Man's Best Friend (1993)

"We're not talking 

'man's best friend' here!"

- Dr. Jarret

Kuvaus: Lori Tanner (Ally Sheedy) on tutkivaa journalismia harjoittava naisihminen, joka ottaa tehtäväkseen selvittää, että mitäs hittoa mahtaa olla meneillään salaperäisyyden verhoon tiukasti kietoutuneessa  EMAX merkkisessä tutkimuslaitoksessa. Rakennukseen uskollisen kameranaisensa Annien (Trula M. Marcus) kanssa tunkeuduttuaan kaksikolle selviää, että hullun tiedemiehen vikaa liialtikin omaava tohtori Jarret (Lance Henriksen) on suoritellut siellä jos jonkinlaisia kokeita erinäisillä eläimillä. Yksi näistä eläimistä on kohtuullisen kookas Tiibetinmastiffi Max, jota Lorin käy sääliksi siinä määrin, että hän päättää vapauttaa koiruliinin ahdingostaan, tietämättä yhtään minkä vitsauksen tuli juuri ulos päästäneeksi. Tuoreeltaan muodostettu kolmikko poistuu paikalta nopeasti, ennen kuin työpaikalleen uusia koe-eläimiä toimittamaan saapunut tohtori Jarret nappaisi heidät rysän päältä itse teossa.

Lori vie Maxin kotiinsa, jonne hän miesystävänsä Perryn (Fredric Lehne) suureksi harmiksi on ennenkin tuonut erinäisiä löytämiään juttuja, kuten rumia alati puhuvan papukaijan tai seinällä roikkuvan kammotuksen, jota ei parhaalla tahdollakaan tauluksi voi kutsuman. Max on kuitenkin toista maata, sillä se tuntuu ymmärtävän uuden emäntänsä tunteita ja ajatusmaailmaa täydellisesti.

Samaan aikaan toisaalla Jarret on kääntynyt poliisin puoleen saadakseen apua karun teille lähteneen kooysinsä jahtaamiseen. Max olisi nimittäin saatava mahdollisimman pian kiinni, sillä sen rauhallisena pitävä lääkitys on teholtaan hiipumassa, ja niin käydessä koirasta tulee armottoman kylmäverinen tappaja, joka ei tunne sääliä, ei liioin armoakaan, eikä suostu perääntymään ennen kuin valitsemansa uhri on saanut kokea nahoissaan kuolettavan raivonsa voiman...

Tuomio: Keskivertoinen, mustin hurtalla huumorilla kevyesti höystetty koirakauhistelu, jossa Beethoven kohtaa Stephen Kingin Cujon. Tätä katsellessani jäin muuten miettimään, että onkohan Lance Henriksen katsellut ensimmäisen Rambon valmistautuessaan rooliinsa, sillä niin trautmanilaisella meiningillä hahmonsa tohtori Jarret suhtautuu luomaansa luomukseen Maxiin. Ehkä katsoi, ehkä ei, mutta molemmat hahmot ovat ainakin tuossa yllämainitussa suhteessa hyvinkin samanlaisia keskenään. Turhana tietona tähän loppuun voisin liittää sen, että New Line Cineman johtoheppu Robert Shaye käy tekemässä pienen cameon automekaanikkona. Ei tosin omalla nimellään, vaan salanimellä L.E. Moko.

Journey To The Center Of The Earth (1988)

Kuvaus: Crystina (Nicola Cowper) koittaa kovasti luoda uraa lapsenvahtina, mutta varsin kehnolla menestyksellä. Viimeiset viisi yritystä ovat nimittäin jokainen päätyneet ennemmin tai myöhemmin potkuihin. Lontoolaislapset vanhempineen eivät kerta kaikkiaan jostain syystä vain pidä hänestä. Nannies R Us onnistuu kuitenkin järjestämään Crystinalle vielä yhden kaitsemismahdollisuuden - rock-tähden puudelin koiravahtina, Havajilla! Tämäkin keikka menee tosin persiilleen alta aikayksikön, sillä Crystina onnistuu ensitöikseen kadottamaan koiran, ja sitä jäljittäessään päätyy kolmen lomailevan nuoren kanssa tulivuoren juurella sijaitsevaan luolaan. Yhtäkkiä tulivuori purkautuu ja nuoret syöskyvät päätä pahkaa kohti maan keskipistettä ja tarunhohtoista Atlantista!

