House (1986) aka House: Ding Dong, You're Dead

Kuvaus: Kauhukirjailija Roger Cobbilla (William Katt) ei kulje kovinkaan kaksisesti. Mies on juuri eronnut vaimostaan Sandysta (Kay Lenz), poikansa on kadonnut oudoissa olosuhteissa kuin tuhka tuuleen, ja kaiken kukkuraksi suosikki tätinsä Elizabeth (Susan French) siirtää itsensä ajasta ikuisuuteen hirttämällä itsensä hengiltä. Edellisen kirjan julkaisustakin on ehtinyt jo kulua vuodenpäivät, josta syystä kustatanjansa painostaa Cobbia tekemään asian eteen jotakin.

Ja Rogerhan tekee, muttei ihan sitä mitä faninsa ja kustantajansa häneltä odottavat. Selkäpiitä karmivan ja hiuksia nostattavan kauhisteluopuksen sijasta Cobb haluaa nimittäin kirjoittaa omakohtaisista kokemuksistaan Vietnamin sodassa ollessaan. Aihepiiri, joka on kustantajan mukaan niin passé ettei mitään rajaa. Cobb vähät välittää mitä muut hänen uusimmasta projektistaan tuumailevat, ja pian tätinsä maahan panon jälkeen mies roudaakin tekstinkäsittelylaitteensa tädiltään perimäänsä taloon, ryhtyen tarmokkaasti naputtelemaan kirjaimista muodostettavia sanoja ruudulle yksi toisensa perään.

Kirjoittaminen jää kuitenkin vähitellen vähemälle, sillä tädin talossa asumisella on oma kammottava hintansa. Väliin Cobbia piinavat painajaismaiset takaumat tovereistaan Vietnamissa. Väliin vuoron saavat talossa valtoimenaan mellastavat kummajaiset, jotka olemassa olollaan aiheuttavat omanlaistaan päänvaivaa. Lusikkansa tähän sekametelisoppaan lykkäävät myös naapurustossa asustelevat naapurit erinäisillä tekosillaan. Vähemmästäkin sitä ihmisellä hermot menee. Kirjailijapolon matka hulluuden syövereihin on valmis alkamaan....

Tuomio: Tässä Sean S. Cunninghamin (Friday the 13th) tuottamassa ja Steve Minerin (mm. Warlock, Halloween H20, Lake Placid) tirehtöimässä kummitustaloaiheisessa kauhisteluhykertelyssä on pienoinen valuvika. Okei, kaksikin sellaista. Ensinnäkin, se ei sisältönsä puolesta ole kovinkaan pelottava, eikä liioin muutamaa oivallusta lukuunottamatta kovin hauskakaan. Sinänsä harmi, sillä kässäriä/tarinaa on kuitenkin ollut väsäämässä sellainenkin heppuli kuin Fred Dekker, jonka vyön alta löytyvät sellaisetkin helmet kuten Night of the Creeps ja The Monster Squad. Kumpainenkin melkoisia kulttisuosikkeja. Toisaalta saman vyön alta löytyvät myös agenttipöllöily If Looks Could Kill sekä RoboCop 3, että ehkä Dekkerin kohdalle on tätä leffaa ideoidessa sattunut se paljon pelätty huono päivä.

Jotain hyvää? Noh, efektipuoli toimii varsin mainiosti, vaikkakin näin tietokoneistettujen efektien aikakautena ne saattavat jonkun muun mielestä näyttää enimmäkseen kivikautisilta. Vanhan liiton edustajana itse suosin enemmän praktikaaleja efektejä kompuutteriluonnosten sijasta. Ovat huomattavasti luonnollisemman näköisiä siitäkin huolimatta, että lateksia ja vaahtomuovia ovatkin.

Leffan kansitaiteelle on pakko antaa myös plussaa. Kyllähän tuo aikoinaan kiinnitti vuokraamossa huomioni, kun liikkeen kauhuhyllyn ohitse siellä kävelin, ja sai minut erittäin kiinnostuneeksi itse elokuvan sisällöstäkin siinä määrin, että pakkohan se oli vuokrata katsottavaksi. Oman plus merkkinsä saa myös Harry Manfredinin säveltämä musiikki, joka luo kauhullista tunnelmaa onnistuneesti.  Tosin, väliin se äityy taustalla soidessaan niin kovin perjantaikolmanneksitoista, että sitä odottelee väkisinkin mistä kolosta se Jason Voorhees esiin macheteineen putkahtaa.

Näyttelemispuolesta voisin tähän loppuun mainita sen verran, että William Katt hoitaa roolinsa kotiin siedettävästi, vaikken itse häntä tämän tyyppiseen tuotteeseen ehkä ihan ensimmäisenä valitsisikaan. Jyhkeä ääninen Richard Moll puolestaan pahistelee ruutiniinomaisesti ja Cheersistä meille kaikille tutuksi tullut George Wendt on nallekarhumaisen ärsyttävä uteliaana naapurina. Naiskauneutta edustavat edustavasti Kay Lenz sekä Bond-tyttö (A View To A Kill, Octopussy) Mary Stavin.

Kokonaisuutena House ei ole aivan toivoton tapaus, mutta aineksia parempaankin siinä kyllä olisi ollut. Jatkoille päästiin seuraavana vuonna House II: The Second Storyn myötä. Siitä lisää joskus toiste.