Turbo Kid (2015): Ydinsodan jälkeiseen maailmaan ajallisesti sijouttuva retrosplatteri, joka kokonaisuutena on varsin messevä tapaus. Michael Ironside esittää vaihteenvuoksi tarinan konnaa, ja pitää siinä ohessa hauskaa. BMX-pyörät ovat edelleenkin nastoja kapistuksia, ja taustalla soiva syntsamusa luo oivallisesti 80-lukuista tunnelmaa. Jos jotakin negatiivista pitää sanoa, niin VHS-nauhana tämä olisi ehdottomasti pitänyt julkaista, eikä minään dvd-läpyskänä.
Raising Cain (1992): Jännityksen mestarin Brian De Palman tirehtöröimä trippi skitsofrenian mieleipuolisiiin syövereihin. Ei millään muotoa De Palman parasta tuotantoa, mutta silti katsottava tuotos enimmäkseen Lithgowin esittämien multipersoonien vuoksi. Kärsii paikoittaisesta sekavuudesta, jonka kuitenkin oletan olevan tarkoituksellista ottaen huomioon leffan teeman.
Ennio Morricone Arena Concerto (2007): Kuten olettaa saattaa tämä oli loistavaa katsottavaa ja kuunneltavaa. Niin ja antoipahan se meikälle hieman esimakua siitä, mitä tuleman pitää, kun Helsinkiin menen Morriconea oikein livenä kuuntelemaan. Sain nimittäin joululahjaksi lipun konserttiin. Paras joululahja ikinä :D Postauksen päätteeksi Morriconen sijasta musiikkia elokuvasta Turbo Kid. Take it away, Le Matos....
3 kommenttia:
Olen rebel rebel ja iso Raising Cain -fani. Minusta se kuuluu BDP:n parhaisiin sijoittuen juuri täysosumien alapuolelle. Psyko-tribuutti on samaa luokkaa kuin Lahjomattomien Potemkin-vastaava.
Joulupukki onnistui kyllä teikäläisen kohdalla aika täydellisesti.
Ei Raising Cain huono ole, mutta joku siinä meikän kohdalla vaan mättää. Ehkä katselen sen vielä jossakin kohtaa uudestaan, jos vaikka sekin mättämisen kohden siitä selkiytyisi.
Turbo Kidistä diggasin itsekin.
Lähetä kommentti