Kourallinen leffabloggareita. Yksi ja sama elokuva arvostelun kohteena. Siitähän
ei voi muuta seurata kuin yleistä kaaosta, paniikkia ja hammastenkiristelyä.
"My name is Danny Lugo
and I believe in fitness" - Danny Lugo
Kuvaus: Virkavallankin kanssa vaikeuksissa ollut Danny Lugo (Mark Wahlberg) vannoo kuntoilun nimeen. Niinpä onkin täysin luonnollista, että mies työskentelee Miamilaisen Sun Gymin personal trainerina, eli asiakkaidensa henkilökohtaisena kunnon kohottajana. Muiden treenaamisen ohella Danny pitää tietysti huolta myös omasta hyvinvoinnistaan, ja onpahan hänellä punttien noston ja hieltä haisemisen lisäksi oma unelmakin. Nimittäin amerikkalainen sellainen, jonka realisoituminen kohdallaan on vain ajan kysymys.
Hetki tuo koittaa, kun salille ilmestyy treenailemaan rahakas liikemies Victor Kershaw (Tony Shalhoub), joka on takonut massiivisen omaisuutensa myymällä läjäpäin paahtopaisti-juustovoileipiä lentokentän läheisyydessä sijaitsevassa delissään. Aikansa Kershawn repostelua kuunneltuaan Danny haluaa kaiken sen, mikä hänen on itselleen. Lisäpotkua suunnitelmansa toteuttamiseen Danny imee Johnny Wun (Ken Jeong) sarasvuomaisista motivaatiohöpinöistä, joita käy oikein luennolla asti kuuntelemassa. Dannystä tuleekin tekijä, do-er, joka on valmis tekemään kaikkensa itselleen asettamansa tavoitteen saavuttaakseen.
Niin pystyvä kaveri kuin Danny onkin, niin pieni avustus unelman saavuttamiseen ei ole mitenkään pahitteeksi, ja niinpä Lugo värvääkin rinnalleen pumppauskaverinsa Adrian Doorbalin (Anthony Mackie), jonka jatkuva steroidien käyttö on tehnyt heppinsä toimintakyvyttömäksi. Joukkoon liittyy myös ei niin vaitelias kolmas mies, eli vankilasta vastikään vapautunut, uskoon isossa talossa tullut entinen kokkeli-imuri Paul Doyle (The Rock), jolla polttimo ei päänsä sisällä pala aivan kirkkaimmillaan. Makeamman elämän toivossa tämä kauhistuttava kolmikko kidnappaa Kershawn väkivalloin matkaansa, kiristääkseen ja kiduttaakseen tältä maallisen mammonansa pisneksineen päivineen hoteisiinsa. Hetken pienen kaikki näyttääkin jo hyvältä, mutta kun nälkä kasvaa syödessä, ja ahneella on tunnetusti kakkainen loppu, niin amerikkalainen unelma kääntyykin pian rautaa pumppaavien ystävysten kohdalla amerikkalaiseksi painajaiseksi...
Tuomio: Tositapahtumiin ja Pete Collinsin kynäilemiin lehtiartikkeleihin pohjautuva, mustanpuhuvalla huumorilla sävytetty rikosdraamallinen yhteiskuntasatiiri, jonka ohjauksesta vastaava Michael Bay osoittaa, että on hänessä ainesta muuhunkin, kuin umpisurkeiden ulkoavaruudesta Maahan saapuneiden jättirobottien turpakäräjöintien ohjaamiseen. Eli toisin sanoen ihka oikean juonellisesti etenevän elokuvan tekemiseen, ilman jatkuvia massiivisia räjähdyksiä, tietokoneellisesti tuotettuja erikoisefektejä, sekä puuduttavan pitkäksi venytettyjä rymistelykohtauksia, joiden välissä Shia LaBeouf etsii itselleen töitä. Ei silti, kyllä tämän Bayn elokuvaksi tunnistaa, sillä mukana on tehokeinoina käytettyjä hidastuksia ja muita Spede-efektejä, joita olemme miehen leffoissa tottuneet vuosien varrella näkemään. Hieman pienemässä, ei niin häiritsevässä mittaakaavassa kuin aikaisemmissa tuotannoissaan.
Näyttelemisestäkin pitäisi kaiketi muutama sananen pukahtaa, joten pukahdetaan. Mark Wahlberg kulkee lähes koko leffan ajan holkki auki ja pihalla kaikesta olevan näköisenä, ilmentäen oivallisesti miestä, jolla ei ole haisua harmaintakaan siitä, miten tekemänsä rikokset tulisi oikeasti ja ammattimaisesti hoitaa. Painikehistä kansallissankariksi noussut Dwayne Johnson puolestaan tuo muhkeiden muskeleidensa lisäksi mukanaan myös pölhömäistä, paikoin kipeähköäkin huumoria, joka tilanteen vakavuudesta huolimatta onnistuu naurattamaan mitä sopivimmissa määrin. Sitten siellä on vielä Anthony Mackie, joka hänkin on roolissaan jossain määrin mainio, vaikka kieltämättä jääkin hieman kahden ensimmäisen heebon varjoon. Isoja heppuja kun kooltaan ovat ja silleen.
Sivuhahmoista edukseen esiintyvät niin Tony Shalhoub, että myöskin veteraaninäyttelijä Ed Harris, jonka mukana olo tuo tälle pätkälle tiettyä vakautta ja uskottavuuttakin. Naisnäyttelijöistä parhaiten mieleen jää lopulta rehevästi muodokas Rebel Wilson, jonka esittämällä hahmolla on melko erikoinen tapa harjoittaa rakkautta rakastamansa miehen kera. Ne teistä, jotka elokuvan ovat jo nähneet, tietävät mitä tällä tarkoitan.
Jotakin negatiivista? Noh, tarina itsessään on paikoittain hieman sekavahkoa seurattavaa, sillä informaatiotulva on väliin niin valtava, että perässä ei meinaa pysyä sitten niin millään. Asiaa sotkevat myös ajallisesti taaksepäin sijoitetut takautumat, jotka vain pomppaavat silmiemme eteen varoittamatta, ja sitten taas ollaankin jo ensi keskiviikossa, tai jossakin ihan muualla. Varsinaista päähenkilöä (vaikka Wahlbergin hahmo sellaiselta saattaa aluksi vaikuttaakin)/pääpahistakaan tästä pätkästä ei löydy. On vain rypäs erinäisiä, omalaatuisia luonteenpiirteitä omaavia hahmoja, joista kukin saa vuorollaan esiintyä ruudulla heille suodun ajallisen mitan määrän. Kyseessä ei siis millään muotoa ole täydellisyyttä hipova tuotos, mutta Michael Bayn kohdalla varsin positiivinen yllätys, jos vertaa tätä vaikkapa niihin aiemmin, ja tämänkin jälkeen ohjaamiinsa robottiräpellyksiin, joita katsoessa kokovartalo amputaatiokin kuulostaa mielyttävämmältä vaihtoehdolta. Kolme tähteä, ei enempää, ei vähempää.
