Lokakuu kuuluu kauhulle: The Howling (1981)

Kuvaus: Enkelten kaupungin pimeillä kaduilla ja kujilla on jo hyvän tovin liikuksinut naisia hengiltä ottava sarjamurhaaja. Mainittu tappaja, Eddie Quist (Robert Picardo) nimeltään, on myös suorittamiensa veritöidensä ohella jonkinasteinen uutifriikki, fanittaen ylikaiken kuvaakin kaunimpaa televisiotoimittaja Karen Whitea (Dee Wallace). Tapaamisestakin sovitaan ja yönä eräänä Karen lähtee vahvasti virkavallan toimesta mikitettynä kaupungin katuja mittailemaan, saapuen ennen pitkää ennakkoon tarkoin valitulle puhelinkopille, jonka sisuksissa olevaan luuriin Eddie hetikohta jo soittaakin. Quist ohjeistaa Karenia jatkamaan puhelun päätyttyä matkaansa lähistöllä sijaitsevalle  pornopuljulle, joka lehtien, lelujen ja vaatetuksen lisäksi tarjoaa asiakkailleen myös mahdollisuuden katsella privaatisti vahvasti pornograaffisia leffoja. Yksitysnäytös hydrauliikkaleffan parissa päättyy kummankin osapuolen kannalta äärimmäisen epäonnekkaasti. Karen menettää Eddien väkivaltaisen lähentelyn vuoksi muistinsa. Eddie taasen menettää henkensä samaisen lähentelyn ja herkän liipasinsormen omaavan korttelikytän toimesta.

Kaiken tapahtuneen jälkeen Karen on täysin kykenemätön jatkamaan töitään, joten parantuakseen hän kääntyy pollatohtori George Waggnerin (Patrick Macnee) puoleen, joka määrääkin toimittajallemme hermolomaa ylläpitämässään parantolassa kaukana kaikesta kaupungin hälinästä ja hulinasta. Yksin Karen ei matkaan kuitenkaan lähde, vaan ottaa reissulle kumppanikseen kumppaninsa "Bill" Neillin (Christopher Stone), jota niin kovin rakastaa. Parantolan sijainti metsikön keskellä puolestaan suorastaan tihkuu idyllistä luonnon rauhaa, ollen siten mitä mainioin lokaatio kaikensorttiseen parantumiseen. Harmi vain, että muut parantolassa olevat potilaat kantavat sisällään karmaisevaa salaisuutta, joka paljastuesssaan saa karvat kenen tahansa selässä nousemaan pystyyn. Kirjaimellisesti...

Tuomio: Gary Brandnerin samaa nimeä kantavaan opukseen pohjaava ihmissusihukkapätkä, joka edelleenkin kuuluu lajinsa parhaimmistoon, vaikkakin ajan hammas on ehtinyt vuosikymmenten vieriessä syömään siitä parhaimman terän. Danten ohjaus on paikoin taidokasta ja tunnelmaa hyvin luovaa, hetkittäin jopa selkäpiitä karmivaakin. Rob Bottinin taidokkaasti luomat praktikaaliefektit pelaavat nekin edelleen mainiosti. Muodonmuutokset ihmisestä sudeksi ovat tasokkaita ja näyttäviä, lyöden kevyesti laudalta nykyiset tietokoneella tehdyt vastaavat. Pino Donaggion säveltämästä musasta on siitäkin pakko antaa plussaa, sillä omalta osaltaan se lisää elokuvan tunnelmallisuutta varsin mainiosti. 

Jotakin miinusta. Noh, siellä on kesken leffan käytetty animaatiota erään muodonmuutoksen yhteydessä, mistä en ole koskaan oikein pitänyt. En silloin, kun ensikertaa tämän pätkän kakarana näin FilmNetiltä, enkä liioin nytkään uudestaan juuri katselleena. Mainittu kohtaa saa minut joka kerta tajuamaan, että katson elokuvaa, eikä se ole ollenkaan hyvä juttu se. Toinen minus tulee lopussa nähtävästä metamorfoosista, josta siitäkään en ole edellä mainitun tavoin koskaan pitänyt. Ruudussa nähtävä ihmissusi kun ei minusta muistuta ulkonäöltään hukkaa sitten niin yhtään. Vesikauhuista Pomeraniania ehkä, mutta ei ihmissutta mitenkään. Jos minulla olisi valta muuttaa jotaikin juttuja tästä leffasta, niin nuo kaksi ehdottomasti ainakin. Antamani tähtimäärä onkin ainakin osittain, ellei sitten kokonaankin, noiden syiden vuoksi kolme neljän sijasta. Saattaa kuulostaa hölmöltä, varmasti ollenkin sitä, mutta hitot minä siitä. Minun arvosteluni ja silleen nääs. Jatkoille päästiin vuonna 1985 Howling II: Your Sister is a Werewolf aka Stirba - Werewolf Bitch:n muodossa. Se leffa, kuten muut jatkot sen jälkeen, ovat kaikki omanlaisiaan tapauksia, enkä ole aivan varma haluanko ottaa niitä täällä missään vaiheessa sen isommin puheeksi. Ihan vaan oman mielenterveyteni takia.