Kourallinen leffabloggareita. Yksi ja sama elokuva arvostelun kohteena. Siitähän
ei voi muuta seurata kuin yleistä kaaosta, paniikkia ja hammastenkiristelyä.
"My name is Danny Lugo
and I believe in fitness" - Danny Lugo
Kuvaus: Virkavallankin kanssa vaikeuksissa ollut Danny Lugo (Mark Wahlberg) vannoo kuntoilun nimeen. Niinpä onkin täysin luonnollista, että mies työskentelee Miamilaisen Sun Gymin personal trainerina, eli asiakkaidensa henkilökohtaisena kunnon kohottajana. Muiden treenaamisen ohella Danny pitää tietysti huolta myös omasta hyvinvoinnistaan, ja onpahan hänellä punttien noston ja hieltä haisemisen lisäksi oma unelmakin. Nimittäin amerikkalainen sellainen, jonka realisoituminen kohdallaan on vain ajan kysymys.
Hetki tuo koittaa, kun salille ilmestyy treenailemaan rahakas liikemies Victor Kershaw (Tony Shalhoub), joka on takonut massiivisen omaisuutensa myymällä läjäpäin paahtopaisti-juustovoileipiä lentokentän läheisyydessä sijaitsevassa delissään. Aikansa Kershawn repostelua kuunneltuaan Danny haluaa kaiken sen, mikä hänen on itselleen. Lisäpotkua suunnitelmansa toteuttamiseen Danny imee Johnny Wun (Ken Jeong) sarasvuomaisista motivaatiohöpinöistä, joita käy oikein luennolla asti kuuntelemassa. Dannystä tuleekin tekijä, do-er, joka on valmis tekemään kaikkensa itselleen asettamansa tavoitteen saavuttaakseen.
Niin pystyvä kaveri kuin Danny onkin, niin pieni avustus unelman saavuttamiseen ei ole mitenkään pahitteeksi, ja niinpä Lugo värvääkin rinnalleen pumppauskaverinsa Adrian Doorbalin (Anthony Mackie), jonka jatkuva steroidien käyttö on tehnyt heppinsä toimintakyvyttömäksi. Joukkoon liittyy myös ei niin vaitelias kolmas mies, eli vankilasta vastikään vapautunut, uskoon isossa talossa tullut entinen kokkeli-imuri Paul Doyle (The Rock), jolla polttimo ei päänsä sisällä pala aivan kirkkaimmillaan. Makeamman elämän toivossa tämä kauhistuttava kolmikko kidnappaa Kershawn väkivalloin matkaansa, kiristääkseen ja kiduttaakseen tältä maallisen mammonansa pisneksineen päivineen hoteisiinsa. Hetken pienen kaikki näyttääkin jo hyvältä, mutta kun nälkä kasvaa syödessä, ja ahneella on tunnetusti kakkainen loppu, niin amerikkalainen unelma kääntyykin pian rautaa pumppaavien ystävysten kohdalla amerikkalaiseksi painajaiseksi...
Tuomio: Tositapahtumiin ja Pete Collinsin kynäilemiin lehtiartikkeleihin pohjautuva, mustanpuhuvalla huumorilla sävytetty rikosdraamallinen yhteiskuntasatiiri, jonka ohjauksesta vastaava Michael Bay osoittaa, että on hänessä ainesta muuhunkin, kuin umpisurkeiden ulkoavaruudesta Maahan saapuneiden jättirobottien turpakäräjöintien ohjaamiseen. Eli toisin sanoen ihka oikean juonellisesti etenevän elokuvan tekemiseen, ilman jatkuvia massiivisia räjähdyksiä, tietokoneellisesti tuotettuja erikoisefektejä, sekä puuduttavan pitkäksi venytettyjä rymistelykohtauksia, joiden välissä Shia LaBeouf etsii itselleen töitä. Ei silti, kyllä tämän Bayn elokuvaksi tunnistaa, sillä mukana on tehokeinoina käytettyjä hidastuksia ja muita Spede-efektejä, joita olemme miehen leffoissa tottuneet vuosien varrella näkemään. Hieman pienemässä, ei niin häiritsevässä mittaakaavassa kuin aikaisemmissa tuotannoissaan.
Näyttelemisestäkin pitäisi kaiketi muutama sananen pukahtaa, joten pukahdetaan. Mark Wahlberg kulkee lähes koko leffan ajan holkki auki ja pihalla kaikesta olevan näköisenä, ilmentäen oivallisesti miestä, jolla ei ole haisua harmaintakaan siitä, miten tekemänsä rikokset tulisi oikeasti ja ammattimaisesti hoitaa. Painikehistä kansallissankariksi noussut Dwayne Johnson puolestaan tuo muhkeiden muskeleidensa lisäksi mukanaan myös pölhömäistä, paikoin kipeähköäkin huumoria, joka tilanteen vakavuudesta huolimatta onnistuu naurattamaan mitä sopivimmissa määrin. Sitten siellä on vielä Anthony Mackie, joka hänkin on roolissaan jossain määrin mainio, vaikka kieltämättä jääkin hieman kahden ensimmäisen heebon varjoon. Isoja heppuja kun kooltaan ovat ja silleen.