Tuomio: Sitä voisi helposti kuvitella, että Jules Vernen kirjoittamasta scifi-klassikosta saisi aikaiseksi varsin mojovan seikkailupätkän, jossa vauhtia ja vaarallisia tilanteita piisaisi hyrymykkä. Mutta vain, jos asialle laitetaan sellaiset ihmiset, joilta löytyy tahtoa ja taitoa pistää ulos sellainen tuotos. Tämän leffan kohdalla tekijöiltä on varmastikin löytynyt tahtoa, taitopuolen ollessa kuitenkin pahoin kadoksissa. Vaan eipä se toisaalta mikään ihme ole, sillä tämän Cannon Filmsin tuottaman kammotuksen tirehtööreinä häärivät Rusty Lemonrade, että myöskin Albert Pyun. Lopputulema onkin sitten sen luokan apulantaa, että toivon todella Vernen käyneen rajusti kummittelemassa useamman kerran mainitulle kaksikolle, ja vähän muillekin vastuussa oleville. Ai niin... tämä pätkä on ohessa myös Alien From L.A:n itsenäinen jatko-osa. Alien From L.A:ta en toistaiseksi omista, joten arvosteluakaan en siitä näillä näkymin tule tänne kirjoittelemaan. 

Traileri: The Pack (2014)

Bad Moon (1996)

Kuvaus: Valokuvajournalisti Ted (Michael Paré) ja naisystävänsä Marjorie (Johanna Marlowe) ovat yhteisellä seikkailuretkellä keskellä Nepalin tiheimpää (studio)viidakkoa. Yömyöhäsellä ennen nukkumaan menoa nuoripari päättää hieman kosketella toisiaan teltassaan. Huono idea, sillä puskan kätköistä paikalle rysähtävä ihmissusi tykkää moisesta kyttyrää, raadellen Marjorien tuhannen riekaleiksi, haavoittaen ohessa Tediä vakavasti. Mies jää kuitenkin henkiin, muttei toivuttuaan ole enää entisensä. Ihmissudeksi muuntumisen kirous on langennut hänen riesakseen.

Vähin äänin mies palaa takaisin Valtoihin ja syrjäseudulla sijaitsevaan asuntovaunuunsa asustelemaan. Yksinäisyys käy kuitenkin pidemmän päälle Tedin voimille. Lievittääkseen tuskaansa hän ottaa puhelimitse yhteyttä siskoonsa Janetiin (Mariel Hemingway), joka on kuin halolla kuuppaan lyöty veljensä yllättävästä yhteydenotosta. Tapaamisestakin sovitaan ja niinpä päivänä eräänä Janet pakkaa muun perheensä, eli poikansa Brettin (Mason Gamble) ja koiransa Thorin (Primo), autoon and off to see Uncle Ted they go.

Tapaaminen sujuu erittäin rattoisissa merkeissä. Jopa niin rattoisissa, että kun ympyrä Tedin ympärillä kiristyy entisestään, mies keplottelee itsensä asuntovaunuineen Janetin takapihalle kortteeraamaan. Kammottava kirous varjon lailla mukanaan seuraten. Varotoimistaan huolimatta Ted saa pian harmikseen huomata, että Thor on tarkan vainunsa avulla päässyt jäljilleen, ja siten vaarassa paljastaa karmaisevan salaisuutensa myös muulle perheelleen....

Tuomio: Kökköpaska ihmissusipökkelöinti, jossa kauhistelun ja ihmisten gorepitoisen raatelun sijasta käydään kovasti lenkillä, halitaan puita ja muututaan karmaisevan kehnon morffauksen myötä jättimäistä rottaa muistuttavaksi karvatolloksi, joka pelottavuutensa sijasta naurattaa katsojan kuoliaaksi.

Näyttelijäsuorituksista voin sanoa sen verran, että ainoa todellinen onnistuja on koiraa esittävä koira, joka hoitaa hommansa äärimmäisen mallikkaasti kotiin. Tuo antamani tähtykäinen meneekin tälle ihmisen parhaalle ystävälle, eikä siis millään muotoa itse elokuvalle, sillä se ei todellaakaan ansaitse mitään muuta, kuin oman spesiaalin paikkansa tuolta meikän roskiksen pohjalta.