailla tiukasti mahdollisia väärinkäytöksiä ajan virrassa.
Mainittuun yksikköön kuuluu myös siihen tuoreeltaan valittu lainvalvoja Max Walker (Jean-Claude Van Damme), jolta löytyy arsenaalistaan tarvittavat konstit ja keinot aikarötöstelijöiden kiinniottamiseen ja tuomarin eteen tuomiseen. Eräänä iltana tuntemattomat heppulit murtautuvat Walkerin kotiin, yrittäen ottaa hänet ja vaimonsa Melissan (Mia Sara) hengiltä. Max selviää hyökkäyksestä hädin tuskin hengissä, mutta vaimonsa Melissa puolestaan ei.
Kymmenen vuotta kuluu ja Max työskentelee edelleenkin aikakyttänä samaisessa yksikössä. Osa työkavereistaan on hairahtunut ajallisen rikoksen teille, ja heitä kiinniottaessaan Max pääsee uransa toistaiseksi suurimman jutun jäljille. Käy nimittäin ilmi, että senaattori Aaron McCombilla (Ron Silver) on tiettyjä yhtäläisyyksiä edesmenneen vaimonsa Melissan murhan suhteen. Walker lähtee McCombin perään, matkaten halki ajan saadakseen oikeutta niin itselleen, kuin edesmenneelle puolisolleenkin...
Tuomio: Tämä Mike Richardsonin ja Mark Verheidenin luomaan, samaa nimeä kantavaan sarjakuvaan pohjautuva scifiäksöneeri kuuluu eittämättä toimintatähti Jean-Claude Van Dammen pitkän uran parhaimmistoon, siitäkin huolimatta, että juonensa on reikäinen kuin tahkojuusto ikään. Aikamatkailun aiheuttamia ongelmia pohditaan kyllä, mutta mitään syvällistä tulkintaa aiheesta on tästä pätkästä turha lähteä hakemaan, joten onkin paljolti selvää, että tämän leffan tarkoitus on viihdyttää sen hetken kuin se kestää. Van Dammen jalka nousee kepeästi, ja esitetyt turpakäräjät ovat taidokkaan tasokkaasti toteutettuja. Hiljaisilla hetkillä Van Dammen draamallinen puoli nostaa sekin hitusen päätään, vaan ei millään muotoa kuitenkaan siinä määrin, jos verrataan tätä vaikkapa vuonna 2008 ilmestyneeseen JCVD:n, jossa Van Damme viimeistään osoittaa sen, että kyllä hän näytelläkin osaa, kun siihen mahdollisuus annetaan. Ron Silveristä (levätköön kaikesta huolimatta rauhassa) en ikinä pitänyt, mutta tämän leffan kohdalla inhoni häntä kohtaan vain lisäsi kaverin niljakuutta elokuvan pahiksena. Siitä plussat hänelle... kai.
Mitäs vielä? Ai niin. Leffa sai seurakseen vuonna 1997 ulos pukatun ja lyhyeksi jääneen televisiosarjan, josta siitä ei tässä kohdin sen enempää, kun en ole sitä jaksoakaan nähnyt. Elokuvallisille jatkoille taasen päästiin vuonna 2003 ilmestyneen Timecop: The Berlin Decisionin muodossa. Sekin minulta tuolta hyllystä löytyy, mutta siitä arvostelun kirjoittaminen on toistaiseksi harkinnan alla. Sanotaan näin, että kovin hyvähän se millään muotoa ole, joten mitään ette menetä, vaikken siitä sanaakaan täällä kirjoittaisi. Mutta joo. Jäljellä on enää tähtien anto, ja niiden määrän voitte jälleen kerran tuttuun tapaan havaita tämän höpinän alta.
2 kommenttia:
Mitä, kakkonenhan on silkkaa hubaa. Vähän samaan tapaan kuin mitä Ruohonleikkaajamiehen paluu on Ruohonleikkaajalle.
No joo. Myönnetään. Onhan sillä kakkosella omat hetkensä, kuten on myös Ruohonleikkaajamiehen jatkeellakin. Kroppani ei vain vielä ole valmis arvostelemaan Timecop 2:sta. Saati sitten viimemainittua, kun en ole sitä ekaakaan osaa vielä saanut arvostelluksi. Ehkä joku päivä sekin vielä tulee tapahtumaan.
Lähetä kommentti