Sivuhahmoista edukseen esiintyvät niin Tony Shalhoub, että myöskin veteraaninäyttelijä Ed Harris, jonka mukana olo tuo tälle pätkälle tiettyä vakautta ja uskottavuuttakin. Naisnäyttelijöistä parhaiten mieleen jää lopulta rehevästi muodokas Rebel Wilson, jonka esittämällä hahmolla on melko erikoinen tapa harjoittaa rakkautta rakastamansa miehen kera. Ne teistä, jotka elokuvan ovat jo nähneet, tietävät mitä tällä tarkoitan.
Jotakin negatiivista? Noh, tarina itsessään on paikoittain hieman sekavahkoa seurattavaa, sillä informaatiotulva on väliin niin valtava, että perässä ei meinaa pysyä sitten niin millään. Asiaa sotkevat myös ajallisesti taaksepäin sijoitetut takautumat, jotka vain pomppaavat silmiemme eteen varoittamatta, ja sitten taas ollaankin jo ensi keskiviikossa, tai jossakin ihan muualla. Varsinaista päähenkilöä (vaikka Wahlbergin hahmo sellaiselta saattaa aluksi vaikuttaakin)/pääpahistakaan tästä pätkästä ei löydy. On vain rypäs erinäisiä, omalaatuisia luonteenpiirteitä omaavia hahmoja, joista kukin saa vuorollaan esiintyä ruudulla heille suodun ajallisen mitan määrän. Kyseessä ei siis millään muotoa ole täydellisyyttä hipova tuotos, mutta Michael Bayn kohdalla varsin positiivinen yllätys, jos vertaa tätä vaikkapa niihin aiemmin, ja tämänkin jälkeen ohjaamiinsa robottiräpellyksiin, joita katsoessa kokovartalo amputaatiokin kuulostaa mielyttävämmältä vaihtoehdolta. Kolme tähteä, ei enempää, ei vähempää.
14 kommenttia:
Hahaa! Hyvä arvostelu. Hauskaa, miten erilaisesta näkökulmasta tuntuu, et arvostelit elokuvaa, ja sitä kautta huomasit asioita, joita minulle ei tullut edes mieleen!
Heh, kiitos. Juuri nuo eroavaisuudet ja niiden bongaukset tekevät näistä yhteistuokioista tekemisen arvoisia. :D
Näistä elokuvan ääliöhahmoista The Rock oli mielestäni paras ja hieman mietityttääkin, että kuinkahan paljon hän ammensi suoritukseensa aiemman uransa kokemuksia ja kollegoita, ja olisiko niistä saanut vielä enemmän irti.
Voisin helposti kuvitella, että melko paljoltikin, sillä ovat nuo narutetun neliön sankari kaikkinensa sellaisia hahmoja ja persoonia, että tarinansakin ovat legendaarista luokkaa. Ja varmasti olisi voinut enemän irti saada, sitä en epäile yhtään, mutta hyvä se oli lopputulos näinkin.
Enpä olisi uskonut joskus toteavani näin, mutta mäkin olen sitä mieltä, että D. Johnson oli kolmikon hauskin.
Kaverissa on selkeästi koomikon vikaa.
Mark Wahlberg on kyllä kieltämättä aika yksi ilmeinen kaveri! :D Ja samaa mieltä Rockin hauskuudesta.
Mark Walhbergin naaman pystyisi hyvinkin piirtämään paperille kolmea viivaa hyväksi käyttäen. :D
Jokohan tämän vakuuttamana uskaltaisi katsastaa muita The Rockin komedioita :)
Mackiekin oli ihan hauska, jotenkin itselleni melko tuntematon näyttelijä vaikka näyttääkin monissa nimekkäissä elokuvissa esiintyneen.
Hammaskeiju nyt ainakin, jos ei muita, heh.
Ne nunchakut oli kuulemma Rebelin itsensä idea - en ole stand-upiinsa ainakaan vielä perehtynyt, mutta ilmeisesti diggailee ko. astalosta siviilissäkin.
No juu. Näin minäkin olen antanut itseni ymmärtää, että Rebelillä on jonkin sortin vipinää näiden nunchakujen kanssa ollunna ja on edelleenkin.
Olen taas eri mieltä kuin moni muu, mutta en ollut ollenkaan vakuuttunut The Rockin koomikon taidoista ja tämä oli mielestäni yksi ärsyttävimmistä hahmoista Pain & Gainissa. :D Mutta jes, olen todella iloinen, että saatiin näin paljon erilaisia arvosteluja tästä leffasta, muutenhan tämä kävisi aika tylsäksi.
Saa ja pitääkin olla eri mieltä asioista. Tylsäksihän se käy, jos kaikki on koko ajan sitä samointa mahdollista mieltä joka jutusta. Ja tosiaankin tämä leffa onnistui kyllä kirvoittamaan monenlaista kommenttia sen arvostelleiden keskuudessa. Ja jos mikä ei ole huono juttu, vaan se on hyvä juttu se, sillä juuri nämä erilaiset näkemykset ja mielipiteet ovat näiden yhteisjuttujen suola.
Lähetä kommentti