American Cyborg: Steel Warrior (1993)

Kuvaus: Ydinsodan päättymisestä on ehtinyt kulumaan seitsemäntoista vuotta, ja mainitusta rähinästä selvinneet ihmiset ovat eläneet siitä asti kädestä suuhun, vilua ja kroonista ketutusta ohessa kärsien. Lasten teostakaan ei tule enää mitään. Näin siksi, että käyty sota teki ihmisistä steriilejä, josta syystä koko lajikkeemme tulevaisuus on siten tuttuun tapaan jälleen kerran vaakalaudalla. Valtaa tässä epäkelvossa yhteisössä pitävät ihmisten tappamiseen erikoistuneet tappajarobotit, jotka hampaisiin asti aseistettuina partioivat tuhoutuneen kaupungin katuja, ottaen tylysti hengiltä kaikki heitä vastaan vastarintaan ryhtyneet. 

Toivo paremmasta kuitenkin kipinöi vielä. Murskaantuneen betonin ja taittuneen teräksen keskeltä esiin ilmaantuu Mary (Nicole Hansen) niminen nuori nainen, joka kantaa selkärepussaan olevassa säiliössä laboratorion koeputkessa kasvatettua sikiötä, ihmiskunnan jatkuvuuden mahdollista pelastajaa, jonka henkiinjääminen tulisi turvata keinolla millä hyvänsä. Kuten viemällä sikiö Eurooppaan, jossa ydinlaskeuman mukana tuoma säteily on huomattavasti USA:ta siedettävämällä tasolla. Reitti vanhalle mantereelle vievälle laivalle on pitkä ja vaarojen täyttämä, eikä reissua tee millään muotoa helpommaksi sekään, että Maryllä on kannoillaan murhanhimoinen tappajarobo (John Ryan), jota ei niin vain pysäytettäkkään. Avukseen Mary saa Austinin (Joe Lara), kaiken nähneen ja kokeneen soturin, jolta näyttää löytyvän arsenaalistaan tarvittavat keinot heitä jahtaavan peltiheikin suhteen, ja Maryn sekä tämän lapsosen saattamiseen matkalle kohti Europppaa, kohti parempaa tulevaa.

Tuomio: Legendaarisen Cannon Filmsin joutsenlauluksi jäänyt toimintascifistely, joka lainailee surutta ja isompia tunnontuskia tuntematta juonikuvionsa James Cameronin Terminator elokuvista, ollen toteutukseltaan kuitenkin huomattavasti halvemmman oloinen, ja kaikin puolin muutoinkin kömpelöhkön puoleinen tuote. Näyttelemispuoli on kesäteatteritasoa, eikä taustalla soiva musiikkikaan laadukkuudellaan pahemmin päätä huimaa. Lienee sävellettykin jollakin kirparilta eurolla ostetulla rihkamapimputtimella. 

Kaikesta yllä sanomastani päätellen voisi siis hyvinkin luulla, että kyseessä on huono elokuva. Noh, onhan se sitä, mutta ei nyt ihan niin huono kuin voisi olettaa. Oma viihdearvonsa tälläkin pätkällä on, sillä se onnistui ainakin minua viihdyttämään yhden illan verran varsin mainiosti. Saatoin toki olla sitä katsoessani hyvinkin päivän riennoista väsähtynyt, mutta viihdyin silti, ja siten leffa täytti tehtävänsä oivallisesti. Siksipä annankin American Cyborg: Tappajarobotille sen tavallisen yhden tähden lisäksi vielä toisenkin sellaisen, jottei ensimmäinen tuntisi itseään yksinäiseksi. Aika reilua, vai mitä?

Jos nyt joku siellä ihmettelee, että mites Billy Idol liittyy millään tavalla arvosteluni kohteena olevaan leffaan, niin ei suoranaisesti liitykkään. Sen sijaan Nicole Hansen liittyy, sillä hän esittää tuossa Cradle of Love videossa taulussa olevaa Andy Warholin näkemystä Marilyn Monroesta. Roolisuoritus, jonka Hansen muuten uusi toisessa Billy Idol videossa, eli David Fincherin ohjaamassa L.A.Womania kuvittavassa sellaisessa. Että tämmöistä turhaa tietoa pukkasi kehiin tällä kertaa...