Tovia myöhemmin laboratorioon ryntää sisään telekineettisillä voimilla varustettu albiinoketale Akan (Danila Kozlovsky) huippuunsa viritettyine kyborgisupersolttuineen. Akan on selvästikin mieleltään pahoin vikainen, sillä hän haaveilee maailmanvalloittamisesta tyrannimaisen valtansa alle. Kuinka Bond-rikollista häneltä. Vain valkoinen kissa sylissä silitettäväksi uupuu. Kuin ihmeen kaupalla Estellen ja Henryn onnistuu kuitenkin paeta Akanin kynsistä, vain päätyäkseen ojasta allikkoon. Estelle kidnapataan pahisten toimesta ja hänet pitäisi siten saada takaisin. Se onkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä Moskovan kaduilla kulkiessaan jokainen vastaantulevista haluaa ottaa Henryn hengiltä, paitsi Jimmy (Sharlto Copley), joka vaikuttaa päällisin puolin ystävälliseltä, vaan onko hän oikeasti sitä? Henry ei tiedä, mutta tietää kuitenkin sen, että Akan supersotilaineen on pysäytettävä, ja vain ja ainoastaan Henry itse on siihen kykeneväinen...
Tuomio: First Person Shooterin muotoon väännetty ultraväkivaltasirkus, joka alkumetreillään tuntuu POV-vinkkelinsä ansiosta varsin raikkaalta idealta, mutta edetessään käy yllättävän nopeasti vanhaksi. Juonta ei ole juuri nimeksikään, ja sekin vähä mitä löytyy, mahtuu helposti kokonaisuudessaan tulitikkuaskin kanteen. Aivan kuten vastaavissa peleissäkin siis, joten jos tämä leffa jossakin onnistuu, niin se onnistuu juuri mainittujen pelien apinoinnissa. Henkilöhahmot jäävät nekin melkolailla yksitoikkoisiksi tapauksiksi, eikä heidän kohtaloistaan jaksa kovinkaan kauheasti välittää. Pääkonna Akan on valjuhko tapaus, ja Sharlto Copleyn esittämät monituiset versiot hahmostaan menevät nekin kokolailla hukan teille. Tim Roth puolestaan vilahtaa hetkellisesti ruudussa pikku-Henkan tätä toruvana isäpappana. Tosin Rothin roolin olisi hyvinkin voinut vetäistä ihan kuka muu tahansa, sillä sen verran mitätön osasuoritus se lopulta on.
Kamera, joka ilmentää Henryn näkökulmaa tapahtumiin heiluu väliin niin villisti sinne ja tänne, että tapahtumien seuraaminen puuroutuu epäselväksi mössöksi, saaden katsojan ohessa hapuilemaan lääkitystä merisairauteen. Oh shaky cam, how I loathe thee. Mukaan tosin mahtui muutama ihan näppäräkin kamerakikka, joten jotain positiivista sekin kaiketi on.
Verta ja suolenpätkiä. Kumpiakin mainittuja tässä pätkässä sitten piisaakin oikein roppakaupalla ja lopputaiston aikana ruumiita tulee kuin apteekin hyllyltä. Queenin Don't stop me now:n säestämänä vieläpä. Gorehoundit saavat näin ollessa sentään vastinetta rahoilleen, jos ei juuri muut. Kaksi tähteä lähinnä siksi, että jotakin erikoista ja massasta poikkeavaa tässä on kuitenkin yritetty tehdä. Harmi vain, että se yritys ei riittänyt tämän parempaan suoritukseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti